Toisella on sydän paikallaan

Sinun tavallasi – vai oikealla tavalla…

Valmistellessani tätä puheenvuoroa tulin lukeneeksi jo aikaa sitten julkaistua kaskukirjaa. Siinä oli tällainenkin juttu: ”Sattuipa eräässä maailman uskonnollisten johtajien rauhankonferenssissa. Johtajat pääsivät yhteisymmärykseen itse kunkin edustaman uskonnon elämää suojelevasta yhteisestä perusolemuksesta. Kokouksen jälkeen muuan iranilainen imaami hyvästeli lentokentällä italialaisen kardinaalin sanoen: ”Niin, ystävä hyvä, loppujen lopuksi me molemmat palvelemme yhtä ja samaa Jumalaa. Sinä omalla tavallasi ja minä Hänen tavallaan!”

Anekdootit ovat mitä ovat eikä niiden odoteta olevan ihan totta. Tässä tuntuvat todenmukaisilta uskonnollisten johtajien rauhankonferenssi ja nuo kaksi uskontojensa edustajaa – kysymyksessä voisi olla vaikka Sant’Egidion vuosittainen rauhanrukous. Vähemmän osuva on rivien välistä pilkottava vaikutelma, että kokouksessa olisi tuotettu jokin yhteinen julkilausuma jostakin yhteisestä perusolemuksesta: sellaista uskontodialogia uskonnolliset johtajat tuskin käyvät. Vitsin kärkikään ei ole kovin uskottava – ellei sitä alun alkaen ole heitettykin nimenomaan vitsinä. Sen se kylläkin kertoo, että uskontodialogin käyminen ei edellytä oman uskonnon suhteellistamista.

Erilaisuus on tunnistettava ja tunnustettava

Ilman erilaisuuden tunnistamista ja tunnustamista uskontodialogia ei kuitenkaan ole mahdollista käydä. Tämä ei kuitenkaan ole uskonnoille vierasta. Abrahamilaisia uskontoja on kyllä aika ajoin syytetty rauhanrikkojiksi, koska niihin selvästi kuuluu oikean Jumalan palvelemisen ajatus. Kuitenkin juuri niiden pyhissä kirjoituksissa on, eri tavoin, tunnistettu erilaisuus ja tunnustettu sen arvo.

Marrakeshin julistus lainaa Huoneiden suuran tunnettua kohtaa (13): ”Ihmiset, me olemme luoneet teidät miehestä ja naisesta ja tehneet teistä kansoja ja heimoja, jotta oppisitte tuntemaan toisenne.” Tältä pohjalta se toteaa: ”Ihmiset ovat luonnollisiin, yhteiskunnallisiin ja aatteellisiin eroavaisuuksiin katsomatta veljiä ihmisyydessä.”

Oman kirkkoni piispainkokouksen tuore dokumentti Suuntaviivoja uskontojen kohtaamiseen (2020) puolestaan huomauttaa, että Jeesus asetti pariinkin otteeseen uskon esikuvaksi ihmisen, joka ei kuulunut Israelin kansaan eikä tunnustanut sen uskoa. Vanhan testamentin esimerkit taas ovat luonnollisesti yhteisiä myös juutalaisuudelle. Dokumentti toteaa: ”Joissakin Vanhan testamentin kertomuksissa ilmenee myös laajempi ymmärrys Jumalasta, joka vaikuttaa kaikkien ihmisten, kulttuurien ja traditioiden sisällä.”

Öjyä laineille – vai tuleen?

Uskontodialogin keskeinen tähtäyspiste on rauha; USKOT-foorumi on koko kymmenvuotisen työskentelynsä aikana alleviivannut juuri tätä tavoitetta. Kysymys on toisaalta paikallisesta yhteiskuntarauhasta, toisaalta laajemmasta ”rauhan kulttuurin” ruokkimisesta ja edistämisestä. Lainaan Omanin uskontoministeriä sheikki Abdullah bin Mohammed al Salmia, joka yhtyy viime keväänä kuolleen teologin Hans Küngin kuvaukseen uskontodialogin tarpeesta: ”Katolinen uudistusajattelija Hans Küng on esittänyt kirjassaan globaalista etiikasta ja vastuusta suunnitelman, jonka mukaan maailmanrauha edellyttää kolmea toisiinsa liittyvää periaatetta. Ensiksikään mitään ihimisten rinnakkaiseloa ei ole ilman kansainvälistä moraalia; toiseksi mitään kansojen välistä rauhaa ei ole ilman uskontojen välistä rauhaa; ja kolmanneksi mitään uskontojen välistä rauhaa ei ole ilman niiden välistä dialogia.”

Muutamien viime vuosien aikana kysymys rauhasta uskontojen kesken on kärjistynyt kysymykseksi vähemmistöjen suojasta ja oikeuksista. Tämä näkyy selvästi myös Marrakeshin julistuksen johdannossa. Samaan viittasi julistuksen taustavaikuttajista ehkä keskeisin, sheikki Abdallah Bin Bayyah, vuonna 2014 Abu Dhabissa (UAE) järjestetyssä Forum for Promoting Peace in Muslim Societies: ”Rauha on oikeus, joka edeltää kaikkia muita. Jokaisella on oikeus elää vapaana väkivallasta ja asua tai liikkua vapaasti. Kukaan ei voi kieltää toiselta tätä oikeutta tai saada aikaan, että se kielletään.”

Tämänkaltaiset puheenvuorot – viittaan sekä mainittuun foorumiin että Marrakeshin julistukseen – ovat tänään sitäkin olennaisempia, kun maailma seuraa huolestuneena, millaista ihmisoikeus-, vähemmistö- ja uskontopolitiikkaa Taliban tulee Afganistanissa noudattamaan. Tässä yhteydessä en voi olla nostamatta esiin monissa uskontojen rauhankokouksissa seuraamaani keskustelua mediasta. Yhä uudestaan ja uudestaan mediaa on kritisoitu siitä, että se sen sijaan, että kaataisi öljyä laineille, ”kaataakin öljyä tuleen” (niin kuin French Council of Muslim Faithin puheenjohtaja Mohammed Moussaoui asian eräässä peneelissa ilmaisi). Kysymys ei tietenkään ole yksinkertainen, koska uskontojen nimissä syyllistytään väkivaltaan siitä riippumatta, mitä uskonnot ja niiden johtajat opettavat. Mediaa ei voi vaatia ohittamaan tätä vaieten. Silti on perusteltua kysyä, onko ”rumannäyttöjournalismilla” jokin perusteeton erityisasema? Miksi rauhanomaiset aktiot, ystävälliset teot ja kaikkinainen yhteisymmärrys eivät nouse sen enempää näkyviin? Jos mediassa on tarkoitus antaa todenmukainen kuva maailmasta, tämä kaikki kuuluu siihen olennaisesti.

Uskonnossa ei ole pakkoa

Uskonnolla perusteltua väkivaltaa ja uskonnolla perusteltua vähemmistöjen sortoa on maailmassa yllin kyllin. Uskontodialogissa paljastuu, että syy harvoin on uskonnossa itsessään, paljon useammin joko tietämättömyydessä siitä tai sitten aivan tietoisessa uskonnon väärinkäytössä. Marrakeshin julistus muistuttaa Lehmän suuran sanoin (256), että ”uskonnossa ei ole pakkoa”. Saman ajatuksen melkein samoin sanoin esitti jo kirkkoisä Tertullianus (k. 230): ”Uskonnon harjoitukseen ei kuulu pakottaminen, sillä uskonnollinen vakaumus pitää omaksua vapaasta valinnasta, ei pakottamalla.” Tämän vahvistaa myös Augustinus (k. 430) 200 vuotta myöhemmin: ”Ketään ei voi eikä pidä pakottaa uskomaan”.

Suomessa ei ole riskiä, että ketään pakotettaisiin johonkin toiseen uskontoon kuin omaansa – piilossa oleva ongelma saattaa kuitenkin olla, että toiseen uskontoon kääntynyttä yritetään pakottaa takaisin henkisellä tai jopa fyysisellä väkivallalla. Suomalaisessa yhteiskunnassa enemmistön ja vähemmistön suhde näyttäytyy kysymyksenä vastuusta. Enemmistöuskonnon, siis oman evankelis-luterilaisen kirkkoni, vastuu on ilman muuta suurempi niin dialogista kuin vähemmistöjen oikeuksienkin puolustamisesta. Kirkkomme resurssit ovat muihin nähden olennaisesti suuremmat ja sen tulee käyttää niitä myös muiden ja kokonaisuuden hyväksi.

Rauhan nimi on yhteinen arki

Evankelis-luterilainen kirkko on avainasemassa, kun dialogia ja dialogista asennoitumista pyritään Suomessa toteuttamaan kaikilla tasoilla. Uskontodialogiin eivät kuulu vain uskontojohtajien tapaamiset – niin tärkeitä kuin ne yhteyksien luomiseksi ovatkin. Kohtaaminen, kiinnostuminen, tutustuminen, keskusteleminen ja jakaminen ovat olennaisia myös – tai nimenomaan – paikallisesti, kussakin naapurustossa. Arjen dialogi on yhteisyyden rakentamisen ja yhteiskuntarauhan tukemisen kannalta kaikkein keskeisin; itse asiassa saattaa olla, että se, mitä me hieman juhlallisesti ja ylevästi nimitämme ’rauhaksi’, onkin jokseenkin sama kuin ’arki’. Tietenkin rauha merkitsee sodan ja väkivallan poissaoloa ja vastustamista. Rauhallisessa yhteiskunnassa kuitenkin korostuu rauhan arkipuoli, ystävyys, yhteys ja turvallinen kanssakäyminen.

Uskontodialogin ja uskontojen ystävällisen kohtaamisen maailma on laajempi ja vahvempi kuin miltä se näyttää – hyvä esimerkki on vaikkapa Marrakeshin julistus, jonka vaatimasta suhtautumista uskonnollisiin vähemmistöihin islamilaisessa maailmassa kovin harva Suomessakaan tietää. Meillä on yhteinen tehtävä tehdä tätä rauhan ja kohtaamisen kulttuuria näkyvämmäksi. Niin tehdessämme meidän tulee toimia kolmeen suuntaan.

Ensiksikin meillä on paljon tekemistä siinä, että omien uskonyhteisöjemme aktiivisetkaan jäsenet tietäisivät ja kokisivat, että he ovat mukana uskontodialogissa ja ymmärtäisivät sen merkityksen. Toiseksi yhteiskuntarauhan rakentaminen edellyttää kiinteitä suhteita julkiseen valtaan ja yhteistä esiintymistä sen suuntaan; tätä työtä USKOT on ahkerasti tehnyt. Kolmas ja viimeisin – vaan ei vähiten tärkeä – suunta on media, niin yleinen kuin sosiaalinenkin. Jollei näy eikä kuulu, että uskonnot haluavat edistää rauhan kulttuuria ja yhteisymmärryksen kulttuuria eivätkä sodan ja vastakkainasettelun kulttuuria, voiton vie rumannäyttöjournalismi.

Viittasin aluksi siihen, että erityisesti abrahamilaisia uskontoja herkästi syytetään rauhanrikkojiksi. Päätän siksi Ranskan päärabbi Haïm Korsian eräässä uskontojen rauhankonferenssissa esittämään huomioon. Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan mukaan (vuoden 1933 käännös) ”viisaan sydän vetää oikealle, tyhmän vasemmalle”. Suomalaiset puolueet ovat viime aikoina väittäneet sydämen paikasta milloin mitäkin, mutta Korsia ei tietenkään kommentoinut näitä näkemyksiä ihmisen fysiologiasta. Sitä vastoin hän huomautti, että oikealla on sellaisen ihmisen sydän, joka on minua vastapäätä. Sillä siis on viisaan sydän, jonka minä kohtaan. Siinä on kaiken uskontodialogin ja vähemmistöjen oikeuksien kunnioittamisen lähtökohta.