Yhteiseen tehtävään

Vanha ja uusi murros

Vaikka kouluaikana en ollut mitenkään innostunut kirkkohistoriasta, se jäi jostakin syystä mieleen, että kaikki varhaiset merkkitapahtumat sijoittuivat jotenkin näille seuduille, Rauman ja Turun väliselle rannikolle. Jonnekin tänne sijoittuu myös pyhän Henrikin legendaarinen maihinnousu – yleensä vähän etelämmäs, mutta kun legendasta on kysymys, täsmällistä paikkaa on turha lähteä jäljittämään. Pyhärannassa me olemme joka tapauksessa Suomen vanhimmalla kristillisellä maaperällä.

Juuri tänään on Henrikin muistopäivä. Viittasin äsken siihen, että kertomus hänestä on legenda. Alkujaan sana tarkoitti vain pyhimyselämäkertaa, mutta sittemmin siihen on tullut myös sivusävy. Pyhimyselämäkerran tyylilaji ei ole kuivakas, asiakeskeinen ja toteava: sitä vastoin se hehkuttaa merkityksiä, se ihastelee – ja tarpeen mukaan myös kauhistelee. Tämän myötä legenda-sanakin on alkanut viitata kertomukseen, jonka historiallinen täsmällisyyden ja luotettavuudenkin kanssa on niin ja näin. Pyhän Henrikin kohdalla on jopa epäilty, onko aivan sellaista henkilöä koskaan ollutkaan – toisaalta Turun tuomiokirkon pyhäinjäännöskokoelmassa on juuri 1100-luvun puoliväliin ajoitettuja luita, joita kaikesta päätellen on kunnioitettu Henrikin maallisina jäännöksinä.

Kun tänään, tänä nimenomaisena pyhän Henrikin muistopäivänä, Pyhäranta saa Riitta Komusta uuden kirkkoherransa, vanhasta pyhimyskertomuksesta on jotakin oppimista. Ei kylläkään legendan dramaattisuudesta ja juonenkäänteistä eikä tietenkään sen väkivaltaisuudesta. Sitä se sen sijaan panee miettimään, kuinka muutoksen ja murroksen voisi kohdata toisin kuin tuohon aikaan: rauhassa ja yhdessä.

Juuri murrosaikaa kertomus pyhästä Henrikistä kuvaa. Tuossa murroksessa ei ollut kysymys siitä, että Henrik olisi tuonut mukanaan aivan uutta ja ennenkuulumatonta. Ainakaan Suomen tämä reuna ei ollut sellainen alue, jota ennen tavattiin nimittää ”pakanamaaksi”. Kristillinen usko oli rantautunut tänne jo hyvän aikaa ennen Henrikiä; senhän kertoo hänen surmaajansa nimi. Lalli on (edelleenkin) Laurin lempinimi. Niinpä Henrikistä teki marttyyrin vuonna 258 tapetun roomalaisen diakoni Laurentiuksen nimikaima ja kaiketi siis tämännimiseksi kastettu kristitty.

Vaikka legenda kuvaakin Henrikin surmaa ikään kuin pahuudesta nousevana yksittäistapauksena, kertomusta on myöhemmin luettu myös toisin. Sen mukaan Henrik edusti Lallille sellaista uutta ja vierasta järjestystä, joka pitäisi torjua. Näin luettuna Lalli ei olekaan tarinan konna, vaan oikeuksiaan ja elämänmuotoaan puolustava sankari. Niinpä hänelle on pystytetty myös patsas, ja aikoinaan hänellä oli nimikkolehtensäkin. Ei noiden kastettujen kristittyjen Henrikin ja Lallin välillä ollut kokemusta, että oltaisiin samassa veneessä ja samalla asialla.

Nytkin eletään murrosta, niin yhteiskunnallista kuin kirkkoakin koskevaa. Muutokset koskettavat syvältä niin yhteisöjä kuin yksittäisiäkin ihmisiä. Vauraus ja hyvinvointi eivät enää vain lisäänny: monin paikoin ne tuntuvat poikenneen jonnekin pois. Mihin me mahdamme olla menossa? Pitävätkö sivistys ja kulttuuri pintansa ja miltä arvopohjalta ponnistetaan? Murrokseen väistämättä liittyvä pelko ja ahdistus ei toki ole purkautunut sellaisena vihana, jota Lalli edusti, mutta silti me joudumme kysymään, kuinka osata elää ihmisiksi yhä kärjekkäämpien vastakkainasettelujen maailmassa.

Tosiasioita ja toivoa

Kirkkoherra Riitta ja koko Pyhärannan seurakunta! Helpompiakin ja vähemmänkin vaativia aikoja on eletty kuin tämä meneillään oleva taloudellinen, toiminnallinen ja kulttuurinen murros, jonka keskellä nyt olemme. Tässä tilanteessa haluan nostaa esiin kolme asiaa.

Ensiksikään ”me emme voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta” (2 Kor 13:8). Realiteettien väistäminen tai kieltäminen ei vie minnekään. Monella maaseutupaikkakunnalla keskeisintä on väen väheneminen ja vanheneminen; Pyhärannassa tämä saattaa olla suhteellisesti jopa voimakkaampaa kuin muualla Varsinais-Suomessa. On selvää, että se vaikuttaa ihmisten elämäntuntoon ja on selvää, että tämä vaikuttaa seurakunnan työhön, tehtäviin ja voimavaroihin. Mutta siinä kuin muutos ja murros toisaalta käy päälle, se toisaalta myös antaa reaalipohjan; ”totuus tekee teistä vapaita” (Joh 8:31). Tosiasioiden tunnustaminen vapauttaa lamaantumisesta ja voivottelusta ja pohjustaa uutta toimintakulttuuria.

Toiseksi on selvää, ettei kertomuksesta Henrikistä ja Lallista ole kuin huonoksi ääriesimerkiksi siitä, miten murros ajaa paniikkiin. Oikeassa elämässä, tässä aikuisten oikeasti elettävässä, asianmukainen reaktio muutokseen on yhteisymmärryksen etsiminen ja yhteisten voimien kokoaminen. Työläästi läpielettävä murros ei ole erikseen jonkun vika, vaan kaikkien yhteinen tehtävä. Juuri näinä aikoina on selvää, että jokaisessa virkaanasettamisessa esitetty kehotus yhteisyyteen on täyttä asiaa eikä mitään koristeellista juhlapuhetta. Tänäänkin tarkoitan, mitä sanon, kun lausun: ”Rakkaat kristityt. Riitta Elina Komu on asetettu tämän seurakunnan kirkkoherran virkaan. Ottakaa hänet rakkaasti vastaan, tukekaa häntä hänen työssään ja kantakaa häntä rukouksissanne Jumalan eteen.”

Kolmanneksi on olennaista muistaa ja myös kokea, ettei meidän aikamme murros ole mikään katastrofi, onpahan vain murros. Yhtä totta ja olennaista, kuin realismi onkaan, on toivo. Yhtä häikäilemättömän avoimet, kuin silmät tosiasioita katsomaan ovatkaan, yhtä vääjäämättömän jääräpäistä on sitoutuminen hyvyyteen ja luottamus tulevaisuuteen. ”Tämä on se voitto, tämä on maailman voittanut: meidän uskomme” (1 Joh 5:4):

Kirkkoherra Riitta! Olen saattanut lähteä liikkeelle liian kaukaa ja kierrellä murroksen vaativuudessa turhan paljon – ja joka tapauksessa olen puhunut aivan liian pitkään. Siunatuksi lopuksi haluan yhtä kaikki alleviivata, kuinka kiinnostavaa ja jopa innostavaa aikaa me elämmekään. Ei se ole realismia eikä se ole murroksen ja muutoksen pointti, että me olisimme nyt sammuttelemassa valoja ja lopettelemassa töitä. Nyt me sitä vastoin paitsi joudumme myös – ja ennen kaikkea – pääsemme juurille: Mistä meidän uskossamme onkaan kysymys? Miksi sen ydintä kutsutaan armoksi ja miksi se tuo elämään toivon ja jopa ilon? Millaiseen elämään ja millaiseen työhön se meidät vie? Mikä sen kiehtovampaa!

Pyhärannan seurakuntalaiset, luottamushenkilöt ja työntekijät: rohkaistukaa ja vahvistukaa ja ties vaikka innostukaa yhdessä kirkkoherranne kanssa! ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo” (Mark 9:23).