Uskon kieli on omansa

Toisna päivän paljo kansaa, kuin juhlalle tulleet olit, kuulit, että Jeesus oli tullut Jerusalemiin, otit he palmun oksii ja menit häntä vastaan ja huusit: Hoosianna, hyvästisiugnattu se, joka tulepi Herran nimeen, Israelin kuningas.

Mutta Jeesus sai yhden aasintamman, istui sen pääle niinkuin kirjoitettu ompi: Älä pelkää, Siionin tytär, katso, sinun kuninkaas tulee istuden aasin varsan päälä. Mutta evät hänen opetuslapsens näitä ensist ymmärtäneet, vaan sittekuin Jeesus oli kirkastettu, silloin he muistit, että nämät olit hänest kirjoitetut ja että he näitä hänelle tehneet olit.

Se kansa, kuin oli hänen myötäns, koska hän Lasarusen kutsui haudast ja ylesheräytti hänen kuolleista, ylisti sen työn. Sentähden myös kansa meni hänen vastaans, että he kuulit hänen sen merkin tehneeksi. Niin sanoit ne fariseuset keskenäns: Te näet, ettei te mitään toimita, katso, koko mailma juoksepi hänen jälkiins. Olit myös monikahdat greekit heistä, jotka olit ylesmenneet juhlana rukoolemaan. Ne siis menit Filippusen tyge, joka oli Betsaidast Galilean maalta, ja rukolit häntä sanoden: Herra, me tahdom nähdä Jeesusta. Filippus tuli ja sanoi sen Andreaselle. Taas Andreas ja Filippus sanoit sen Jeesuselle. Niin Jeesus vastasi heitä ja sanoi: Se aika on tullut, että Inhimisen Poika pitää kirkastettaman. Totisest, totisest sanon minä teille: Ellei nisun jyvä maahan heitetty kuole, niin se jääpi yksinäns. Vaan jos hän kuolee, niin hän paljo hedelmää kantaa.

Mitä ei ymmärrä, sen voi tajuta

”Mutta evät hänen opetuslapsens näitä ensist ymmärtäneet.” Agricolan aikainen kieli saattaa aluksi kuulostaa niin Aatamin aikuiselta, ettei siitä saa kiinni. Evankeliumissa sentään kuvataan tiettyä tapahtumakulkua, jonka tuttuus helpottaa – siitäkin huolimatta, että Johanneksen evankeliumissa moni tapahtuma näytetään kerrottavan lähinnä siksi, että se antaa Jeesukselle aiheen tokaista jotakin oudon aforistista tai pitää jonkin tilanteeseen vain löyhästi liittyvän laajemman opetuspuheen. Jos evankeliumia pystyykin seuraamaan, epistolaa kuunnellessa saa olla tarkkana, mitä tässä siis halutaankaan sanoa: ”Sillä se sama halu olkohon teissä, kuin myös oli Kristuses Jeesuses, joka, vaikka hän oli Jumalan kaltainen, eipä hän väkivallaksi lukenut Jumalan kaltainen olla, vaan itsensä tyhjäksi laski, otti orjan muodon päälensä ja tuli muiden inhimisten vertaiseksi ja menoista niinkuin inhiminen löyttiin.”

Vanha kieli voi kuitenkin toimia aivan päinvastoin ja löytää meissä hyvän ja syvän kaikupohjan. Ellei se sujuvasti kulkeudukaan korvan kautta aivoihin siellä käsiteltäväksi ja ymmärrettäväksi, se vaikuttaa meihin suoraan ihon läpi. Se lämmittää mieltä, se kasvattaa myötämieltä. Vaikkei sanoja ja lauserakenteita tarkalleen ymmärtäisikään, niiden tarkoituksen tajuaa sitä paremmin. On selvää, että meitä puhutellaan. Meille kuvataan jotakin tärkeää, jotakin kieleen juuri ja juuri mahtuvaa, jotakin niin olennaista, että se joutuu aina ja kaikkina aikoina hakemaan sanojaan.

Outo kieli on kulumatonta ja tuoretta

Vierauden tuntu, outouden kokemus, on meille hyväksi. Samaan tapaan kuin virsijazz kuorii käytetyimmistäkin virsistä esiin niiden ytimen, samaan tapaan tuttuakin tutummat Raamatun kertomukset ja kirjeet avautuvat aikaintakaisella kielellä uudelleen, tuoreina, kuin ensimmäistä kertaa. Tai ainakin niistä löytyy näkökulmia tai ylipäätään kulmia, jotka runsaassa käytössä olivat jo aikaa kuluneet pyöreiksi tai tyystin kadonneet. Ei olekaan sama, toistaako taas ”siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä” vai huutaako: ”Hoosianna, hyvästisiugnattu se, joka tulepi Herran nimeen.” Puhumattakaan siitä mielenkiintoisesta – mieltä kiinnittävästä – yksityiskohdasta, että paikalla ei vain ollut ”muutamia kreikkalaisia”, vaan ”olit myös monikahdat greekit”.

Totta kyllä nämä greekit, ”jotka olit ylesmenneet juhlana rukoolemaan” kuulostavat hiukan tai hiukan enemmänkin hassunkurisilta. Näin kerrottuna evankeliumiin tulee tiettyä naiiviutta, semmoista lapsellisuutta, joka kyllä hykerryttää, mutta josta ei oikein tiedä, onko siitä nauttiminen oikein korrektia. Tämähän on sentään pyhä evankeliumi eikä mikä tahansa tarina. Mutta saa siitä nauttia – juuri siksi, että se on Jeesuksen Kristuksen pyhä evankeliumi.

Niin kuin hyvin muistetaan, Jeesus käski aikuisia tulemaan lapsen kaltaisiksi. Hän käski ottamaan Jumalan valtakunnan vastaan niin kuin lapsi sen ottaa, jos ylipäätään tahtoo Jumalan valtakuntaan päästä; lapset opettavat meille tien Jeesuksen Kristuksen luo. Me tarvitsemme lasten yksinkertaisuutta, uudelleen löydettyä lapsellisuutta, toista naiiviutta: sitä ruokkii ja siihen auttaa pyhien kirjoitusten kuuleminen kulumattomina ja kummastuttavina, ihmetyttävinä ja ihastuttavina. Ei uskon kieli ole älyn kieltä eikä uskon maailma ole mikään läpinäkymättömien käsitteiden läpitunkematon viidakko.

Ei ”vanha ja hurskas”, vaan olemiseensa oikeutettu

Mikael Agricolakin oli vakuuttunut siitä, ettei ihmisen ja Jumalan välinen kanssakäyminen vaadi täsmällistä ja loppuun asti hiottua ilmaisua. Hän jos kuka tajusi, että suomen kirjakieli oli vielä lapsenkengissään, mutta Rukouskirjansa hän aloitti ohjelmallisella ja sittemmin tiuhaan siteeratulla lauseella: ”Kylle se cwle Somen kielen ioca ymmerdä Caikein mielen.” Yhtä kaikki hän joutui hankalan haasteen eteen, kun suomeksi oli käännettävä luterilaisen reformaation keskeisimmistä keskeisin käsite. ”Vanhurskaudeksi” hän sitä nimitti, mutta tällä kohdin ei vanha ja arvokas sana suinkaan avaudu tuoreena toiselle naiiviudelle tai lapsenomaiselle uteliaisuudelle. Pikemminhän me koemme, ettei vanhurskaudesta puhuttaessa tule hullua hurskaammaksi.

Yksi jos toinenkin on yrittänyt avata ’vanhurskaan’ merkitystä siten, että se tarkoittaisi vanhaa ja hurskasta ihmistä – semmoisiahan kun oikeasti on, ikääntyneitä ja jumalisia, elämää kokeneita ja siksi Jumalaan liimautuneita ihmisiä. Sanan alku ei kuitenkaan ole lyhentymä vanhasta vaan vakaasta: vakaan-hurskas on ihan toisenlainen kuin hullun-hurskas. Ehkä kumpikin on hullaantunut, ehkä molemmat ovat suunniltaan, mutta vanhurskas on sitä Herran tähden, kun taas hullunhurskas on sitä omia aikojaan. Tässä jälkimmäisessä mielessä ei ”hurskaasta” enää nykyään puhutakaan muussa kuin tuossa hullua hurskaammaksi –sanonnassa. Nyt sellaisen nimikkeeksi riittää pelkkä ’pöhkö’.

’Vanhurskaus’ ja ’vanhurskas’ tosiaankin kaipaavat avaamista ja selittämistä, koska Agricola ei löytänyt sellaista sanaa, jolla etenkään enää olisi jokin käyttö tai vastine arkikielessä. Vaikka Jumala, joka ymmärtää kaikkein mielen, kuuleekin suomen kielen, tällä kohdin me olemme oman kielemme kanssa aika lailla hämillämme. Monissa muissa kielissä tällaista vaikeutta ei ole – olisipa Agricola vain käyttänyt jotakin oikeuteen tai oikeudenmukaisuuteen liittyvää ilmaisua! Siitähän uskonvanhurskaudessa nimittäin on kysymys: Jumala oikeuttaa meidän olemassaolomme tällaisinamme, kunhan me vain häneen luotamme.

Tekojen kielessä on voimaa

Vaikka Jeesuskin käytti käsitteitä, väliin konstikkaitakin, hänen kielensä oli tyypillisesti toisenmoista. Hän suosi vertauksia ja kertomuksia, mutta sitäkin voimakkaammin hän puhui teoin. Palmusunnuntaina ”hänelle tuotiin aasi, ja hän nousi sen selkään”. Yhdellä ainoalla symbolisella teolla hän puhui enemmän kuin tuhannella sanalla. Toisaalta hän piirsi jokaisen paikalla olleen, jokaisen seuraajansa ja jok’ikisen kaikkien aikojen kristityn mieleen lähtemättömän kuvan siitä, millaista on oikea valta. Aasin selässä ei olla korskeita eikä kopeita. Aasilla ratsastaessa ei ole korkealla toisten yläpuolella, vaan muiden keskellä. Toisaalta jokainen paikalla ollut joko suoraan tajusi tai ainakin aisti, ettei tästä pelkästä nöyryydestä ollut kysymys, vaan vallankumouksellisesta vaatimuksesta. Jotkut selvästikin muistivat, kuinka ”kirjoitettu ompi: Älä pelkää, Siionin tytär, katso, sinun kuninkaas tulee istuden aasin varsan päälä”. Jotkut muistivat ja siksi ”otit he palmun oksii ja menit häntä vastaan ja huusit: Hoosianna, hyvästisiugnattu se, joka tulepi Herran nimeen, Israelin kuningas”.

Palmusunnuntai oli tietoinen kuninkaallinen voittokulkue – jos kohta sitä nyt seuraava on jo kuulevinaan saman kuiskutuksen kuin Rooman keisarien triumfeissa: ”Muista, että olet kuolevainen.” Tilanteet kehittyivät nopeasti, vallankumouksellinen vaatimus jäi muutamassa päivässä vastavallankumouksen jalkoihin ja vallankumousjohtaja teloitettiin. Vasta myöhemmin ja ajan kanssa kävi ilmeiseksi, että vaikka tämä Nasaretin Jeesus olikin esiintynyt täysin messiaanisin vaatimuksin, hänen myötään ei sitten tullutkaan pelkkä Daavidin valtakunta vaan itse taivasten valtakunta.

Palmun oksii käteen ja hänen jälkiins!

Tätä valtakuntaa Jeesus oli julistanut. Tästä hän oli puhunut niin kuvin ja vertauksin kuin teoinkin. Jo silloin – ja silloin nimenomaan – piti paikkansa se sittemmin toisteltu totuus, että se, mitä teet, joko alleviivaa tai yliviivaa sen, mitä sanot. Jeesuksen teot alleviivasivat, lihavoivat ja kursivoivat, että Jumalan valtakunnaksi nimitetyssä vaihtoehtoisessa todellisuudessa ratkaisevaa on toisen hyvä eikä omahyväisyys. Olennaista on myötämieli ja myötäeläminen. Olennaista on sellainen samastuminen ja lähelle päästäminen, että toisen kivut alkavat tuntua omilta ja toisen tarpeet omiakin ohittamattomammilta.

Jumalallisinta on inhimillisyys, niin kuin Filippiläiskirjeeseen kirjattu hymni aina mutta erityisesti piinaviikkoa aloittaessamme muistuttaa: ”Sillä se sama halu olkohon teissä, kuin myös oli Kristuses Jeesuses, joka, vaikka hän oli Jumalan kaltainen, eipä hän väkivallaksi lukenut Jumalan kaltainen olla, vaan itsensä tyhjäksi laski, otti orjan muodon päälensä ja tuli muiden inhimisten vertaiseksi ja menoista niinkuin inhiminen löyttiin, itsensä nöyryytti ja oli kuuliainen hamaan kuolemaan saakka ja ristin kuolemaan asti.”

Jeesuksen Kristuksen pyhä evankeliumi kutsuu meitä ottamaan Jumalan valtakunnan vastaan lapsekkaasti, sellaisenaan, koukeroitta. ”Katso, koko mailma juoksepi hänen jälkiins.” Palmun oksii käteen! Hänen vastaans ja hänen jälkiins!