’Vilkkuu yön ainoa valopilkku’

Parikymmentä vuotta sitten katukuvaan alkoi ilmaantua kummallisia mustavalkoisia tekstilappusia. Sähkökaappeihin ja muihin vastaaviin paikkoihin oli liimattu A4-kokoisia julisteita, joiden allekirjoituksena oli ryhmänimimerkki Loesje. Sen yläpuolella oli mustin paksunpuoleisin kirjaimin jokin mieltä kutkuttava ajatelma. Sellainen kuin ”uskomatonta – koko maailman uutiset mahtuvat aina yhteen sanomalehteen” tai ”vain mielikuvituksettomat pakenevat todellisuuteen” tai ”isoisä on kauneusihanteeni – hänellä on niin kauniita mielipiteitä”.

Minulla on tallessa postikorttina yksi ajatelma suoraan Loesjen kotimaasta Hollannista. Sen mukaan ”oli niin pimeää, että kaikkialla näkyi valopilkkuja”. Tokaisu on sen takia niin etevä, että sen lukee automaattisesti ja ilman muuta kahdella tavalla. Ensiksikin niin, että vasta säkkipimeällä tosiaan näkee pienenkin valonkajastuksen – niin kuin vaikka himmeimmät tähdet taivaalla ja Linnunradan. Toiseksi sen kuulee kannanottona elämään: silloin – ja juuri silloin – kun kaikki on synkimmillään, herkistyy kaikille valopilkuille. Silloin alkaa ymmärtää hyvän päälle ja saa kiinni siitä, mikä oikeastaan on olennaista.

Valo ja pimeys ovat ihmisenä olemisen perussanastoa. Vaikka poikkeuksia tietenkin on, valo viittaa siihen mikä on hyvää, kaunista ja onnellista ja pimeys siihen, mikä on pahoin, väärin ja onnettomasti. Kun Raamatun ensimmäisen kirjan ensimmäinen luku alkaa kuvata siitä, millaiseksi hyväksi paikaksi elää ja asua maailma on tarkoitettu, se jo kolmannessa jakeessa kertoo Jumalan – ensi sanoikseen – sanovan ”tulkoon valo”. Ja jatkaa: ”Ja valo tuli.”

Niinpä ei olekaan yhtään kummallista, että ”luvattua lohdutusta” odottava vanha Simeon intoutuu kuvaamaan Herran Voidellun – siis Messiaan tai Kristuksen – kohtaamista valon näkemisenä: ”Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden joka loistaa kansallesi Israelille.”

 

’Se on pienestä kii’

Raamatun mukaan valo siis näyttäisi paistaa helottavan vastustamattomasti ja Loesjenkin mukaan pimeys täplittyy valopilkuista väistämättömästi. Mutta tämä kun ei ole koko totuus eikä varsinkaan jatkuva sellainen. Joskus on niin pimeää, ettei näe muuta kuin pimeää – niin on varsinkin silloin, kun äkkiä joutuu valosta pois. Tämän vuoden yhteisvastuukeräyksen iskusanana on ”pienestä kiinni”. On pienestä kiinni, paiskautuuko valosta pimeään ja joutuuko siellä silmät sokaistuneina haparoimaan eteenpäin sellaisessa elämäntilanteessa, jota ei mitenkään tunne, johon ei ollenkaan ollut valmistautunut ja jota ei yhtään hallitse. Silloin ei ole mitään hyötyä siitä, että joku jälkiviisas huutelee pimeyteen, mistä syystä sinne mahdollisesti on jouduttu. Silloin ei myöskään auta jonkun toisen löysä lohduttelu, jonka mukaan jokaisen pimeän tunnelin päästä viimein kajastaa valo: voi olla aivan oikein ärähtää vastaan, että ne ovat vain vastaantulevan ja yliajavan veturin lyhdyt.

Yhteisvastuukeräyksen idea on yhteinen vastuunotto. Mitä monimutkaisempi yhteiskunta on, sitä pienemmästä on kiinni, kuka ja mistä syystä putoaa. Joskus on kysymys omasta erinomaisesta hölmöydestä tai kevytmielisyydestä, mutta yhä useammin siitä, että maailma vain heilahti eri asentoon, suhdanteet muuttuivat tai ihmissuhteet särkyivät. Velkakuilun pimeyteen putoavat eivät ole noita vaan meitä. He eivät ole eri lajia, vaan samoja ihmisiä kuin mekin. 1990-luvun lama opetti tämän ainakin hetkeksi. Olin tuon vuosikymmenen lopulla vierailulla eräässä herraklubissa, jonka jäsenet olivat enemmän tai vähemmän johtavissa asemissa. Päivän esitelmän piti liikemies, joka heijasti seinälle kuvan miehestä, joka katsoo vuorenharjanteelta sumuiseen ja synkeään laaksoon. Sillä hän kuvasi omaa tietään ensin kamalaan taloudelliseen kriisiin ja sitten vaivalloiseen nousuun. Nyt hän vihdoin seisoi jälleen omilla jaloillaan ja pystyi katsomaan kaikkea sitä, minkä oli käynyt läpi. Kuulijat olivat hiiren hiljaa: kertoja oli yksi joukosta, yksi meistä. Kaikkea voi tapahtua kaikille; velkarotkoihin joutuminen ei olekaan joidenkin ihan muiden todellisuutta, vaan meidän, minunlaisteni.

Samalla vuosikymmenellä täällä Porin Pihlavassa saattoi havaita, että valon ja pimeyden vaihtuminen oli eri taloissa silmin nähden erilaista. Yhdessä talossa kaikki ikkunat loistivat varhaisesta aamusta, kun ihmiset lähtivät töihin. Toisessa taas oli pimeää, kun töihin ei lähtenyt kukaan. Illalla taas saattoi olla toisin päin, kun aikainen aamunousu vaati aikaista nukkumaanmenoa ja kotiin jääminen mahdollisti pitemmän illanistumisen. Tuskinpa kukaan oli itse illanvirkkua ja aamuntorkkua rytmiään valinnut: lama iski mihin iski ja jakoi valoa ja pimeää miten jakoi. Juuri siitäkin oppineena meidän on nyt syytä kysyä ennemmin, miten tästä kuopasta noustaan ja pimeästä päästään kuin sitä, kenenkäköhän syy tämä tilanne mahtaa olla. Meidän on syytä ottaa yhteistä vastuuta antamalla pienlainaa ja edellyttämällä sen maksamista takaisin: päämääränä on, että itse kukin aikanaan seisoisi omilla jaloillaan niin kuin tuo edellä kuvaamani liikemies vuorenharjanteella, seisoisi edes jonkin kokoisella kumpareella ja pystyisi jälleen ottamaan ihan omia askeleita.

 

’We’re on a mission from God’

Simeon ei ollut pahasti velkaantunut. Hän ei odottanut velkajärjestelyjä eikä pienlainoja. Silti hän odotti maailman muutosta ja käännettä pimeästä valoon. Hänen aikalaisensa odottivat enimmäkseen sellaista Messiasta (sana ’Voideltu’ tarkoittaa juuri tätä) joka panisi maan yhteiskunnallisen elämän kuntoon, joka olisi kaikki hyvän elämän edellytykset takaava valtionpäämies – joitakin kaikuja tästä kuuluu yhä tänäänkin, kun valittavaan presidenttiin kohdistetaan suoranaisia messiasodotuksia… Mutta se, mitä saatiin, olikin Kristus (joka sanana on sinänsä aivan sama kuin Messias tai Voideltu, eri kielellä vain). Saatiin Kristus, joka ei suurin surminkaan suostunut poliittiseksi messiaaksi, vaan jonka valtakunta ja hallintavalta ylitti sekä valtiolliset rajat että aikarajoitukset. Hänen jakamansa ”valo kaikille kansoille” perustuu peruuttamattomaan mielenmuutokseen; ”ken maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan” (Ernesto Cardenal). Tästä on ollut seuratakseen, niin kuin me tiedämme, kokonaisvaltainen kulttuurinmuutos. Mikään muu ei ole maailmaa sen enempää muokannut kuin Kristus-usko.

Kristuksen julistaman ja todellistaman valtakunnan logiikka ei ole tästä maailmasta, koska se on rajatonta. Keskustelimme menneellä viikolla tänään tekstit lukeneiden Andrew Masaban ja Esther Akaon kanssa heidän kotimaansa Ugandan tilanteesta ja siitä työstä, jota yhteisvastuukeräyksellä tuetaan. Esther kertoi erityisesti vaikuttuneensa ja hämmästyneensä siitä, että jotkut jossakin täällä kaukana, jotka eivät koskaan ole koskaan ketään ugandalaista nähneetkään, haluavat kantaa yhteistä vastuuta. He tosiaan haluavat auttaa noista sisällissodan jälkeen rauhanomaiseen elämään paluuta yrittäviä ihmisiä. Hänessä tämä oli herättänyt vakaan halun auttaa vuorostaan jotakin muuta kansaa kuin heidän omaansa. Ei auttanut, että kerroin Yhteisvastuun aikoinaan alkaneen vain omaan maahan suuntautuvana suurkeräyksenä: hän piti ja pitää päänsä. ”Meidän pitää auttaa jotakin muuta kansaa!”

 

’I have seen the light!’

Tätä minä kutsun valoksi, tätä mielen kirkkautta, tätä sydämen paloa. Tällaiseksi se menee, kun silmät näkevät ”sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut”. Ugandassa riittäisi kyllä yllin kyllin työtä ihmisten opettamisessa jälleen elämään, kun kuvottavan raaka sisällissota särki yhteisöjä ja jätti niiden jäsenet ilman sosiaalisia perustaitoja. Silti tämänkin työn valoisana horisonttina on Jumalan valtakunnan rajattomuus. Vaikka säästö- ja lainaryhmien ohjaaminen ja kouluttaminen onkin niin ruohonjuuritason työtä ja niin paikallista kuin ikinä, yhteisen vastuun valo pyrkii koko ajan loistamaan laajemmalle.

Henry Morton Stanley saattoi viitata juuri Ugandaankin, kun hän – luultavasti ensimmäisenä – puhui ”pimeimmästä Afrikasta”. Sanonnassa on aimo annos siirtomaaherran typerää ylemmyyttä ja umpisokeutta. Sitä ei voi kuulla vain kuvauksena päiväntasaajan tienoon nopeasti tulevasta pimeästä yöstä, vaan myös koppavana arviona siitä, miltä toisen maailma minuun omaani verrattuna näyttää. Vaan mepä huomaamme katsovamme nyt ”valoisimpaan Afrikkaan”, sellaiseen, jossa halutaan Kristuksen valtakunnan tulevan. Sellaiseen, jossa autetaan ihmisiä siihen valoon ja elämään, johon meidät on luomisen alusta alkaen kutsuttu ja jonka valosta – siis halusta ulottaa apu ja tuki myös aivan muille – me itsekin valaistumme.

Ties vaikka me tästä innostuisimme siteeraamaan Simeonia hiukan omavaltaisesti: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä yhteisvastuukeräämään.” Tai ainakin Loesjea: ”Et tarvitse siipiä ollaksesi enkeli” – arkienkeli ainakaan. Me olemme nähneet Valon.