Seuraa ainoan tärkeän perinnettä

Mihin laki tähtää

Lapsi on pudonnut kaivoon – ei muinaisessa Israelissa, vaan nykyisessä Suomessa. Hänet on saatu sieltä ylös, mutta selvästikin pahasti loukkaantuneena. Lähdet viemään häntä sairaalaan, jonne on parinkymmenen kilometrin matka. Kumman teet: asetat auton vakionopeuden säätimen liikennemerkkien edellyttämään kuutenkymmeneen (ja tietenkin hiljennät taajama-alueella viiteenkymmeneen, ellei sitten olla neljänkymmenen vyöhykkeellä) ja ajat vakaasti kohti sairaalaa? Vai panet oitis hätävilkut päälle ja ajat niin reippaasti kuin liikenne sallii ja kiiruhdat niin turvallisesti kuin vain voit?

Raamatun kaivokertomuksessa on helppo asettua automaattisesti Jeesuksen puolelle – ja jättää jopa huomaamatta, etteivät lainopettajat ja fariseukset itse asiassa väitä vastaan eivätkä muuten sano mitään muutakaan. Nykyaikaan siirrettynä tilanne kuitenkin poikii aika monta muttaa ja vaikkaa. Toimimme miten toimimme, perusteluissa ei voi väistää sanoja ’kuitenkin’, ’silti’ ja ’sittenkin’. Kaikki ne kertovat, että lain ja säännön noudattamiselle tai noudattamatta jättämiselle on tunnistettu hyviä syitä. Jotka joka tapauksessa vähän vaivaavat. Ja joskus vähän enemmänkin.

Jeesus, yhtä kaikki, on poikkeuksien mestari. Kerta kerran jälkeen hän joko puhuen tai (varsinkin) toimien pakotti läsnäolijat mielessään tunnistamaan ja tunnustamaan, että laki ei voi olla ristiriidassa sen kanssa, mitä inhimillisyys vaatii. Harvemmin tunnustus oli selvä ja suullinen, mutta käytöksestä kyllä näki, mihin oli päädytty. Joskus siihen, että jotkut vain häipyivät paikalta, joskus siihen samaan kuin äsken kuullussa evankeliumissa, että ”tähän he eivät kyenneet vastaamaan”.

Siinä kuin Jeesus ennen muuta teoillaan osoitti, mihin laki tähtäsi ja miksi sen kirjaimesta juuri siksi piti nyt poiketa, apostoli Paavali kirjoitti aihepiiristä napakan tutkielman. Galatalaiskirjeen taustalla on kyllä tietyn seurakunnan silloinen tilanne ja siellä käyty keskustelu, mutta Paavalin pohdinta on yleispätevää eikä jää ajan ja paikan rajoihin. Tänään kuulimme kirjeen yhden kohokohdan, joka päätyy sanoihin: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.”

Tiivistys on rohkea ja se on radikaali: ihanko oikeasti ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko? Virke ei kuitenkaan ole mikään huolimaton lipsautus, vaan pian sen jälkeen Paavali jatkaa aivan samaa lakipohdintaa: ”Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: ’Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.’ (5:14); ja ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (6:2)

Rakkautena vaikuttava perusluottamus

Keski-Porin seurakunnan jumalanpalvelus on tänään myös lottaperinteen juhlamessu. Lottien työtä ja toimintaa ei niinkään kosketa päivän evankeliumin esiin nostama jännite lain ja inhimillisyyden välillä – tokko lottatehtävissä sellaisia tilanteita sen kummemmin tuli vastaan. Sitä vastoin tuo Paavalin tiivistys osuu aivan keskelle: ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” ja ”kantakaa toistenne taakkoja” – tätä kaikkeahan lotta töissään toteutti.

Lotta Svärd -järjestön toiminta-ajatus kumpusi vahvasti ja ajan henkeä seuraten, kuin itsestään, kristillisestä elämänmuodosta. Niinpä ei suinkaan ole väkinäistä todeta, että lottien motivaatio oli peruspaavalilaista. Usko – siis luottamus Jumalaan ja hänen rakkauteensa – kääntyy lähimmäisenrakkaudeksi, toisten tarpeisiin vastaamiseksi, toisten taakkojen kantamiseksi ja toisten puolesta tekemiseksi. Tuota perusluottamusta ei lottatyössä ollut aina tai useinkaan tarvetta erikseen sanoittaa; tuskin sitä ja sen vaikutusta monesti edes tiedostettiin. Kun ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, tärkeää onkin juuri se, miten se vaikuttaa. Se näkyi, se tuntui; sitä voi kuvata ja siitä voi kertoa.

Niin kuin sotiemme veteraaneja kaiken kaikkiaan myös lottia on lottaperinteen kantajissa vain aniharvoja. Meille muille kysymys on aiempien sukupolvien arvokkaasta esimerkistä, ja moni meistä muistelee erityisesti jotakin sukulaistaan – niin minäkin. Molemmat tätini olivat lottia, toisen toiminnasta tiedän vain vähän ja toisesta aika paljon. Jatkosodan 21. prikaatin muistelukirjassa tämä tätini itse vähätteli tekemisiään: ”Puhelinlotan työ oli varmasti helpoimpia, mitä lotat sodissa suorittivat.” Totta varmaan sekin, mutten oikeastaan osaa vähätellä tuolloin vain 19-vuotiaan lotan työtä talvisodan Kannaksella. Enkä liioin olla vähän ihailematta hänen rauhallisuuttaan, kun koko prikaati jatkosodan loppuvaiheissa jäi vähäksi aikaa mottiin: kun keskuskaan ei voinut toimia eikä työtä siis ollut, tätini pani repun pään alle ja vaipui uneen puun juurelle. Hälytys – tosin väärä sellainen – vihollisen panssareiden vyörymisestä sai aikaan hetkellisen paniikin, mutta täti saatiin hereille vasta kun tilanne jo oli ohi.

Kanna vastuu ja toisen taakka

Kovat ajat ja värikkäät vaiheet synnyttävät tuhansia tarinoita. Osa niistä on vakavia, yleviä ja liikuttavia, osa taas hauskoja, hupsuja ja hölmöjäkin. Sellaista elämä yleensäkin on, siis kaikenlaista, mutta tiukan paikan tullen tämä elämän kaikenlaisuus nousee näkyviin sitä selvemmin. Tarinat kertovat, miten selvää silloin onkaan, kuinka yhtäläisiä me olemme ja miten yhteen me kaikenlaiset kuulumme. Tätini viestiryhmään kuului kolme sotilasta, siviiliammateiltaan maanviljelijä, mekaanikko ja työmies. Kolmesta lotasta yksi oli opettaja, toinen tehdastyöläinen ja tätini puolestaan ranskan pääaineopiskelija. ”Toveruus oli ainutlaatuista”, tätini kirjoitti.

Kun ”ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, kun ”kannetaan toinen toistensa taakkoja”, silloin ”rakastetaan lähimmäistä niin kuin itseään” ja (siis) ”toteutetaan Kristuksen laki”. Vaikka rauhan ajan tilanteet ovat enimmäkseen vähemmän konkreettisia ja vaikka suomalainen yhteiskunta on nykyisellään monimutkaisempi kuin vuosikymmeniä sitten, tuon kaltainen lottien perinne on paitsi seuraamisen arvoinen myös seurattavissa.

Harvemmin tulee vastaan sellaisia selkeitä ja yksinkertaisia auttamistilanteita kuin kuvitteellinen kaivoon pudonneen lapsen hoitoon vienti. Härkiäkään nostamaan, niin kuin Jeesuksen esimerkissä, meitä ei tarvita. Mutta erilaisten elämänkuilujen pohjalle joutuneet, toisten apua ja taakan kantamista kaipaavat, eivät ole jääneet jonnekin historiaan. Perinne jatkuu, niin lottien vastuun ottamisen perinne erikseen kuin kristillinen lähimmäisenrakkauden elämänmuoto yleensä. Ja, aina vain ja jatkuvasti, ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.