Puheenvuoro Monien uskontojen ja katsomusten Suomi –seminaarissa

Suomi on monikulttuurinen maa. Tämä simppeli lause voidaan kuulla – ja kuullaan – kahdella tavalla. Toisaalta se voi kuvata ihannetta, päämäärää tai arvoarvostelmaa. Toisaalta se voi vain todeta tietyn asiaintilan, sosiologisen faktan.

Erilaisuuksien Suomea tutkinut dosentti Pasi Saukkonen on ehdottanut, että edellistä, siis asennetta tai politiikkaa, nimitettäisiin monikulturismiksi. Uutta sanastoa epäilemättä tarvitaan, jos – tai mieluummin kun – sosiologisesti monikulttuurisessa yhteiskunnassa halutaan järkevästi keskustella kulttuurien kohtaamisen kysymyksistä.

Euroopan neuvosto järjestää vuosittain seminaarin kulttuurienvälisen dialogin uskonnollisesta ulottuvuudesta (Exchange on the religious dimension of intercultural dialogue). Hyvällä syyllä: monikulttuurisuudesta on vallan joutavaa puhua, ellei oteta huomioon, että juuri uskonto on olennaisesti kulttuuria luova tekijä, usein sen syvin ydin. Sen vuoksi ei ole myöskään mahdollista harjoittaa sellaista monikulturistista politiikkaa, jossa uskonnollisia uskomuksia tietyin edellytyksin siedetään, muttei sellaisinaan kunnioiteta.

Osallistuin Euroopan neuvoston seminaariin jokin vuosi sitten. Tilaisuuteen osallistui myös kaksi ateistisen humanismin edustajaa. Tämä pani miettimään, osin paikan päällä ja heidän kanssaan, miten ”uskonnollinen ulottuvuus” kuvaa heidän käsitystään omasta identiteetistään. Eipä tietenkään erityisen hyvin.

Nyt julkaistavalle kirjalle on annettu otsikko Monien uskontojen ja katsomusten Suomi. Sama ”uskontojen” ja ”katsomusten” rinnastus toistuu sekä esipuheessa että johdannossa niiden ensimmäisestä virkkeestä alkaen. Voidaan kuitenkin kysyä, tehdäänkö kummallekaan oikeutta, kun – varsin yleiseen tai jopa vakiintuneeseen tapaan – rinnastetaan ”uskonnolliset ja ei-uskonnolliset vakaumukset”. Erityisen hankalaksi asian käsittelyn tekee siirtyminen kielestä toiseen: vaikka problematiikka on olemassa sekä englannissa että suomessa, se on niissä kuitenkin jonkin verran erilainen.

Euroopan humanistiliiton puheenjohtaja, jonka kanssa asiasta keskustelin, torjuu luonnollisesti käsitteet ’uskonto’ (religion) ja ’usko’ (faith); meneillään olevan viikko on yhtä kaikki Interfaith Harmony Week. Hänen järjestönsä on yrittänyt vakiinnuttaa käyttöön kattotermin ’lifestance’. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään sanoista ja kielenkäytöstä, vaan myös siitä, mistä puhutaan, itse asiasta.

Luterilaisena piispana ja siis kristinuskon edustajana tunnustan kokevani tiettyä vierauden tunnetta, kun uskontoni rinnastetaan katsomukseen – näin erityisesti suomeksi, mutta myös englanniksi. Minulle kristillisen usko on tapa hengittää ja olla olemassa. Se on elämänmuoto. Vaikka siihen liittyykin tiedollisia käsityksiä, joista kaiken lisäksi olen oman uskontoni edustajaksi poikkeuksellisen hyvin selvillä, uskonnollinen uskoni ei ensisijaisesti rakennu siitä, että uskon näiden uskomuksien olevan tosia.

On tietenkin selvää, etten edusta keskimääräistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsentä. Tänä vuonna tulee ilmestymään myös kirja kaappiluterilaisuudesta, jollainen en risti kaulassa voi olla. Tavanomaisin luterilaisuuden muoto on uskonnollisen käyttäytymisen tasolla passiivinen ja ilmaisujen suhteen niukka, mutta ennemmin sekin kuuluu jonkinlaisen elämänmuodon piiriin kuin edustaa jotakin katsomusta.

Arvoisat läsnäolijat! Kuten tiedätte, uskontoja ei millään saa yhteisen määritelmän piiriin. Käytännössä olennaista on toisten ystävällismielinen kuunteleminen ja rauhanomainen kohtaaminen sekä suvaitseminen ja jopa kunnioittaminen. Joka lisää tietoa, ei tällä kohdin lisää tuskaa, vaan antaa ymmärtämisen edellytyksiä. Kirja Monien uskontojen ja katsomusten Suomi ja tämä seminaari auttavat meitä elämään monikulttuurisessa ja siis myös moniuskontoisessa Suomessa yhä luontevammin ja ongelmattomammin.