Viime vuonna intouduimme vaimoni kanssa katselemaan jouluelokuvia. Ihan oikeasti emme niistä innostuneet, koska monet ovat selvää halpistuotantoa ja sellaisina tusinatavaraa. Mutta juuri siinä se vitsi, ja viehätys olikin.

Perusmuotoisessa jouluelokuvassa nuori menestynyt suurkaupunkilaisnainen lähtee joulun alla työkeikalle siihen maaseudun pikkukaupunkiin, josta hän on kotoisin. Siellä tulee vastaan joko ärsyttävä poikamies tai entinen poikaystävä.

Vakioitujen jouluvalmisteluvaiheiden ja vastustamattoman lähentymisen jälkeen nainen on palaamassa suureen maailmaan. Hän kääntyy kuitenkin takaisin viimeistään lentokentällä. Happy End: he saavat toisensa, ja tuloksena on oikein Merry Christmas.

Höttöä mitä höttöä, mutta sen keskeltä erottuu silti hyvä hyvän yritys. Leffa leffan jälkeen toistaa, ettei olennaista ole ns. menestys vaan rakkaus. Eikä rikastuminen vaan hyvä perusmuotoinen elämä. Ihmisen onni on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin. Ihminen on sosiaalinen eläin eikä ystävyyttä ylitä mikään.

Jouluelokuvia kommentoidessa sotkeutuu usein (tai melkein aina) sanoihinsa. Ei puhukaan ”jouluelokuvista”, vaan ”jouluevankeliumeista”. Pappisperheessä tämä on sitäkin luontevampaa, kun jouluevankeliumista on tullut puhutuksi niin paljon.

Mutta hei – ei tuo lipsahdus niin pieleen mene! Jouluevankeliumi tähtää yksinkertaiseen elämään sekin. ”Maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.” Vapahtajaa on turha etsiä pääkaupungin pöhinästä, hänet kun löytää pikkukylän tallista.

Joulun lapsi jatkoi aikuistuttuaan samalla linjalla. ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan.” ”Näin viimeiset tulevat ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.” Tallipohjainen vaihtoehtotodellisuus on paitsi todempi myös simppelimpi.

Vaan kun Euroopassa on tänä vuonna sotajoulu, onko jouluelokuvien ja jouluevankeliumin ystävällinen kotoisuus tosipohjaista? Onko yksinkertaisuuden ylistyksellä oikeasti katetta?

Kysyä pitää eikä liian nopeisiin ja helppoihin vastauksiin saa tyytyä. Väkivalta ja kuolema eivät kuitenkaan näytä saavan viimeistä sanaa. Tosipaikan tullen mennään niin kuin Yrjö Jylhän Pyhä yö -runossa.

”Ja monta paimenta parrakasta lumessa valvoi ja vartioi, ja vartioi sitä pientä lasta petojen saaliiksi joutumasta – maa, taivas kiitosta soi.”

Maailman sydämessä kaikki on jo muuttunut, pysyvästi. Valo loistaa jouluevankeliumista, ja sitä heijastavat minkä heijastavat jouluelokuvatkin. Joskus kovin kömpelösti, mutta kömpelöitä olemme mekin ja kömpelöille julistetaan ilosanoma.

Hetken aikaa meni mukavasti, ja paratiisissa nauttimalla nautittiin. Mutta ohjaaja ei hellittänyt: ”Nauttikaa lisää! Nauttikaa aina vaan!”

Väki alkoi tulla hämmennyksiin – niin kuin epäilemättä oli tarkoituskin. Miten sitä aina vain nautiskellaan? Onko tämä itse asiassa enää yhtään kivaa?

Paratiisi on enimmäkseen alussa ja taivas lopussa, mutta yhtäläistä niille on laadultaan vääjäämätön ja kestoltaan rajaton hyvinvointi. Mutta mahtaako semmoinen sittenkään olla nautinnollista?

Katriina Ullakko eli Olivera menestyi kevään Uuden musiikin kilpailussa kappaleella Thank God I’m an Atheist. Luojan kiitos, olen ateisti – erityisesti siksi, etten halua elää ikuisesti.

”Kuka haluaisi leijua loputtomasti kultaisessa ruusussa, jossa enkelit kiertelevät, tai leijua liikkumattomana autuudesta täyteisenä.” Tämänkin kaikki luterilaiset papit lukivat syksyllä synodaalikirjansa artikkelista Taivas täytyy kuvitella.

Sen kirjoittanut TT Isto Peltomäki puhuu suoraan vanhojen taivaskuvausten ”sanomattomasta tylsyydestä”. Toisaalta on jokseenkin mahdotonta kuvata täydellistä mielensisäistä autuutta. Toisaalta inhimillisten toiveiden täydellistymistä alkaa heti kohta vaivata pitkästymisen tuntu.

Anselm Canterburylainen kirjoitti vuonna 1078 taivaskuvailun, jossa kuitenkin tuntuu olevan jotain pysyvästi osuvaa. Se perustuu pääosin toiveiden täyttymiseen: ”Tässä se on, tässä on, mitä rakastat, tässä on, mitä kaipaat.”

”Jos haluat juopua, ’he juopuvat sinun huoneesi runsaudesta’, jos kuulla musiikkia, täällä enkelien kuorot yhdessä laulavat lakkaamatta Jumalan ylistystä.” Ja sitä rataa edelleen, ”jos pidät nopeudesta tai vauhdista”.

Kaava on sama, ”jos kaipaat ystävyyttä”, mutta samalla Anselm iskeekin kiinni taivaan ytimeen. Ystävyyttä kaipaavat näet ”tulevat rakastamaan Jumalaa enemmän kuin itseään ja toinen toistaan yhtä paljon kuin itseään”.

Taivaasta tekee taivaan rakastavan vuorovaikutuksen täyttymys. Se ei katkea, ketään ei hylätä, kukaan ei jää yksin. Sen ytimestä puhutaan Jumalan katsomisena ”kasvoista kasvoihin”.

Muttei vain Jumalan: ”Suo meidän, rakas Isämme, nyt elää omanasi ja kerran toinen toisemme taas nähdä taivaassasi” (virsi 610:8).

Mielikuvitus ja käsityskyky eivät yllä taivaaseen – eivät sen puoleen myöskään paratiisiin. Mutta sen me tajuamme, että rakkauden voitosta tässä puhutaan. Luojan kiitos.

Vanhaan tapaan kokousta varten oli tehty synodaalikirja. Sen nimi oli ytimekkäästi Pelastus.

Onhan se jo muutoinkin selvää, mutta teoksen artikkelit osoittavat, että Raamatussa pelastus on perin konkreettinen juttu. Vapautus, paraneminen ja oikeudenmukaisuus kuuluvat siihen erottamatta. Olennaiset asiat tulevat kuntoon.

Osallistuin kokoukseen Turun tuomiokirkossa. Siellä nousi vahvasti esiin pelastus ympäristökatastrofista. Ja mikä ettei: sen konkreettisempaa uhkaa ja vastaavasti pelastuksen tarvetta tuskin onkaan.

Kristillisen uskon mukaan pelastus on Jumalan kädessä. Ympäristön suhteen on kuitenkin totta se usein toistettu virke, että ”Jumalalla ei ole muita käsiä kuin meidän kätemme”.

Meidän tekemisistämme ja tekemättä jättämisistämme siis puhutaan. Turun kokouksessa itse kutakin haastettiin voimakkaasti parannukseen. Samalla kyseenalaistuivat monenmoiset selitykset sille, että ”on tekemättä vielä mun parannukseni” (Siionin virsi 59).

On oikein hyvä, että piittaamattomuus ja unteluus saavat tietää huutia. Huonot selitykset ovat huonoja selityksiä sille, ettei toimi. Jäin kuitenkin miettimään, putosiko listalta kaikkein vaikuttavin ja asiallisin syy.

Osaselitystäkään ei voi väistää: saatamme hyvinkin tietää, mitä pitäisi tehdä, muttemme vain tee. Mutta mitä jos suurin ongelma onkin juuri siinä, että me nimenomaan emme me tiedä, mitä pitäisi tehdä?

Jos tekemistä estäisi pelkästään laiskuus, ahneus tai typeryys, toimeen olisi helpompi tarttua. Enimmäkseen meitä vastassa ovat kuitenkin ”pirulliset ongelmat” (wicked problems), joissa pyrstö tarttuu, kun nokka irtoaa, ja päinvastoin.

Fossiilisia polttoaineita on ollut helppo hyödyntää. Öljy on energiamääräänsä nähden kevyttä ja kätevää kuljettaa. Kuitenkin juuri siitä jos mistä on ilmastosyistä päästävä eroon.

Emme me kuitenkaan ”tiedä”, että meidän pitäisi lopettaa öljyn käyttö heti ja kokonaan. Jos nokka irtoaisikin, pyrstö tarttuisi: maatalouden koneet pysähtyisivät, ruoantuotanto hiipuisi ja kuljetusketju syöjille katkeaisi.

Sen me tiedämme, että vähennettävä on, vieläpä radikaalisti. Sen edessä me olemme pikemminkin neuvottomia ja tietoa vailla, miten muutos toteutetaan mahdollisimman reilusti ja vähin vahingoin.

”Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää” (Saarn. 1:8). Tai sitten ihan päinvastoin: tieto vie yhteiselle tielle.

Huhtinen otsikoi kirjoituksensa Minuus on puhelimen kamerassa ja päättää napakkaan loppunousuun: ”Nähdyksi ja kuulluksi tuleminen ohittaa luetuksi tulemisen.”

On kutkuttavaa ajatella, että joku ”tulee luetuksi” samaan tapaan kuin kuulluksi tai nähdyksi. Kun jonkun pitempi puheenvuoro tai pysyvämpi fundeeraus noteerataan, sen myötä otetaan vastaan hänet itsensä.

Paitsi että Huhtisen mielestä sellaista tapahtuu entistä vähemmän. Luulenpa hänen olevan oikeassa. Ainakin pitäisi ensin tulla nähdyksi, jotta ehkä voisi tulla myös luetuksi. Kuulluksi tuleminen on siinä välissä.

Kuka ja millainen sanoo, on yhä olennaisempaa. Se värittää sen, mitä sanotaan. Jos tunnen, samastun ja pidän arvossa, saatan joskus jopa jaksaa lukea enkä vain katsella kuvia.

Netti ja somemaailma vahvistavat ilmiötä, mutta ei se ole uusi. Miellyttävää persoonaa ja luotettavaa ihmistä on aina katsottu ja kuunneltu myötäsukaisesti. Tai jopa uteliaana, silmät ja korvat auki.

Jeesus oli sikälikin mielenkiintoinen persoona, että hän ei harjoittanut kirjallista vaikuttamista. Hän ei ”tullut luetuksi”, koska meidän tietojemme mukaan hän ylipäätään kirjoitti vain kerran ja silloinkin hiekkaan (Joh. 8:6,8).

Suhde Jeesukseen ei ole suhdetta tekstiin, vaikka hänestä kirjallisesti kerrotaankin. Usko on luottamussuhde, joka avaa silmät ja korvat ja saa näkemään maailman ihasteltavana ja kuulemaan elämän äänet raikkaina.

Vaikka Jeesus ei olekaan teksti, juuri hänestä on kirjoitettu erityisen paljon. Ja vaikka usko ei olekaan suhdetta lauseisiin vaan persoonaan, kristillinen usko on sellainen viisaustraditio, josta on paljonkin kiinnostavaa kirjoitettavaa.

Filosofisesti koulittu ortodoksinunna Maria Normanbylainen murahti jo viitisenkymmentä vuotta sitten ja siis ennen nettiä ja somea: ”Ihmiset haluavat pelata pelejään ja olla kiinnostavia. Mitä ajattelu merkitsee, siitä he eivät ole kiinnostuneita.”

Ehkä kiksit eivät korvaakaan ”tekstin ääressä tapahtuvaa merkitysten pohdiskelua”, vaan lukemamme avaa meille oven siihen, miksi on perusteltua luottaa ja kehen.

Kun mietin rajaamista,mieleeni tuli myös ritariperhonen. Mummuni ja äitini kotikylä on kaiken muun ohella paikka, jossa senkin näin. Ei mikään suuri harvinaisuus, mutta muistettava luontokokemus yhtä kaikki.

Ymmärrän hyvin lintubongareita. Mielihyvä uuden lajin näkemisestä on – sananmukaisesti – luonnollista. Laji voi olla kasvikin; arkkipiispa Mikko Juva kertoi harrastavansa kenttäfloristiikkaa. Minä puolestani tiedän, mistä tähtitalvikkia (pyrola uniflora) Liedenpohjasta etsiä.

Antiikin ajattelijoille oli jotenkin itsestään selvää, että on olemassa ”olemisen suuri ketju” ja että hyvä niin. Kristillisen sovellutuksen mukaan olisi parempi, että maailmassa olisi enkeli ja muurahainen kuin kaksi enkeliä. Mieluummin kaksi eri lajia kuin kaksi ylemmän lajin yksilöä.

Oikeastihan ketjussa on miljoonia renkaita. Ja ihan parasta niin – elonkirjon itseisarvoisuus on edelleen itsestäänselvyys. Mielipaha siitä, että lajeja kuolee sukupuuttoon ja mielihyvä siitä, että niitä jopa näkee ja tunnistaa, on perustavanlaatuista. Enid Blytonin Seikkailujen-lastenkirjoista muistan oikeastaan vain pojan, joka olisi vielä halunnut löytää siivettömän ruokin. Viimeinen sellainen nähtiin kuitenkin vuonna 1852.

Olemisen suuressa ketjussa kristitty ihastelee Jumalan luoman maailman lumoavaa monimuotoisuutta. Klassisia esimerkkejä ovat  Danielin kirjaan liittyvä Kolmen miehen kiitosvirsi tulessa ja Fransiskus Assisilaisen Aurinkolaulu. Kummallakin on suorastaan tähtitieteellinen mittakaava, ja kumpikin ylistää täysin rinnoin myös elotonta luontoa ja luonnonilmiöitä. Niistä on mukailtu kiitosvirret 455, 457 ja 461.

Mielihyvälläni ritariperhosesta ja tähtitalvikista on siis syvät juuret niin filosofisesti kuin uskonnollisestikin. Omakseni kokemani kylän nykyisestä elonkirjosta en puolestaan sen enempää tiedä.

Pientilavaltaisen maanviljelyksen hiipuminen, maaltamuutto ja kaupungistuminen ovat paljon vaikuttaneet yleiseen lajikatoon. Vielä muutama vuosikymmen sitten maaseudun ihmisen luontojälki tuotti monille muille lajeille niiden tarvitseman elinympäristön.

Nyt elonkirjon vaalimisesta on tullut vaativa ja vaikeakin tehtävä. Olemisen suurta  ketjua ei kuitenkaan ole annettu katkottavaksi, vaan ihasteltavaksi ja ylläpidettäväksi. Niin kuin ei pienten muistojen elämänkirjoakaan.

Venäjän hyökkäys palautti tietoisuuteen Eino Leinon runon Terve Ukraina! Yllättäen myös Vöyrin marssi ajankohtaistui, tosin muutettavat muuttaen. Kun siinä vaihtaa Pietarin Moskovaan ja Suomen Ukrainaan, marssi kuvaa Putinin ja hänen klikkinsä ongelmaa osuvasti.

”Pikkuryssät Pietarissa näki pahaa unta, / Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta.” Marssin ensi kertaa kuullessani oudoksuin kyllä noita vaihtoehtoja: miksi juuri ”rajamaa” ja ”valtakunta”? Suomeen ne eivät oikein tunnu osuvan.

Ukrainan nimi viittaa rajalla olemiseen, toisin kuin Suomen. Teologisen Aikakauskirjan Ukraina-teemanumeron (2/2020) pääkirjoitus onkin otsikoitu kuin Vöyrin marssia kopioiden: Ukraina – rajamaa vai valtakunta?

Moskovan pahimmassa painajaisessa Ukraina ei olisi pelkästään Venäjään nähden täysin itsenäinen valtio ja valtakunta, vaan myös tai ennen muuta Venäjän

kulttuurinen haastaja. Sen tarjoama vaihtoehtoinen identiteetti nostattaisi kysymyksen, kumpi tässä itse asiassa rajamaata onkaan.

Identiteettikertomusten keskiössä on kristillinen usko. Varhaiskeskiaikaista Kyivin Rusjia nimitettiin Suomessa pitkään ”Kiovan Venäjäksi”, ja 2016 Moskovan keskustassa paljastettiin vuonna 988 kastetun ja maansa sen myötä kristillistäneen suuriruhtinas Vladimirin patsas.

Vladimir kuitenkin kastettiin Dniprossa eikä Moskovasta ollut tuolloin mitään tietoa. Itsenäistynyt Ukraina puolestaan käytti vuonna 1918 lippua, jonka värit olivat nykyiseen nähden päinvastaisessa järjestyksessä. Sen ylhäällä oleva keltainen kuvasi Kyivin kirkkojen kultaisia kupoleita ja alhaalla oleva sininen Dniproa. Värit heijastavat identiteetin historiallista lähtökohtaa: Kyivin Rusj ei ole siirtynyt koti- ja keskuskaupungistaan minnekään.

Ukrainan ortodoksit ovat pitkään olleet Moskovan patriarkaatin alaisuudessa, mutta etenkin Neuvostoliiton hajottua myös kirkolliset itsenäisyyspyrkimykset saivat uutta voimaa. Konstantinopolin patriarkka Bartolomeus myönsi Ukrainan ortodoksiselle kirkolle täyden itsenäisyyden tammikuussa 2019. Suuriruhtinas Vladimirin ja hänen kansansa kasteen muisto ei enää ole moskovalaisten monopoli.

Venäjän ortodoksiselle kirkolle tämä ei kelvannut, ja se katkaisi ehtoollisyhteyden paitsi Konstantinopoliin myös muihin ortodoksisiin kirkkoihin, jotka tunnustavat Ukrainan kirkon kanoniseksi, kirkon lain mukaiseksi. Venäjän hyökättyä Ukrainaan jo valmiiksi tavattoman sekava tilanne mutkistui entisestään.

Putinin Venäjä ei halua tunnustaa Ukrainalle oikeutta olemassaoloon eikä omaan identiteettiin. Patriarkka Kirill on samaa mieltä mitä kirkkoon tulee. Samastuminen Venäjän hyökkäyspolitiikkaan herättää kysymyksen, onko hänen johtamansa kirkko eronnut ortodoksisesta maailmasta pelkästään ehtoollisyhteyden eikä myös itse uskonsisällön suhteen. Sen omastakin piiristä kuuluu ääniä, jonka mukaan Venäjän asevoimien uusi pääkatedraali on ”pakanatemppeli”.

Venäjän poliittisuskonnolliseen minäkäsitykseen kuuluu olla tavalla tai toisella jumalallinen vaihtoehto turmeltuneelle lännelle. Näyttää siltä, ettei lännessä ole osattu lähimainkaan tunnistaa tämän ”pyhän Venäjän” identiteettipoliittista voimaa.

Hyökkääminen, tappaminen, raiskaaminen, tuhoaminen, varastaminen ja valehtelu yhtä kaikki osoittavat pyhyysajattelun olevan ”perkeleen petoksia ja juonia”. Ne suistavat Venäjän ”pyhästä” valtakunnasta helvetin rajamaaksi.

Jorge Luis Borges viittaa Saksalaisessa sielunmessussa fiktiiviseen tarinaan, ”jossa muuan kuudennentoista vuosisadan lontoolainen rahanlainaaja yrittää kuolemansa hetkellä turhaan todistaa synnittömyyttään aavistamatta lainkaan että hänen elämänsä ainoana oikeutuksena on inspiraatio jonka vallassa muuan kerran talossa käynyt ja jo unohtunut asiakas loi Shylockin hahmon”.

Mitä jos itsensä pyhittäneen valtakunnan laita onkin samoin?

Juhannuksen alla mieleeni palautui jo joulun alla esitetty Perjantai-dokkari. Siinä dokumenttiohjaaja Sami Kieksi kuvasi oman elämänsä notkahdusta ja sen opetuksia. Kannatti kuunnella keskittyneesti.

”Uusi sana on kuin tuore siemen, joka heitetään keskustelun maaperään” (Wittgenstein). Kieksi ei tosin käyttänyt mitään aivan uutta ilmaisua, mutta liitti vanhaan uuden ja tuoreen vivahteen.

Kysymys oli syrjäytymisestä. ’Syrjäytyminen’ on omituinen puolitäsmäkäsite, jonka mukaan nuori on syrjäytynyt, jos hän ei ole töissä tai koulutuksessa. Paitsi että sana voi viitata moneen muunkinlaiseen huono-osaisuuteen tai ongelmatilanteeseen.

Kun Kieksi puhuikin ”syrjään jääneistä”, hän tavoitti sen, mikä on olennaisinta: ihmisen oma kokemus. Samalla päästiin pohtimaan, missä määrin kysymys on toisten toteuttamasta syrjään jättämisestä ja missä määrin omaehtoisesta syrjään jättäytymisestä. Kun puhutaan syrjään jäämisestä, ratkaiseva tekijää ei nimetä – oli se sitten rakenne tai henkilö.

Joka on syrjässä, on vieras omassa maailmassaan. Ja maassaan: toinen Kieksin tuoreesti hyödyntämä vanha sana oli ’yhteiskunnanvastaisuus’. Kun en koe kuuluvani eikä minun elämälläni ole tässä kokonaisuudessa mitään väliä, enpä minäkään välitä mistään mitään. Turhautuminen on kaikenkattavaa: haistakaa paska koko valtiovalta ja kaikki muutkin.

Koulutuksen tai työelämän ulkopuolella oleva ei välttämättä otsikoi itseään ”syrjäytyneeksi” eikä liioin ole yhteiskuntaa vastaan. Mutta se joka kokee, ettei häntä kukaan hae elämän seinustalta ja kutsu pyörimään siellä missä muutkin, vieraantuu noiden välinpitämättömien ja itsetyytyväisten itselleen varaamasta yhteiskunnasta kaikkinensa.

Sitä rauhallisempaa on yhteiskunnan kehitys, mitä tarkemmin kokemuksia kuunnellaan. Sitä paremmin säilyy yhteiskuntarauha, mitä kattavammin erilaisia näkemyksiä edistetään demokratian normaaleilla pelisäännöillä.

Tänä juhannuksena jään miettimään sitä Nasaretin Jeesusta, jota Johannes Kastaja piti ”minua väkevämpänä”. Häntä seurasi kaksitoista omaan yhteiskuntaansa vain ohuesti kiinnittynyttä nuorta miestä, koska hänessä he näkivät vaihtoehdon.

Jeesuksen julistamassa Jumalan valtakunnassa heilläkin olisi paikkansa ja inhimillinen arvokkuutensa. Hän kun kolusi kaikki nurkat ja haki sieltä kaikki syrjään jääneet, jätetyt ja jättäytyneet.

Sanotaan, että rauha ei ole vain sodan poissaoloa. Sama opittiin myös teologisessa tiedekunnassa. Vanhan testamentin ”shalom” ei tarkoita vain ei-sotaa vaan hyvää elämää kaikkinensa.

Niin varmasti onkin. Kun juutalainen tervehtii sanomalla shalom, hän toivottaa kaikkea hyvää. Sitä ja sellaista, jota myös siunaukseksi nimitetään. Muslimin salam-tervehdys saattaa puolestaan laajeta toivottamaan Jumalan armoa ja siunausta suorin sanoin.

Kun suomalaisia on vuosi toisensa jälkeen väitetty maailman ”onnellisimmaksi” kansaksi, siinäkin on itse asiassa kysymys elämän laadusta. Tiedä häntä onnellisuudesta, mutta hyvän elämän edellytykset voi kyllä tunnistaa ja tunnustaa.

Tänä keväänä on yhtä kaikki käynyt ilmeiseksi, että hyvä elämä edellyttää, ettei ole sotaa. Rauha, shalom, salam ja onnellisuus eivät kehkeydy eivätkä kukoista siellä, missä tuhotaan, ryöstetään, alistetaan ja tapetaan.

Rauha on ennen kaikkea sodan poissaoloa. Ennen kaikkea muuta hyvän elämän rakentamista ja ennen kaikkia shalomin mahdollistamia hyvyyksiä on aseiden vaiettava ja väkivallan loputtava.
Rauhaksi myös riittää, että sota on poissa. Sodan poissaolo on rauhan sekä välttämätön että riittävä ehto. Vaikka rauha alkaakin oitis tuottaa monenlaista hyvää, rauha ei vallitse vasta sitten, kun tämä tai tuo asia on kohdallaan.

Jos rauhalle vaadittaisiin tietyt laatumääreet, kunnon rauhaksi kelpaisi vasta niiden tavoittaminen. Näin on viimeksi Venäjä venkuroinut. Kun Ukraina ja ns. Länsi eivät ole täyttäneet Venäjän asettamia vaatimuksia, ne ovat sen mukaan muka olleet Venäjän-vastaisessa sodassa. Kun Venäjä hyökkäsi, se ei mukamas rikkonutkaan rauhaa, vaan sen kuin vain puolustautui.

Olen jatkuvasti hehkuttanut tavallisen elämän arvoa. ”Todellinen hyvä on, tarkemmin katsoen, hämmästyttävästi saman näköistä kuin aivan tavallinen elämä” (TS 1.9.2017). Siis elämä rauhassa, ilman sotaa.

Jokin vuosi sitten lainasin kirjailija Pauliina Rauhalaa (MT 22.7.2018): ”Kun katson lammessa räpiköiviä linnunpoikia, heinäsorsia ja allin lapsia, en tiedä Syyrian sodasta, Kreikan tukipaketista. Kuu hymyilee pilven takaa, ohrasuurimopuuro hautuu leivinuunissa ja luumukiisseli liedellä, eikä mikään voi viedä rauhaani.”

Minä puolestani voin rauhassa levittää voita maalaisleivälleni ja juoda kahvia, kun sota ei ole rauhaani vienyt.

Suomi puolestaan kärsi ruokapulasta ja havitteli Ukrainasta viljaa. Sekavissa oloissa olisi ollut saatavissa vain sokeria, mutta lopulta sitäkään ei tullut Suomeen asti. Seuraavana vuonna bolsevistinen Venäjä valtasi Ukrainan, ja 1930-luvun holomodorissa se systemaattisesti näännytti miljoonat ukrainalaiset nälkään.

Venäjän hyökkäys on nytkin syynä siihen, että ruokaturva on maailmanlaajuisesti uhattuna. Joissakin maissa tullaan kokemaan suoranaista nälänhätää. Suomessa kysymys on vähintään huoltovarmuuden ja omavaraisuuden vaarantumisesta.

Historioitsija Teemu Keskisarja vetää yhteydet sekä Suomen että Raamatun historiaan (Aarre 9.3.): ”Suomen nälänhädästä puhuminen ei ole hysteeristä panikointia. Katsokaamme kansanterveyden ja turvallisuuden uhkakuvia, jotka jo toteutuivat. Vanhasta testamentista lähtien vitsaukset ovat saapuneet sarjoissa.”

Niinpä. Erityisesti pitkäperjantain jumalanpalvelukseen kuuluva litaniarukous luettelee karmeuksien sarjan, jolta pyydetään varjelusta.

Siinä muodossa kuin itse aikoinaan opin litaniaa rukoilemaan, siinä pyydettiin varjelusta muun muassa ”nälänhädästä ja kulkutaudeista, sodasta ja veritöistä, kapinoista ja riidoista”. Tänä keväänä tämä kaikki tunkee lähelle, sotaa ja nälkää myöten.

1700- ja 1800-luvuilla listaan kuului myös ”kallis aika”. Sekin vielä – nyt osuu kaikki! Meidän esivanhempamme rukoilivat turvaa samanlaiselta pahalta kuin mekin. Koko elämän kyseenalaistanut uhka ja epävarmuus ovat saaneet litaniassa kiinteämmän ja hiotumman muodon kuin vielä äsken luulimme.

”Pitkät litaniat” eivät olekaan ”pelkkää liturgiaa”. ’Kallis aika’ ei ole kielikuva, vaan se on osuva otsikko lannoitteiden, polttoaineiden ja muiden tuotannontekijöiden hinnoille.

”Kallis aika” nostaa esiin myös kysymyksen, kenen pussiin kallistuneet kuluttajahinnat päätyvätkään. Minkä osan ottaa kauppa, mitä saa elintarviketeollisuus? Mikä osuus lopulta jää tuottajalle, jonka elinkeinoa ja elämänuskoa ajan kalleus ensisijaisesti jäytää?

Ei pitäisi rukoilla mitään, ellei halua olla osa vastausta siihen, mitä rukoilee. Kun nyt kautta Suomen rukoillaan litaniaa – tai isämeitää ja pyydetään ”anna meille meidän jokapäiväinen leipämme” – on aika tukea niitä, joiden työ varjelee nälänhädästä ja antaa leivän päivästä päivään.

Materiaalia siis on vaikka kuinka paljon. Luulisi ainakin läntisten tiedustelupalvelujen lukeneen läksynsä ja valistaneen myös poliitikkoja siitä, ettei moskovalaisessa kulttuuripiirissä ollenkaan jaeta meikäläisiä ihanteita – Iljinin mielestä kaikki ulkopuolisten pyrkimykset istuttaa Venäjälle formaalista
demokratiaa olivat ”naiveja, kevytmielisiä ja vastuuttomia”. Tietenkin on ollut houkuttelevaa kuvitella Francis Fukuyaman tunnetun kirjan ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” (1992) mukaan, että liberaali demokratia on voittanut ideologioiden taistelun. Olisi kuitenkin pitänyt ottaa vakavammin Samuel P. Huntingtonin teos ”Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys” (1996), jonka nimi jo kertoo, että yhteentörmäyksiä on edelleen odotettavissa.

Mediaa seuratessa ei voi välttyä kiusalliselta kokemukselta, ettei Putinin uhoa ja siitä seuraavaa valmiutta kylvää tuhoa tajuttu edes länsimaisessa valtiojohdossa. Kovin ollaan oltu yllättyneitä siitä, ettei Moskovan narratiivi ja maailmanselitys koostu samoista aineksista kuin lännessä. Sen mukaan Venäjä on kaltoinkohdeltu suuruus, eräänlainen väärinymmärretty nero, jonka on saatava takaisin se tila ja paikka, joka sille maailmassa jokseenkin jumalallisen järjestyksen mukaan kuuluu.

Kirjoitin joulun alla 2015 Turun Sanomiin kolumnin, jossa mietin akateemikko Martti Haavion (1899–1973) kuvaamaa ”tyrannisoivaa myyttiä” (https://www.piispakaarlokalliala.fi/kirjoitukset/make-us-small-again/). Sellaisessa on kysymys menneen kulta-ajan tai sankarin paluusta. Haavio kertoo nimittävänsä tuon kaltaista myyttiä tyrannisoivaksi sen ”toimintaan pakottavan voimansa vuoksi”. Kommentoin sitä näin: ”En ole ihan varma, ymmärränkö mitä tuo toimintaan pakottaminen ajaa takaa. Jos aatteellista ja poliittista voimaa tarkoitetaan, sitä myytillä on enemmän kuin tarpeeksi.”

Nyt tuntuu siltä, että ymmärrän. Putinin mielessä on sellainen Venäjän kulta-ajan myytti, jossa muinaisen sankarin uusi hahmo on hän itse ja joka ”pakottaa toimintaan”: hyökkäämään ja tuhoamaan menneen ja tulevan kuvitellun onnelan nimissä.

Päädyin kolumnissani siihen, että kristillisessä uskossa ei odota kulta-ajan palauttavaa ”Daavidin poikaa”, vaan ”Ihmisen Poikaa”, jonka avaama uusi aika on vanhaan nähden käänteinen. Siinä pienin on suurin ja taivasten valtakunta kuuluu lasten kaltaisille. Paastonajan nyt alettua voisi lainata adventtivirttä (VK 5), jonka mukaan ”hän voittaa kärsimällä” – muistetaanhan sekä ensimmäisenä adventtisunnuntaina että palmusunnuntaina Jeesuksen ratsastamista Jerusalemiin.

Kristinuskosta ei ole suuruusmyyttien vanhurskauttajaksi. Siksi on paitsi traagista myös syvästi vastenmielistä, ettei Moskovan patriarkka Kirill pysty sanoutumaan irti Putinin hyökkäyssodasta. Moskovan patriarkaatin metropoliitta Onufri on sen sijaan ollut Kiovassa suoraselkäinen ja -sanainen.  ”Venäjä aloitti sotatoimet Ukrainaa vastaan”; ”Ukrainan ja Venäjän kansat ovat nousseet Dneprin kastevedestä, ja sota näiden kahden kansan välillä on kateudesta veljensä murhanneen Kainin synnin toisinto. Sellaiselle sodalle ei tule oikeutusta Jumalalta eikä ihmisiltäkään.”

Kristillinen usko on vaihtoehto tyrannisoiville myyteille. Se nakertaa pohjan suuruusharhoilta ja suuruudenhulluudelta. Siinä määrin kuin sellaisia myös itsessään tunnistaa, niiden poisperkaamisen paastonaika on juuri nyt.