Näin pitkällä keväässä pääsiäinen ei ole ollut sitten vuoden 1943. Silloin se itse asiassa oli vielä päivää myöhemmin niin kuin se ehkä kerran vuosisadassa on, mikä samalla on pääsiäisen äärimmäinen aika.

Sotavuonna 1943 kuka vietti pääsiäistä missäkin, mutta silloinkin ensimmäisenä pääsiäispäivänä tyrmistyttiin tyhjästä haudasta ja toisena kuljettiin Emmauksen tietä. Kun pääsiäisaamu koitti Kaljalanjärvellä, joka on tuskin kilometriäkään vanhan rajan ja Kivennavan kunnan eteläpuolella, sen valossa nähtiin venäläisiä sotavankeja marssitettavan tietyömaalle. Paikalle osui vankien äidinkieltä taitava suomalainen. Vankien jonon nähdessään hän huusi heille ortodoksisen pääsiäistervehdyksen: Khristos voskrese! Kristus nousi kuolleista! Vangit pysähtyivät. Yhdestä suusta kajahti väkevä vastaus: Voistinu voskrese! Totisesti nousi!

Illasta Emmauksen tiellä on tuohon aamuun Kaljalanjärven tiellä runsaat 1900 vuotta, mutta nämä tiet juoksevat yksiin. Kaikki tiet vievät Emmaukseen, samasta on kysymys. Kysymys on tunnistamisesta. Keitä nuo oikein ovat ja kuka tuo oikein on? Miten toinen nähdään oikein, oikeimmin, sellaisena kuin hän oikeastaan on?

Tähän on sekä nopea että hidas vastaus. Nopea välähtää – on jo välähtänytkin – Kaljalanjärven tiellä. Hidas taas valkenee hiljakseen, kun alkaa kuljeksia Emmauksen tiellä.

Sen selvemmin ja väläyksenomaisemmin kuin Kaljalanjärvellä voi tuskin nähdä, että ihmiset ovat syvimmiltään yhtäläisiä ja perinjuurisimmillaan samanarvoisia. Ihmisyys on jakamaton: on viime kädessä – ja jo ensi kädessäkin – yhdentekevää, onko joku vanki vai vapaa, onko hän tällä puolen tai vastapuolella, samaa kieltä puhuva vai erikielinen, minun tavallani uskova tai eri tavoin, kaltaiseni vai toisenlainen.

Opetuslasten tunnistamis- ja ymmärtämisprosessi Emmauksen tiellä oli puolestaan hitaampi ja vaiheittainen. Aluksi opetuslapset häilyivät toivottomuuden ja toiveikkuuden rajamailla. Yhtäältä maailma näytti sulkeutuvan, orastanut vapaus näytti kuihtuvan ja uuden paremman elämän mahdollisuudet katoavan: ”Me olimme kuitenkin eläneet siinä toivossa, että hän olisi se.” Toisaalta oli kummallisesti alkanut tuntua siltä, ettei ehkä lopulta sittenkään olla vain olosuhteiden armoilla: ”Nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin.” Vaatii selvästikin aikaa ja kulkemista, ennen kuin osaa tapailla vastausta, onko jokin käänteinen ja Jeesuksessa henkilöityvä tapa elää, toimia ja käyttää valtaa yhä elossa. Tämä perustuu tunnistamiseen.

Emmauksessa se perustui Jeesuksen tunnistamiseen ja nyt ihmisen tunnistamiseen. Silmät aukenevat, kun leipä jaetaan. Niin kävi Emmauksessa ja niin käy vielä enemmän siinä modernissa yhteiskunnassa ja globaalissa todellisuudessa, jossa poliittista valtaa käytetään: vuorovaikutuksen rakenteet ovat niin monimutkaiset, ettei niitä tutkaileva voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että loppujen lopuksi kaikki me saamme leipämme toinen toistemme kädestä. Niinpä me kuulumme yhteen: ihmisyytemme on radikaalisti jakamaton siinä kuin leipämme on ehdottomasti jaettu. Emmauksen tietä päädytään niin muodoin samaan kuin Kaljalanjärvenkin tietä: tunnistamaan ja tunnustamaan toinen toisemme arvo ja arvokkuus.

”När vi hör en kines är vi benägna att anse hans tal för ett oartikulerat gurglande. En som förstår kinesiska kommer att igenkänna språket däri. Så kan jag ofta inte igenkänna människan i en människa.” Den österrikiske filosofen Ludwig Wittgenstein skrev de här raderna samma år som första världskriget bröt ut, 1914. Ännu i december samma år kunde soldaterna vid fronten igenkänna människan i varandra: när de hörde någon, som borde ha varit deras fiende, sjunga Stilla natt, heliga natt, slutade de strax att strida. Och visst var de också på juldagen varandras motståndare, men då bara för att de spelade fotboll tillsammans.

Följande år var allt ödesdigert nog annorlunda, men det förändrar inte det, som redan hade skett: igenkännandet. I sista hand gör det just detsamma, om någon är på den här eller den där sidan, lika eller olika, om vi talar samma språk eller inte. Om vi inte kan upptäcka det i vardagen, så borde igenkännandet gå att upptäcka åtminstone under de stora högtiderna: då Gud blir människa eller när Människosonen, efter att ha blivit sargad av omänsklig grymhet och dödad, övervinner själva döden och kallar oss till en ny mänsklighet.

Högtiderna – i synnerhet alltså jul och påsk – hjälper oss att igenkänna och se på ett riktigt sätt. Men högtider är också alltid en risk: festtal och feststämning visar sin styrka och verklighetsbakgrund först när de har följder; största delen av vårt liv är ju trots allt vardag. Den makthavande, alltså den som har fått sig makten tilldelad, bör inte bara högtidligen beskriva sin makt som ’tjänande’, utan använda sin makt till att tjäna; det är något som Jesus talat mycket om enkom och i synnerhet. Jag känner att det här är något som speciellt berör mig själv, jag som brukar ordets makt i min tjänst som ordets tjänare. Men eftersom ’ordets tjänare’ på latin skrivs minister verbi divini, så betyder det nog att även många andra här i kyrkan kallas att begrunda.

Kun Jeesus Emmauksen tiellä tulkitsi itseään niin, että opetuslasten sydämet hehkuivat innosta, hän epäilemättä myös palasi siihen mitä oli jatkuvasti opettanut ja miten hän oli koko ajan toiminut. Ja jos jotakin, sen hän oli osoittanut, että se mikä vallan oikeuttaa, on valtaa vailla olevien puolustaminen. Ja sen, että täyteen elämään on kutsuttu kaikki ja varsinkin ne, jotka on lykätty marginaaliin iän, sukupuolen, kansallisuuden, uskonnon, köyhyyden tai sairauden tähden.

Jeesuksen opetus oli näennäisen yksinkertaista, mutta itse asiassa se on hyvin työläästi jos ensinkään systematisoitavissa; siksi Emmauksen tie, jolla hän tulee itsensä tulkitsemaksi ja selittyy ja jolle hän meitä kutsuu, on tyypillisesti elämän mittainen kanssakulkemisen matka. Ei ole ennakoitavissa, mitä tässä maailmassa milloinkin syntyy, kun hänen tapaansa yhdistetään ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo.

Ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo – nimenomaan yhdessä – ovat epäilemättä tarpeen myös tulevina vuosina, jolloin uusi eduskunta käyttää kansan sille delegoimaa valtiovaltaa. Yhtä käsitystä siitä, mitä realismi ja toivo nyt sitten tarkoittavatkaan, tuskin on: juuri siksihän meillä on ollut mahdollisuus antaa äänemme sellaisen tulkinnan ja sellaisten ihanteiden puolesta, joka meistä on muita oikeampi ja uskottavampi.

Ihmisen tunnistaminen ihmisessä on kuitenkin luovuttamaton arvo. Vaikka siihen periaatteessa kuinka mielelläni ja ylevästi suostuisinkin, sen toteutumista luultavasti uhkaan myös minä itse: joidenkin asemaan en vain kerta kaikkiaan jaksaisi enkä viitsisi asettua, joidenkin tapa elää ja olla on vain niin kertakaikkisen vieras, jotkut nyt vain esittävät niin perin juurin vääriä mielipiteitä, että ne nyt vain ovat noita ja niitä ja toisia ja muita. Kukapa muuten tietää, mistä tervehdysten vaihto Kaljalanjärven tiellä itse asiassa alkoi? Ehkei ollenkaan toisten tunnistamisesta vaan paljon suttuisemmasta motivaatiosta: ehkä tarkoitus oli osoittaa uskonnollista ylemmyyttä uskonnottomaan yhtenäiskulttuuriin kasvatetuille ja huudella sellaista, mitä vapaa vain voi vangituille heittää? Mutta niin vain kävi – ja toivottavasti on yhä käydäkseen – että armo ja arvo löivät läpi. Jos tarkoitus oli tehdä rajaa, raja katosi; jos haluttiin korottaa itseä, korkeuksiin kohosivatkin toiset. Jos tarkoitus oli nöyryyttää, nöyrtymään joutui itse.

Seitsemän vaalikauden päästä 2038 pääsiäinen on yhtä myöhään kuin 1943. Ehdoton realismi ja tyhjentymätön toivo saavat luottamaan, että jokaisen ihmisen ihmisyyden tunnistaminen nousee silloinkin ylös ja että valtaa tuolloinkin annetaan ja käytetään, jotta sillä palveltaisiin.