Aika on kutsua nimeltä

Kahta lukemaani Raamatun tekstiä yhdistellen voisi varmaankin sanoa: ’Aika on kutsua nimeltä ja aika olla kutsumatta.’ Samalla jo mielessään väittää vastaan: ei koskaan eikä milloinkaan ole ollut sellainen aika, jona nimen unohtaminen, pois pyyhkiminen tai käyttämättä jättäminen olisi ollut perustetua. Ei olekaan; mutta Saarnaaja ei yritäkään sanoa, että joskus olisi vaikkapa sodan, surmaamisen ja vihan oikea aika, vaan että sellaisiakin aikoja on, vaikkei pitäisi.

Nyt on aika kutsua nimeltä. Lukea kivistä sukulaisten, kyläläisten, tuttujen ja myös tuntemattomien nimiä. Samalla tulee lukeneeksi niitä nimiä, joilla heidät on kastettu – ehkäpä kastetilaisuudessa on siinäkin lainattu Jesajaa: ’Minä olen sinut nimeltä kutsuttu, sinä olet minun.’ Tulee lukeneeksi niitä nimiä, joita oman pitäjänsä ihmiset kantoivat ja joilla oman seurakuntansa jäseniä ihmisiä kutsuttiin. Sellainenkaan, joka ei löydä näiden nimien joukosta yhtään tuntemaansa, ei kuitenkaan voi olla kokematta, kuinka tässä kuhisee inhimillinen elämä, kuinka samanlaisia me kaikin olemme. Kaikki me olemme juuri meidän nimistämme elämää yrittäviä, toinen toisiamme nimeltä puhuttelevia – ja Jumalan nimeltä tuntemia.

Nyt, viimeistäänkin, on aika kutsua nimeltä. On kulunut jo lähes sata vuotta siitä, kun nämä ihmiset kuolivat. Koskaan he eivät läheistensä muistossa ole painuneet täyteen nimettömyyteen, mutta vasta nyt on lopullista, että jäävät näkyviin kukin oman ainutkertaisen elämänsä eläjinä.  Ainutkertaisen elämän arvoa ei voi millään ylittää: kukaan Jeesuksen seuraaja ei ole voinut välttyä huomaamasta, kuinka täydestä meidän Herramme otti jokaisen kohtaamansa ihmisen elämän.

Tätä kunnioitusta ja myötäelämistä me haluamme jatkaa. Viime viikolla Turussa käynyt Luterilaisen maailmanliiton chileläinen pääsihteeri Martin Junge kertoi omista kokemuksistaan kotimaansa diktartuurivuosien aikana; hän tahtoi olla luterilainen erityisesti siksi, koska hänen paikkakuntansa nuori luterilainen pappi saarnasi surmattujen heitteille jättämistä vastaan ja julisti, ettei ihmisen kunnioittaminen saa loppua hänen kuolemaansa. Ei saakaan.

Tänään meitä kaikkia, kaiken nimisiä ja nimeltä kutsuttuja, kutsutaan rauhaan ja sovintoon. Meitä kutsutaan toinen toistemme ystäviksi ja tovereiksi, sisariksi ja veljiksi. Tänään tämän muistomerkin äärellä me emme kertaa tapahtumahistoriaa emmekä tarkista yksityiskohtia. Me emme jäljitä syitä, me emme esitä arvioita emmekä tuomioita. Sitä vastoin me jaamme yhteistä surua ja kaukaa meidät tavoittavaa alakuloa – mutta samaan aikaan myös yhä kasvavaa mielenrauhaa, luottamusta ja jopa hiljaista iloa.

Jesajan mukaan ’kun kuljet… virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala’. Kaikkien näiden kiveen kaiverrettujen nimien taustalla on ihminen, jonka voi kuvata astuneen tulen lävitse ja kulkeneen kuoleman virran poikki; nyt vihdoinkin me pääsemme saattamaan heitä, nyt vihdoinkin me pääsemme omistamaan heille sen, miten Jesaja äskeistä lupausta jatkaa: ’Minä, Herra, olen sinun Jumalasi.’ Nyt, vihdoinkin, me voimme kokea, kuinka sovitus ja sovinto tavoittaa meidät kaikki, ilman yhtään erotusta, nimenomaisesti ja nimeltä.