Kolumni, Turun Sanomat

Kuten muistetaan, Donald Trumpin iskulause oli ”Make America great again”. Minulle tuo ”jälleen” toi mieleen akateemikko Martti Haavion 50 vuotta sitten julkaiseman esseen, jolle hän oli antanut nimen ”Tyrannisoiva myytti”.

Kansanrunoustutkija Haavio vyöryttää parillakymmenellä sivulla esiin kymmeniä ja taas kymmeniä muunnelmia kulta-ajan palauttamisesta. Useimmiten se liittyy menneen sankarin paluuseen.

Haavion mukaan rakennetta kutsutaan tyrannisoivaksi myytiksi sen ”toimintaan pakottavan voimansa vuoksi”. En ole ihan varma, ymmärränkö mitä tuo toimintaan pakottaminen ajaa takaa. Jos aatteellista ja poliittista voimaa tarkoitetaan, sitä myytillä on enemmän kuin tarpeeksi.

Menneen suuruuden ja onnellisuuden palauttaminen kiehtoo. Siinä on kuitenkin vähintään kaksi muttaa.

Ensiksikään onni ei ollut niin särötön, yhteinen ja täydellinen kuin jälestä päin ja kaukaa katsoen tuntuu. Toiseksi kaikkien yhteiskuntien ja valtakuntien suuruudet eivät mahdu samoihin raameihin: yhden suuruus on toiselta pois. Siitä seuraa väistämättä onnettomuutta eikä onnea.

Sama ongelma on tiedossa, palasi sitten kuningas Arthur, Huiracocha, Jakob de la Gardie (!) tai Fredrik Barbarossa. Englanti, Ranska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat eivät voi yhtä aikaa tai ylipäätään olla niin vaikutusvaltaisia kuin kukin vahvimmillaan oli – monia muita edes mainitsematta.

Jos menneen suuruuden palauttaminen tyrannisoi, myös tulevaisuuteen sijoitettu onnela orjuuttaa. Ei ole suurtakaan eroa sillä, onko täydellisellä yhteiskunnalla ja ongelmista vapautuneella maailmalla malli menneisyydessä vai ei. Utooppinen tulevaisuus on yhtä epätodellinen ja ihanteellinen kuin nostalginen menneisyyskin.

Haavio juoksuttaakin ajatuskulut yhteen. 1960-luvulla oli luontevaa kommentoida nykymaailman marxilaista vaihtoehtoa. ”Tuossa utopistisessa tulevaisuuden valtakunnassa… työmiehet vaeltavat onnellisina ryhminä yhteisille työmailleen, mutta suurimman osan ajastaan he viettävät leikkien ja kisaillen ja kaunotaiteita harjoittaen ja harrastaen.”

Olipa intressinä lyödä ”alas vanha maailma” tai tehdä jostakin ”jälleen suuri”, altistumistaan kuvitelmien tyrannialle ja haaveksunnan orjuudelle tuskin voi välttää. Samalla tulee tyrannisoineeksi ja orjuuttaneeksi niitä, jotka eivät samaa ihannetta jaa. Pakottaminen ja jopa väkivalta perustellaan sillä hyvällä, joka juuri on tulemaisillaan, mutta vaatii vielä vähän perkausta.

Kristillisessä perinteessä ”Daavidin valtakunnan” palauttaminen korvautuu ”taivasten valtakunnalla”. Vaikka ensimmäisenä adventtisunnuntaina edelleen lauletaankin hoosiannaa ”Daavidin pojalle”, hän on enemmänkin ”Ihmisen Poika”, uuden ajan airut.

Tässä ei vielä ole mitään omintakeista ja poikkeavaa. Olen kuitenkin samaa mieltä filosofi Tuomas Nevanlinnan kanssa siitä, mikä on ”kristinuskon juju”. ”Se on edeltävien uskontojen nurinpäin kääntö, eräänlainen antiuskonto.”

Antiuskonnostakin tunnistaa sen uskonnon piirteet, jonka keskellä se syntyi. Sen käänteisyys puolestaan tulee parhaiten näkyviin jouluna, jopa vieläkin paremmin kuin pääsiäisaikaan.

Joulun vauvan kampittaman sankarimyytin on 1700-luvulla hienosti sanoittanut luutnantti Carl Mauritz Lilliehöök. ”On avuton hän, jolla yksin valta On auttaa syntiset pois synnin alta. Ja sankari on täysin voimaa vajaa, Hän, joka vainoojamme pakoon ajaa.”

Ei great again, vaan pieneksi jälleen. Joulu joululta.