Sinusta on kysymys

Luuk. 14: 16-24

Jeesus kertoi:
”Eräs mies järjesti suuret pidot ja oli kutsunut paljon vieraita. Kun pitojen oli määrä alkaa, hän lähetti palvelijansa sanomaan kutsutuille: ’Tulkaa, kaikki on jo valmiina.’ Mutta yksi toisensa jälkeen nämä alkoivat esittää verukkeita. ’Olen ostanut pellon’, sanoi yksi, ’minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ ’Ostin viisi härkäparia’, sanoi toinen, ’ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan.’ Kolmas sanoi: ’Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla.’
Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijalle: ’Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat.’ Palvelija tuli sanomaan: ’Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa.’ Silloin herra sanoi: ’Mene maanteille ja kylien kujille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi. Ja siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’”

Muuttuuko mikään?

Tänään, aivan tuossa tuokiossa, kirkkoomme vihitään kolme uutta pappia. Olennaisin kysymys, johon heidän on itse tykönänsä ja seurakuntalaistensa, meidän muiden, edessä yhä uudestaan haettava vastausta on: ”Mitä eroa siinä on, uskooko Jumalaan vai ei?”

Näytelmäkirjailija Bertolt Brecht tiivistää tämän Kertomuksissa herra Keunerista näin: ”Joku kysyi herra K:lta, onko olemassa Jumalaa. Herra K. sanoi: ’Neuvon sinua miettimään, muuttuisiko käyttäytymisesi sen vastauksen mukaisesti, minkä annan tähän kysymykseen. Ellei se muuttuisi, silloin voimme jättää kysymyksen silleen. Jos se muuttuisi, silloin voin olla sinulle avuksi vähintäänkin sen verran, että sanon sinun jo ratkaisseen asian: Sinä tarvitset Jumalaa.’”

Jos ei Jumala-usko muuta mitään, se on yhdentekevää. Kysymys siitä, onko olemassa Jumalaa, on hädin tuskin kiinnostava: kristillinen usko tai teologia ei ala kysymällä, josko Jumala on, vaan kysymällä, miten minä löydän armollisen Jumalan. Miten minä löydän Jumalan, jonka kanssa voin olla vuorovaikutuksessa? Miten minä löydän Jumalan, josta vaikutun? Miten minä löydän Jumalan, joka muuttaa elämäni?

Niinpä tuo kuvitteellinen herra Keuner osuu naulan kantaan. Jos ei mikään muutu, antaa olla. Jos taas muuttuu, ensimmäisenä muuttuu näkökulma. Enää ei ihminen asetakaan teoreettista kysymystä Jumalan olemassaolosta, vaan tunnistaa käytännön kysymyksen omassa olemisessaan: minä tarvitsen Jumalaa.

Jos jokin muuttuu, muuttuukin kaikki. Jos näet tarvitsee Jumalaa, tarvitsee enemmän kuin tällaiseen elämään mahtuu. Jumala ei ole maailman osa, hän ei ole tarkasteltava kohde eikä mikään omaksuttava periaate. Joka tarvitsee Jumalaa, tarvitsee perustavanlaatuista toisenmoisuutta ja hallitsematonta vastapäätä olemista.

Ryhmäjako kulkee meidän läpi

Siitä Jeesus vertauksessa pidoista kertoo. Luukkaan evankeliumin ensimmäiset kuulijat hyvin ymmärsivät, mitä milläkin käänteellä haluttiin sanoa. Isäntä on aivan selvästi Jumala ja palvelija epäilemättä Jeesus itse. Alun perin kutsutut, mutta omaan maailmaansa sulkeutuneet ja oman olemisensa ehtoja vaalivat ensisijaiset vieraat edustavat vanhan liiton hurskaita ja kansan eliittiä. Kun heitä ei jaksanut kiinnostaa, sisään ryntäsivätkin vanhan liiton syntiset ja kansan hylkiöt. Turuilta ja toreilta kootuille ”köyhille ja raajarikoille, sokeille ja rammoille” Jeesus lupasi ja jo myös todellisti sellaista vaihtoehtoa, jossa vihdoin oli jotakin toivoa ja mieltä.

Ja vielä oli tilaa. Pitopöytä täytettiin ”maanteiltä ja kylien kujilta”: kun Israelin hurskaille ei Jeesuksen kutsu kelvannut ja kun kansan syntiset olivat sen vastaanottaneet, evankeliumi suunnattiin vielä pakanakansoillekin. Eikä siinä täpötäyttyneessä juhlatalossa enää pidetty paikkaa alun perin kutsutuille. Mikä on tarjottu, se on annettu: ”Siitä voitte olla varmat, että yksikään noista, jotka minä kutsuin, ei pääse minun pitopöytääni!’”

Luukkaan evankeliumia tuoreeltaan luettaessa eri ryhmät olivat selkeitä ja erillisiä. Vuosisatojen aikana me olemme kuitenkin kokeneet, että itse asiassa ryhmäjako kulkee meidän kaikkien läpi. Emme me ole pelkästään noita maanteiden ja kujien pakanoita, jotka iloisesti korvaavat alkuperäisvieraat. Meissä on enemmän kuin kylliksi sellaista vanhoilleen jäänyttä hurskautta, joka ei mitään niin karta kuin kutsua muuttua, kutsua elää taivasten valtakunnan todellisuutta, kaiken kaikkiaan kutsua jättäytyä Jumalan varaan.

Sinä on persoona

Miten siis elää ihminen, joka on kuullut kutsun – tai, niin kuin Suomessa yhä on laita, on tullut kasteessa kutsutuksi jo ennen kuin kuulemisistaan itse yhtään mitään ymmärsi? Miten elää ihminen, joka uskoo Jumalaan?

Olennaista on, että sellainen ihminen sanoo: ”Sinä.”

’Sinän’ sanominen on ihmeellistä ja kauheaa, se on ihanaa ja pelottavaa. Sanoipa se kelle tahansa, sen sanoo jollekulle eikä jollekin. Sinäksi on joutavaa puhutella kiveä tai puuta. Sillä ei voi viitata autoon tai asuntoon. Luonnonlaki tai jokin jumaluus ei voi olla mikään sinä. Sinä on toinen persoona, minusta erillinen. Niin kuin ihminen. Tai Jumala.

Mitään niin ihmeellistä ei ole kuin sanoa toiselle ’sinä’, mutta samalla hetkellä, kun sen lausuu, minä lakkaa olemasta kaiken mitta. Minä en enää voi määritellä enkä hallita: jos toinen kerran on sinä, hän on mitä on sinuuttaan. Sinä ja minä olemme persoonia eikä persoonaa voi koskaan loppuun asti selittää eikä ottaa haltuun. Juuri siksi on niin autuasta voida sanoa toiselle ’sinä’: olla vastapäätä jotakuta ja kohdata toinen. Ja juuri siksi se hirvittää: se on sinusta kiinni, otatko minut vastaan – ja vastaanottamisestahan nimenomaan on kysymys. Siitä on kysymys elämässä ylipäätään ja erityisesti siitä on kysymys siinä elämässä, jota elää ihminen, joka uskoo Jumalaan.

Sellaista elämää ei voi ostaa – toisen ihmisen sinuus ei ole ostettavissa. Se, joka Jeesuksen vertauksessa oli ostanut pellon ja se, joka oli ostanut kymmenen härkää, oli ostanut elämisen varmuutta, hyviä osuuksia maailmasta, toimeentuloa ja hyvinvointia. Tottahan sitä tarvitaan ja monelle se on kyllin. Kyllin se ei kuitenkaan lopulta ole: äärimmillään ihminen voi voittaa omakseen vaikka koko maailman, mutta tuottaa sielullensa vakavan vaurion. Vaikka kaikki kärsimys olisi torjuttu, onnellisuus säröilee eikä tosionnellisuutta tavoita: autuuttaa persoonan voi vain toinen persoona. Siis sinä. Sinä, joka sanoo ’tule’ tai ’tule syliin’. Sen vuoksi sillä vertauksen kolmannella, joka oli mennyt naimisiin, ehkä olikin hyvä syy olla tulematta, vaikka tätä ajatuskulkua Jeesus ei vertauksessaan seuraakaan.

Jumalan sinä

Se ero siinä on uskooko Jumalaan vai ei, että se joka uskoo, luottaa olevansa Jumalan sinä. On aivan toista elää elämänsä Jumalan kasvojen edessä kuin olla kasvottoman kohtalon kohde. Joku on tullut kuvanneeksi tällaista olotilaa ”myönnettynä olemisen myöntämiseksi” tai ehkä vielä paremmin ”myönnettynä olemiseen myöntymiseksi”. Kun Jumala kutsuu minua sinäksi, minusta tulee sellainen minä, joka myöntyy ihmisen arvoon, omaan ja toisen. Jumalan sinänä ihminen voi tunnistaa ja tunnustaa toiset ihmiset sinuikseen. Syntyy myöntämisen, oikeuttamisen ja vastaanottamisen verkosto, kehkeytyy kristittyjen yhteys, muotoutuu kirkko ja nousee taivasten valtakunnan verso.

Tällä kohdin jokaisen tuoreen ja vanhan papin, jokaisen vihittävän ja jo ammoin vihityn tulee kysyä itseltään, mahdanko puhua totta. Parempi kysyä sitä itse itseltään ja ajoissa, ennen kuin tulee ”saarnanneeksi ohi uskonsa” ja herättäneeksi vastaavan kysymyksen itse kunkin seurakuntalaisen mielessä. Onko totta mitä saarnaat vai ajaudutko vaaleanpunaiseen sumuun ja pehmoisiin puheisiin?

Onko se uskon ja uskonpuutteen ero siis tosiaan sellainen, että jos uskoo Jumalaan, luottaa olevansa Jumalan sinä? Ja onko edelleen niin, että kun Jumala kutsuu minua sinäksi, minusta tulee sellainen minä, joka voi tunnistaa ja tunnustaa toiset ihmiset sinuikseen? Oikeinko oikein ja todella kristitylle on ominaista kunnioittaa ja rakastaa?

Rakkautta pyytämättä

Aiemmin tänä keväänä keskustelin kristinuskoon kastetun iranilaisrouvan kanssa. Olennaista ja ehkä jopa ratkaisevaa hänelle oli ollut se, miten häneen oli suhtauduttu. ”Meillä aina ajatellaan, miksi minä rakastaisin jotakuta, mitä minä siitä itse saan. Täällä minulle on osoitettu rakkautta pyytämättä mitään vastineeksi.” Jotenkin tuohon tapaan nainen kuvasi tietään. Tunnustan, että hämmästyin ja hämmennyin: juuri noinhan me väitämme olevan, juuri noinhan me opetamme – mutta että sen voisi tosiaankin kokea! Ja osata sanoittaakin ihan ilman katekismusta.

Se ero siinä on, uskooko Jumalaan vai ei, että tietää tarvitsevansa rakkautta ja tietää kaikkien sitä tarvitsevan. Se tietoisuus muuttaa. Se muuttaa tietoisuuden: minä tiedän, ettei mikään ole sen olennaisempi kuin sinä.

Se ero siinä on, että se joka uskoo Jumalaan, tietää tarvitsevansa Jumalaa, jotta koko elämä muuttuisi. Niin kuin herra Keuner sanoi: ”Jos se muuttuisi, silloin voin olla sinulle avuksi vähintäänkin sen verran, että sanon sinun jo ratkaisseen asian: Sinä tarvitset Jumalaa.”

Tähän ei päätynyt vain Bertolt Brechtin herra Keuner joskus vuosikymmeniä sitten, vaan myös Douglas Couplandin kertojaminä paljon nykyisempää aikaa kuvaavassa kirjassa Jumalan jälkeen: ”Salaisuuteni on, että tarvitsen Jumalaa – että olen sairas enkä selviä enää yksin. Tarvitsen Jumalan apua antamisessa, koska näyttää, etten osaa enää antaa; tarvitsen apua hyvyydessä, koska näyttää, etten osaa enää hyvyyttä; tarvitsen apua rakkaudessa, koska näyttää, etten osaa enää rakastaa.”

Tähän päätyy kuka tahansa milloin tahansa. Se ero siinä on, uskooko Jumalaan vai ei, elääkö rakkaudessa vai ei.