Silja-Maaria Kavaston asettaminen kappalaisen virkaan sekä seurakuntapastoreiden Janne Pelto-Pirin ja Ilkka Riihimäen ja vapaaehtoisten siunaaminen virkoihinsa ja tehtäviinsä Porin Teljän kirkossa

Hyvät kristityt!

Vaikka minulla onkin hämmästyttävästi säilynyt vanhoja puheita, kuten ensimmäinen jonka pidin 16-vuotiaana ja 21-vuotiaana pitämäni ensimmäinen jumalanpalvelussaarna, yksi olennainen näyttää jääneen vain muistin varaan. Sen pidin myös syvässä nuoruudessani kahvitilaisuudessa, kun hyvä ystäväni oli asetettu kappalaisen virkaan.

Luultavasti on hyvin armeliasta, etten muista puheesta enkä tilaisuudesta paljoa – en oleta edustaneeni mitään kovin kypsää viisautta. Mutta yhden sanomani asian muistan ja piispan reaktion siihen – ehkä muistan asian juuri tuon reaktion tähden. Muistan ihmetelleeni itse tilannetta: jo jonkun vuoden seurakuntaa palvellut seurakuntapastori saa omassa seurakunnassaan uuden viran ja siitäkös liikettä syntyy. Piispa tulee paikalle, asianomainen on esillä niin kuin olisi vasta tullut ja ensi kertaa seurakunnassaan papinvirkaan ryhtymässä – ja ensi kertaa hänet sellaiseen asetetaankin eikä pelkästään siunata. Muistan, että piispa hymyili kummastelulleni. Eikä suotta…

Ketään ei varmaan kummeksuta, että tuo kaukainen tilanne nousi mieleeni juuri tätä päivää ajatellen. Silja-Maaria Kavasto on toiminut pappina täällä jo hyvän aikaa eikä ole teljäläisille ollenkaan outo. Janne Pelto-Piri ja Ilkka Riihimäki ovat nyt siinä, mistä Silja-Maaria aloitti: he ovat nuorina pastoreina oppimassa papeiksi. He ovat yhdistämässä sitä, minkä on oppinut, siihen mitä kokee ja sitä mitä itse on, siihen millaisia muut ovat ja miten he elämänsä jäsentävät. Kun seurakuntapastorista tulee kappalainen, jotakin tapahtuu ja jotakin ei tapahdu. Jokin muuttuu ja jokin ei.

Kappalainen on saanut seurakunnalta kutsun vakinaiseen virkaan. Ei ole väärin kuulla tätä myös sillä tavoin, että seurakunta tunnistaa papin aihiosta sorvautuneen valmiin papin, joka olennaiselta osaltaan ja mieluimmin pitkään kantaa vastuuta seurakunnan työstä. Vastaavaa vastuuta ei seurakuntapastorin harteille vielä panna, mutta yhteistä ja muuttumatonta näiden kaikkien pappien kesken kyllä kyllä on. Nimittäin se, ettäei kukaan koskaan ole sillä tavoin valmis, etteikö oppimiselle ja kypsymiselle olisi sekä tilaa että tarvetta.

Tänään siunataan tehtäviinsä myös suuri joukko seurakunnan vapaaehtoisia vastuunkantajia. Kun Silja-Maaria tätä toivoi, hän näki kirkkaasti, mikä ja millainen seurakunta viime kädessä on. Se ei ole vain työntekijäjoukko ja työyhteisö, vaan kansanjoukko ja elämisyhteisö. Se tarvitsee pappinsa ja monet muut ammatti-ihmisensä, mutta sitä kannattelee korvaamattomalla tavalla sen kaikkien jäsenten omistautuminen, usko ja vastuun kantaminen.

Kappalainen asetetaan virkaansa ja seurakuntapastorit ja vapaaehtoiset siunataan virkoihinsa ja tehtäviinsä nyt siis laskiassunnuntaina; tulevalla viikolla alkaa paastonaika. Se antaa meille joka vuosi ja vuosi vuodelta mahdollisuuden pelkistää elämää ja nähdä olennainen. Olennaista on Kristukseen eläytyminen ja Jumalan vaikutuksille altistuminen. Ellei Kristuksen katseleminen ja Kristuksen seuraaminen synnytä syvää kokemusta meidän kaikkien kuulumisesta yhteen, tokko Kristusta onkaan katseltu saati seurattu. Me olemme Kristuksen ruumis.

Paastonajan kutsu keskittymiseen, uudistumiseen ja parannukseen on sikäli erityisen paikallaan , että me elämme näköjään sellaista aikaa, jona mielikuvaa omasta erityisyydestä kärkkäästi rakennetaan erottautumalla muista. Kovasti tekisi mieli viitata Sebedeuksen poikiin päivän evankeliumissa – hehän yrittivät varata itselleen erikoisaseman Kristuksen läheisimpinä – mutta kun Silja-Maaria saarnaa juuri heistä, en sano heistä tämän enempää. Kukin meistä altistukoon itse sillä tavoin Jumalan vaikutuksille, että näkee kirkkaasti oman vaelluksensa vaivaisuuden, omien käsitystensä vajavaisuuden ja oman rakkautensa surkean ohuuden: silloin alkaa ymmärtää, kuinka etuoikeutettua on kuulua Kristuksen ruumiiseen sen vain ylipäätään yhtenä jäsenenä ja olla mukana sellaisessa monimuotoisessa kokonaisuudessa, jossa kaikki edellyttävät toisiaan ja jonka pää on Kristus.

Nyt, 59-vuotiaana, ihmettelen toisia asioita ja toisin kuin 21-vuotiaana ja olen siitä kiitollinen elämälle ja Jumalalle. Senkin olen oppinut – tai varovaisemmin sanottuna: sitäkin olen oppinut – ettei siunausta jaeta, toivoteta eikä saada ikinä liikaa. Siunaus kertoo meidän keskinäisestä myötäsukaisuudestamme ja yhteenkuuluvuudestamme. Ja se on vetääkseen meidän elämäämme itse Jumalan myötämieltä ja liittää meitä entistä lujemmin tähän Yhteen, jonka yhteyteen me kuulumme. Luottakaa tähän, kaikki tänään kätten päälle panemisin siunattavat.