Usko on tunne, joka soi

Kun kirkolliskokous 1990-luvun lopulla hyväksyi uuden katekismuksen, siihen tehtiin aivan loppumetreillä muutama lisäys ja muutos. Toisin kuin se muutos, joka syntyi omasta ehdotuksestani ja oli fiksu, perusteltu ja tarpeellinen yms., kristittyjen yhteyttä käsittelevään kohtaan tehty lisäys oli onneton kömmähdys. Nythän katekismuksessamme väitetään, että ”sitä [kristittyjen yhteyttä] ei luo myöskään yhteinen tunne”. Välittömästi sen jälkeen jatketaan aivan asiallisesti, että ”yhteytemme perusta on yhteinen usko”.

Kun nyt ollaan jakamassa Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkintoa oopperalaulaja Nicholas Söderlundille, kuulija kuin kuulija epäilemättä huolestuu, onko palkinnon luovuttaja ottanut mukaansa väärän puheen. Ei suinkaan. Minulla on nyt vain erinomainen tilaisuus palata siihen jurnutukseen, jota pari vuotta katekismuksen julkaisun jälkeen jatkoin sirottelemalla sopiviin ja sopimattomiin paikkoihin ikään kuin itsestäänselvyytenä huomautuksen, että ”yhteyttä luo yhteinen tunne”.

Mistä kaikesta musiikissa onkaan kysymys, siinä on kysymys tunteista ainakin siinä mielessä, että musiikki on tunteiden ilmaisussa vallan omaa luokkaansa. On esitetty, että musiikkiin liittyy tunteita, jotka ovatkin ilmaistavissa vain musiikissa eivätkä käännettävissä muulle kielelle. Musiikin emotionaalinen ilmaisuvoima on hengellisesti äärimmäisen tärkeää, koska usko on tunne. Musiikkimies Martin Luther oli sitä mieltä, että usko on tunne siitä, että lause ”Jeesus Kristus on Vapahtajani” pätee tunteen kokijaan. Juuri tästä syystä on ihan omituista väittää, että ”yhteyttä ei luo myöskään yhteinen tunne” ja heti perään todeta, että ”yhteytemme perusta on yhteinen usko”.

Ilkeiltyäni nyt riittävästi harkitsemattomalle katekismuslisäykselle voin myöntää, että ymmärrän toki, mitä sillä on ajettu takaa. Elämyshakuisuudella tai jonkinmoisen transsin tavoittelulla ei kristittyjen yhteisöä rakenneta eikä elämäntuntoa muutenkaan pidä sellaisen varaan laskea, se on totta. Mutta se kokemuksellisuus, jota musiikki luo ja kannattelee, on sitä vastoin uskon nimenomaista äidinkieltä. Kyllä kansa tietää: viime vuosien kirkollisissa tilastokäyrissä tuskin mikään muu osoittaa ylöspäin kuin musiikkitilaisuuksiin osallistuvien määrä.

Kun siis Nicholas Söderlund laulaa basson Kortekankaan Via-oratorion kantaesityksessä tai kun hän on passiosolistina tai kun hän pitää kirkkokonsertin, hän ilmaisee ja ruokkii kristillistä uskoa sellaisuudessaan ja itseydessään. En kuitenkaan ole halukas vetämään näiden tilanteiden ympärille tiukkaa tai selvää rajaa: kirkkomuusikko ja oopperalaulaja voivat paljossa ja hyvinkin olla samalla asialla – semminkin kun yksi ja sama henkilö on kumpaakin.

Ainakin Tarvasjoella tämä toinen toistaan ruokkiva kaksinaisuus tulee näkyviin. Siellä Nikke Söderlund tunnetaan toisaalta sinä kanttorina, joka jo nuorena poikana tuli isän kyydissä soittamaan jumalanpalvelukset – Tarvasjoella myös kerrotaan totena, että jos poika tuossa iässä oli kuriton, hän kyllä asettui, kun isä uhkasi laittaa pianon lukkoon, ellei poika rauhoitu. Toisaalta Nicholas Söderlund on Suurilan oopperajuhlien taiteellinen johtaja. Tuskin olen väärässä, jos arvelen, että sielläkin musiikki liikkuu ja liikuttaa olennaisen alueella.

Olen iloinen, että saan luovuttaa Pyhän Henrikin säätiön kirkkomuusikko ja oopperalaulaja Nicholas Söderlundille – ja tehdä sen tilassa, jossa piano on auki!