Raision kirkkoherra Sari Lehden virkaanasettaminen 2.9.2018

Hyvät kristityt ja kirkkoherra Sari!

Kun Raision kirkkoa lähestyy Turun suunnasta – niin kuin joinakin sunnuntaina itsekin saatan tehdä – kirkon paikka korostuu. Se on kahden tien välissä. Joskus tulee jopa vaikutelma, että kirkko on kuin tungettu kahden väylän väliin. Tai – koska kirkkohan on ollut siinä ensin – tulee tuntu, että tiet tunkeutuvat kirkon tontille.

Toisaalta tämä kertoo siitä, ettei maisemansuunnittelu ollut ensisijaisessa asemassa, kun Suomeen rakennettiin modernia tieverkostoa. Toisaalta Raision kirkko omalla paikallaan teiden välissä kertoo, että vanha ja uusi joka tapauksessa kohtaavat toisensa ja että kirkolla on tilansa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.

Vanhan ja uuden lomittumisesta toisiinsa sain vastaansanomattoman kokemuksen vuosia sitten Armenian pääkaupungissa Jerevanissa pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa. Armeniasta tuli kristitty maa ensimmäisenä maailmassa, jo vuonna 301, ja sen kirkko edustaa monessa suhteessa kaikkein ikiaikaisimpia kristillisiä perinteitä. Kokouspäivinä keskustelin paljon emeritusarkkipiispa Detlav Sarkassianin kanssa ja tarkistin Suomeen palattuani netistä, missä hän olikaan toiminut. Suurin osa armenialaisista asuu muualla kuin kotimaassaan, ja Sarkassianin piispanistuin oli ollut Kaliforniassa. Tarkemmin hänen työmaansa osui Hollywoodiin. Vanha ja uusi lomittuvat kaikkialla ja aina. Kirkolla on tilansa ja tilauksensa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa.

Kuten tiedät, Sari, Raisio ei ole Armenia eikä Hollywood, mutta vanhan ja uuden tienristeys se aivan varmasti on. Saat kaitsettavaksesi seurakunnan, joka toisaalta voi kokoontua vanhaan ja vakaaseen kivikirkkoon, mutta jossa toisaalta liikutaan paikasta ja tilasta toiseen niin teitse kuin netitsekin. Saat paimennettavaksesi paikallisen seurakunnan, jonka jäsenille paikallisuus ei mitenkään voi hahmottua samoin kuin 50 tai edes parikymmentä vuotta sitten – ja joille ”paimentamisen” kielikuva on outo ja mielikuva enemmän tai vähemmän ongelmallinen.

Niinpä kirkkoherran – ja kirkkoherran jos kenen – tehtävänä on seuloa uutta ja vanhaa. Sinun työssäsi on olennaista erottaa säilytettävä ja pysyvä siitä, mikä on aikansa elänyttä ja tuoreet ja virkistävät oivallukset nopeasti nahistuvista muoti-ilmiöistä. Monissa kohdin olet tienristeyksessä myös siinä mielessä, että joudut valitsemaan ja osoittamaan suunnan – tietämättä koskaan ennakkoon aivan varmasti, mihin valittu tie vie.

Kun seurakuntasi joitakin vuosia sitten otti käyttöön uuden (poikkeuksellisen onnistuneen) tunnuksensa, se joka tapauksessa onnistui hyvin kuvaamaan sitä, miten uusi ja vanha liittyvät yhteen, mistä lähtien ja mihin tähdäten. Seurakunnan tunnuksesta hahmottaa kaksi keskiaikaisten kivikirkkojen seinille tyypillistä muuriankkuria ristikkäin. Ristikkäisyydestä muodostuu – tietenkin – risti. Tämä risti ei kuitenkaan ole tässä vain ikään kuin velvollisuudesta saati pakosta, kun nyt kerran kristillinen seurakunta ollaan. Sillä on asiaa.

Tasavartisena risti näyttää plus-merkiltä ja viittaa jo sellaisenaan siihen lisäarvoon tai pikemminkin yltäkylläisyyteen, johon kristillisen uskon perusparadoksin mukaan tarvittiin ristiinnaulitun Jeesuksen alentuminen arvottomuuteen ja suostuminen tyhjentymään kaikesta. Risti kertoo ja todistaa, ettei kukaan raisiolainenkaan pääse niin alas, etteikö Kristus koukkaisi vielä alempaa; sitä Raision seurakunnan tulee kirkkoherransa johdolla todellistaa, kuvittaa ja sanoittaa.

Mutta risti ei lopeta tähän. Se todistaa ja kertoo, että siitä ja siltä kohdin totta tosiaankin versoo uusi ja tuoreelta tuoksuva elämä. Seurakunnan tunnuksessa ristin muodostavista vanhoista muuriankkureista syntyy silmu tai nuppu. Risti versoo; kuinka ollakaan, myös perinteisen armenialaisen ristin haarat jakaantuvat kahtia samaan tapaan kuin Raision tunnuksessa ja sellainenkin risti kukkii, lehtii ja kukoistaa. Uuden elämän voima on siis koettu ja sen ristilähtöisyys on tiedetty aivan alusta alkaen.

Kirkkoherra Sari ja koko seurakunta! Tunnukset, vertauskuvat ja kielikuvat ovat merkkejä siitä, mitä me olemme tai mitä me tahdomme olla. Parhaimmillaan ne eivät ole vain sellaisia merkkejä, jotka viittaavat jonnekin itsensä ulkopuolelle: ne voivat olla myös tulevan airueita, jotka jo tuovat osan todellisuutta mukanaan. Rakentakaa Raision seurakuntaa edelleen sellaiseksi kuin mihin te tunnuksessanne ilmoittaudutte sitoutuvanne: suostukaa alas, jotta kohottaisitte ylös.

Ja niin kuin Lontoon keskustassa tekee ikiaikaista ja ajantasaista työtään kirkko, jonka nimenä on St.Martin-in-the-Fields, olkaa te rohkeasti St.Martin-at-the-Crossroads, uuden ja vanhan ja ennen muuta ihmisen ja Jumalan tienristeys.