Seurapuhe herättäjäjuhlilla Oulussa

”Helvetti on sitä ettei rakasta enää.” Tämän, paljon muun ohella, toteaa Maalaispapin päiväkirjan nimihenkilö paikalliselle kreivittärelle, seurakuntalaiselleen, ihmiselle. ”Ei rakastaa enää, ei ymmärtää enää ja elää edelleen, miten käsittämätöntä”, hän jatkaa.

Tuossa kuvataan jonkinlaista sielun puutumista, mielen olennaisiin osiin hiipinyttä tunnottomuutta. Kyvyttömyyttä päästä enää itsensä ulkopuolelle, mahdottomuutta liikuttua ja lumoutua toisesta. Helvetillistä, ellei tosiaankaan pysty enää kavahtaen kumartamaan lasta tai luontoa tai Jumalaa. Rakkaus avaa ovet ja elämän kattoikkunankin, minään sulkeutuminen tukahduttaa.

Samoin on jo ikävänkin laita. Kadotus on sitä, ettei ikävöi enää.

Voisihan sitä luulla, että olisi turvassa. Ikävästähän me olemme tottuneet puhumaan ja varsinkin veisaamaan. Ei se kuitenkaan sitä todista, että ikävöi, jos ympärillä leijuu ikäväpuhetta ja korva tavoittaa ikäväveisuuta. Oikeassa paikassa se toki on, joka itsensä moiselle altistaa: jokin saattaa tunkeutua nahankin läpi, sisuksiin, sinne missä on ikävän varsinainen koti ja pesäpaikka.

Ikävän kuolettaa tyytyminen. Siihen tapaan kuin mukavuudenhalu ja tottumus kautta aikojen on vienyt mennessään, siihen tapaan kuin P. Mustapää runoilee elämästä Baabelissa: ”Me kantelemme pajuihin – ja pajut huminoivat ja tyttäremme tanssivat, poikaimme huilut soivat. Vieressä virtain Baabelin työllämme, toimellamme huomattavasti kohentui myös ekonomiamme.” Mikä pakko pakkosiirtolaisuuden niin pakonomaista onkaan olla?

Mutta salakavalammin ikävä kuolee siihen, että se lakkaa olemasta sammumatonta ja sammuttamatonta Jumalan nälkää ja muuntuu itsetyytyväiseksi tilaansa tyytymiseksi. Vaivihkaa siitä kehkeytyy periaate ja ideologia, siitä saattaa muodostua jopa kirkkopoliittinen ohjelma. Kun ei jaksa tai ei vain oikein enää huvita ikävöidä kunnes valo käy sydämeen, olisi niin lystiä ja syntistä lihaa hellivää kehittää sellainen teologia, jossa valottomuus sinänsä siunataan. Siihen valottomuuteen sammuu nälkä ja ikävä, siinä liike lakkaa. Sinne katoaa.

Se vain ei enää satuta eikä sureta. Juuri sitä on suruttomuus: tilaansa tyytymistä nälkimättä ja ikävöimättä ja liikuttumatta.

Kohteensa menettänyt ikävä-periaate on kurottautuvan armon ikävän halpa ja käyttökelvoton piraattikopio. Mutta onko se mitenkään vältettävissä? Jos Jumalan ikävään vastataan aina vain vaikenemisella, jos armoa kaipaavalle armo ei ikinä vilahda, jos valoa etsii mutta se ei vain koskaan tule – mitä muuta voisi tehdä kuin turvautua jonkinlaiseen omistamattomuuden oppiin? Eikö se kuitenkin ole lähimpänä ikävöintiä itseään, eikö se olisi turva ikävän täydellistä sammumista ja kadotusta vastaan?

Luulen kyllä että ei, vaan että ikävän tie on tuota paljon oudompi ja käsittämättömämpi.

Joka ei ikävöi, voi kuitenkin tuntea ikävän ikävää; toisessa kohdin tuo mainittu maalaispappi toteaa vastaavasti: ”Tiedän erittäin hyvin, että halu rukoilla on jo rukous, ettei Jumala muuta pyydäkään.” Sielun asettuminen sellaiseen asentoon, johon armon ja Jumalan ikävän voisi istuttaa, on jo ikävän esiaste. Ei ole järjetöntä väittää, että voi kaivata kaipaamista – ei edes mennä vielä pidemmälle: tämä on sitä kummallista ikävöinnin ja sairastamisen miltei loputonta ketjua, joka jo paljon ennen meitä on tunnistettu.

Mikä siinä ikävässä niin ihmeellistä on, että siitä pitää pitämällä pitää kiinni – eikö ikävä ole, nimensä mukaisesti, ikävää? Ei kun se on ihmeellistä, lahjan tapaista, ilon sekaista: ikävä on realistinen tapa olla olemassa. Se – ja vain se – joka ikävöi, näkee todellisuuden jumalallisen perustan kuultavan kaiken arkisen olemisen läpi. Se joka ikävöi, on kaipaavassa köyhyydessään altis rikastumaan sielunveljeydestä ja –sisaruudesta, avoin riemastumaan luomakunnasta ja valmis kokemaan Jumalan kosketuksen, oli se kulloinkin sitten raapaisu tai silitys. Ettei ikävöi enää, on kadotus, koska kaikki tämä alttius, avoimuus ja valmius katoaa; se, joka tätä todellisuutta on maistanut, voi muutettavan muuttaen lainata: ”Ei ikävöidä enää, ei ymmärtää enää ja elää edelleen, miten käsittämätöntä.”

Jospa siis voisi tehdä ja rakennella ikävän – se olisi parasta tehdä heti! Mutta ei sitä voi: ikävä on sade, joka kostuttaa sielun kuivan ja kovan pinnan missä ja milloin tahtoo. Itselleen sitä ei voi tilata, mutta toiselle sitä voi toivottaa: ”Ole sinä ikävän lapsi ja vastattakoon ikävääsi suuremmalla ikävällä.” Hakeudu sinne, missä loputtomasti puhutaan ikävän ikävästä ja missä jatkuvasti veisataan armoa ikävöiden.

Kun ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Jeesuksen ikävissään ovat.