Tulevaisuus on toivoa täynnä

Jostakin muistui mieleeni, että jonkun Polviander-nimisen papin astumisessa kirkkoherranvirkaan oli jotakin omituista. Asiaa kaiveltuani huomasin, että mielikuva oli oikea: suvun ensimmäinen pappi pääsi kirkkoherraksi vasta, kun kilpailija oli väkivalloin ajettu pitäjästä pois. Tietysti herättää kummastusta, mitä tuo tapaus tähän kuuluu. Eipä paljoakaan. Yhteys on oikeastaan vain siinä, että Polvianderit ovat lähtöisin täältä, Kiukaisten Köylypolven kylästä; siitä nimikin.

Kirkkoherran kutsuminen tapahtui siis aikoinaan – tässä tapauksessa 1600-luvun lopulla – aika lailla vähemmän järjestyneesti kuin nykyään. Joku onnistui vaalista huolimatta vetämään välistä ja saamaan valtakirjan, joka sitten kuitenkin taas peruttiin. Jotakuta ei vain kelpuutettu, vaan vaikkapa heitettiin kirkkomaan aidan yli tai annettiin muuten ymmärtää, ettei viranhoidolle ole kummoisiakaan edellytyksiä. Tänään täällä Eurassa me olemme kokonaan toisissa maisemissa.
Kirkkoherra Sami! Olet saanut seurakunnalta selkeän kutsun. Viime vuosina suoria kansanvaaleja on ollut vähänlaisesti, turhankin vähän. Sinä voit huoletta lähteä siitä, että kutsu virkaasi on tullut seurakuntalaisilta laajalti.

Laajalla mandaatilla on merkitystä erityisesti sellaisena murrosaikana, jota me nyt niin kirkossa kuin koko yhteiskunnassakin elämme. Osoitettu vahva luottamus antaa pohjan toimia, osoittaa suuntaa ja johtaa niissä vaativissa tilanteissa, joissa on tehtävä vaikeita valintoja. Ei voida ajatella, etteikö sinulle annettu selvä valtuutus merkitsisi kutsua kehittämään seurakunnan työtä ja elämää ja johtamaan muutosta, joka joiltakin osin on varmaan myös kivulias.

Viime torstaina tuomiokapitulissa kokoontui aikamoinen joukko seurakuntien uusia työntekijöitä. Pohdimme heidän kanssaan, mitä oikein tarkoittaa se Realismi ja toivo, jonka olemme ottaneet työmme pääotsikoksi tai kaiken toiminnan kehykseksi. Mitä ennen muuta sisältyy siihen toivoon; talouden ja väestörakenteen karunpuoleiset realiteetit me kyllä äkkiä osaamme nimetä.

Realismi ja toivo yhdistyvät siinä, mitä on realistista toivoa. On varmaankin realistista toivoa sellaista tulevaisuutta, jossa palkattua henkilöstöä on vähemmän, mutta jossa seurakuntalaiset antavat kätensä, sydämensä ja aivonsa edistämään yhteistä hyvää. On realistista toivoa sellaista tulevaisuutta, jossa rahaa on vähemmän, mutta jossa ihmiset antavat aikaansa enemmän. On edelleen realistista toivoa sellaista tulevaisuutta, jossa toimitiloja on vähemmän, mutta jossa kirkoista muodostuu ihmisten kodikkaita pyhiä tiloja. Eikä sellaistakaan tulevaisuutta ole epärealistista toivoa, jossa kaste ja kirkkoon kuuluminen merkitsee kokemusta siitä, että on nimeltä kutsuttu niin keskinäiseen yhteyteen kuin Jumala-yhteyteenkin.

Hyvä Euran seurakunta! Tällainen tulevaisuus ei tule itsestään eikä sitä rakenna kirkkoherra yksin, ei myöskään kirkkoherra yhdessä pelkästään työyhteisönsä kanssa. Toivontäyteisen tulevaisuuden seurakuntaa rakennetaan kaikki yhdessä. Yhteisellä rakentamisella on erinäisiä edellytyksiä, mutta lähempää katsottuna nämä edellytykset eivät suinkaan ole luonteeltaan vaatimuksia, vaan lupauksia – vieläpä innostavia sellaisia.

Ensiksikin on syytä pitää kiinni siitä kutsusta, valtuutuksesta ja luottamuksesta, jonka seurakunta on uudelle kirkkoherralleen Samille antanut. Jokaisessa kirkkoherran virkaanasettamisessa seurakuntaa kehotetaan ottamaan uusi johtajansa rakkaasti vastaan, tukemaan häntä hänen työssään ja kantamaan häntä rukouksissaan Jumalan eteen. Siinä se! Hyvää jälkeä syntyy vain yhdessä ja parasta jälkeä keskinäisessä solidaarisuudessa ja lojaaliudessa.

Toiseksi on tarpeen katsoa asioita kokonaisuuden näkökulmasta. Puolustusvoimien komentaja vastasi viime viikolla kysymykseen maa-, ilma- ja merivoimien mahdollisesta ”aselajikateudesta” yksinkertaisesti: ”Maanpuolustuksen kokonaisetu menee puolustushaarojen edun edelle.” Niin kuin tapana sanoa, ”näin on myös meidän hengellisessä elämässämme”: näin on myös seurakunnissa, näin on myös Euran seurakunnassa. Yhteinen hyvä on osahyvää parempi.

Kolmanneksi – ja nimenomaan tässä on innoituksen ja jopa innostuksen lähde – ei sovi unohtaa, että kysymys on Jumalan läsnäolosta. Seurakunta kirkkoherroineen, luottamushenkilöineen, työntekijöineen ja jäsenineen kaikkineen todellistaa, kuvaa ja sanoittaa jotakin äärimmäisen olennaista ja ihmeellistä. Se pitää auki elämän kattoikkunaa, joka tuulettaa tunkkaiseksi käynyttä ilmapiiriä. Se suorastaan jankuttaa hyvyyttä ja ystävyyttä, vaikka yhteiskunnallinen vastakkainasettelu olisi kuinkakin kärjistynyttä. Jollei seurakunta eläisi ja olisi, maailman sanavarastosta saattaisi ’armo’ kadota. Mutta nytpä se ei mihinkään häivy.

Euran seurakunta ja sen uusi kirkkoherra Sami! Olkaa realistisia ja toivokaa, tehkää yhdessä ja luottakaa, nähkää näkyjä ja uskokaa. Pitäkää silmämääränänne sitä, ettei kukaan näissä maisemissa koe tulleensa ajetuksi pois, jätetyksi raja-aidan tuolle puolen – saati heitetyksi ja hylätyksi aidan taa. Ottakaa ohjenuoraksenne Fransiscus Assisilaiseen liitetty vanha rukous, joka ei ole vanhentunut, vaan jossa kuuluvat tulevaisuuden seurakunnan sydänäänet:

Vapahtaja, tee minusta rauhasi välikappale,
niin että sinne, missä on vihaa,
toisin rakkauden,
missä loukkausta, toisin anteeksiannon,
missä epäsopua, toisin yksimielisyyden,
missä erehdystä, osoittaisin totuuden,
missä epäilystä, auttaisin uskoon,
missä epätoivoa, nostaisin luottamukseen,
missä pimeyttä, loisin sinun valoasi,
missä surua, virittäisin ilon ja lohdutuksen.