Antti Kallion asettaminen Mynämäen kirkkoherranvirkaan 1.3.2020

Toissailtana Turun yliopiston satavuotisjuhlassa esitettiin ensi kertaa Mikko Heiniön Lassi Nummen sanoihin säveltämä kuoro- ja orkesteriteos Syvyyden yllä tuuli. Loppua kohti se huipentuu tällaisiin sanoihin: ”Yhä luominen jatkuu, metsä ja syksy on raskaana kultaa, keväthanget timantteja, ihmiset kadotettua hellyyttä ja padottua iloa: lyö lähde kallioon, ja maa herää, erämaa kukkii ja vihreän maan lapset kuulevat huminan, siivet: se on meissä, se on toteutumaisillaan.”

Niin kuin hyvä runo ainakin, myös tämä on monitulkintainen. Se avaa pikemminkin tietyn näköalan kuin junttaa kiinni maamerkit tai kirjoittaa täsmällisen ohjelman. Juuri siksi tuollaisia sanoja kannattaa kuunnella, kun Mynämäen seurakunta on saanut uuden kirkkoherran ja kun se on astelemassa kohti tulevaisuutta hänen johdollaan. Noita sanoja ja noiden sanojen sanomaa kannattaa kuunnella niin sinun, kirkkoherra Antti, kuin kaikkien teidän, koko seurakunnan.

Keväthankien timanttien kanssa on nyt ollut vähän niin ja näin – enimmäkseen näin – se on tosiasia. Runo on kuitenkin täynnä ja tulvillansa muita realiteetteja. Elämä ja maailma on pakahtumaisillaan hyvyyteen ja kauneuteen, joka on heräämäisillään ja toteutumaisillaan; sen humina kuuluu jo.

Kristillinen usko on tosipohjaista. Se muistaa muistuttaa, ettemme me voi mitään totuutta vastaan, vaan totuuden puolesta. Mutta juuri tällaisenaan, realiteettipohjaisena ja realiteettihakuisena, se kurottuu ilosta suruun, kurjuudesta kunniaan ja kärsimyksestä riemuun mitään elämäntodellisuutta kieltämättä tai kiertämättä.

Niinpä on hyvinkin sopivaa, että sinut, Antti, siunataan seurakuntasi kirkkoherraksi toisaalta ensimmäisenä paastonajan sunnuntaina, toisaalta sellaisia sanoja kuunnelleen, joissa maa herää ja erämaa kukkii. Ei tämä ole joko/tai, vaan sekä/että. Kun paastonaika ja paasto pyyhkii sivuun pintavaahtoa, perkaa pois joutavuuksia ja johdattaa ylettömyydestä yksinkertaisuuteen, se ei tee sitä kiusatakseen eikä edes kiusallaan. Pois jättäminen tähtää pelkistymiseen ja olennaisen tavoittamiseen; olennainen on lopulta iloa.

Kirkkoherra Antti – ja hänen kanssaan luottamushenkilöt, työntekijät ja kaikki seurakuntalaiset! Nyt ei kuitenkaan ole vain kirkkovuoden paastonajan alku. Me olemme jo ”laskeutuneet” (niin kuin on tapana sanoa) toisenmoiseen ja pitempään paastoon. Nyt on jo läsnä, mutta ennen muuta edessämme, koko kirkkomme paasto. Taloudellinen, toiminnallinen ja kulttuurinen murros toisaalta vaatii pelkistämistä ja olennaisen tavoittamista, toisaalta se antaa olennaisen tavoittamiselle ja pelkistämiselle myös edellytykset. Yhtä aikaa kuin kirkon paasto kurittaa ja ahdistaakin, se tulee tuottamaan ja on jo tuottanut uutta oivallusta, innostusta ja jopa intohimoa.

Siksipä, Antti, ole luottavaisella mielellä. Siihen on kaikki syy: on realistista olla toivorikas ja rohkea. Vaali sitä, että yhtä aikaa kuin pääsi pysyy kylmänä, mikään ei estä sydäntäsi liekehtimästä.

Lassi Nummen runo lainaa raamatullista kuvaa: ”Lyö lähde kallioon!” Toisessa Mooseksen kirjassa Jumalan kansa näyttää nääntyvän janoon erämaavaelluksellaan, mutta onkin yhtäkkiä elämän lähteellä. Runo vastaavasti jatkaa: ”Lyö lähde kallioon, ja maa herää, erämaa kukkii ja vihreän maan lapset kuulevat huminan, siivet: se on meissä, se on toteutumaisillaan.”

Siinäpä se, Antti! Runo kertoo sekin sen, mikä on reaalista ja totta: ihmiset ovat raskaana ”kadotettua hellyyttä ja padottua iloa”. Elämän jano, hellyyden kaipuu ja ilon ikävä värisee Mynämäen yllä Mietoisista Karjalaan ja Karjanlankylästä takaisin Mynämäen kirkonmäelle. Kun sinä ja työtoverisi ”lyötte kallioon”, se tarkoittaa vastausta tähän janoamiseen, ihmisen kysymyksien tosissaan ottamista ja niiden jakamista. Meillä kaikilla on nälkä ja jano – kohtaamisen nälkä ja läsnäolon jano, olemassaolon oikeuden jano ja oikeudenmukaisuuden nälkä, elämän mielen nälkä ja tulevaisuuden toivon jano. Mutta se valta meille kaikille on annettu, että me voimme toinen toisemme puolesta lyödä kallioon ”ja maa herää, erämaa kukkii ja vihreän maan lapset kuulevat huminan”. Eikä tämä kaikki ole jossain kaukana, jossain tuolla puolen ja tavoittamattomissa, vaan se on aina jo alkanut. ”Se on meissä, se on toteutumaisillaan.”