Saarna pääsiäisyönä Naantalin kirkossa

Mark. 16:1-8

 

He eivät puhuneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät. Ei mitään, ei sanan sanaa. Kukaan ei kuullut, kellekään ei kerrottu.

Siihen päättyi alkujaan koko Markuksen evankeliumi: loput 12 jaetta kertaavat sitä, mitä muista evankeliumeista tiedetään. Mutta alussa näin ei ollut. Silloin Markuksen evankeliumi loppui siihen, että he eivät puhuneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Mutta ei se, mikä oli alkanut, siihen loppunut. Joku tiesi kertoa, etteivät he puhuneet kenellekään mitään. Jollakin oli tieto siitä, mikä oli saanut heidän pelon ja järkytyksen valtaan ja vapisemaan. Valo oli alkanut loistaa eikä sitä pystynyt peittämään, tulva oli alkanut nousta eikä sitä voinut padota, tuuli oli alkanut puhaltaa eikä siltä päässyt suojaan.

Mikä oli ollut pimeää, kylpi nyt valossa, mikä oli ollut kuivaa ja hedelmätöntä, sai vettä ja vihannoi, mikä oli pysähtynyttä ja tunkkaista, lähti raikkaaseen tuuleen. Ei se siihen loppunut, etteivät he puhuneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät. Kun kaikki on toisin, mikään ei voi pysyä entisellään.

Kun meidän Herramme kuoli ja haudattiin, tältä puolen katsottuna, silmin nähden, kaikki loppui. Kun hänen runneltu ruumiinsa vietiin kiireellä hautaan, sinne kiven taakse sulkeutuivat kaikki hänen puheensa ja tekonsa. Sinne päätyi hyvyys ja sinne päättyi toivo.

Mutta kun meidän Herramme kuoli ja haudattiin, tuolta puolen katsottuna, uskon silmin nähden, kaikki alkoi. Johannes Khrysostomoksen sanoin ”’Tuonela kukistui kohdatessaan sinut alhaalla’ (Jes.14:9). Se otti ruumiin, mutta kohtasi Jumalan. Se otti maan tomua, mutta kohtasi taivaan. Se otti, mitä näki, mutta kukistui siihen, mitä ei nähnyt.”

Kivi Kristuksen haudalta oli vieritetty pois – se kivi, josta muistutetaan, että ”se oli hyvin suuri kivi”. Se oli hyvin suuri se kivi, joka edes täksi ajaksi sulki meidän Herramme taakseen ja tuonelaan. Mutta vaikka se olikin hyvin suuri kivi, se on kuitenkin vain kuva siitä, minkä telkeämisen, sulkemisen ja vankeuden hän voitti, avasi ja kumosi.

Siihen tuonela kukistui, että Kristus murtautui sen porteista. Hän ei vain aukaissut niitä, hän ei vain avannut niitä itselleen, vaan hän väänsi ne saranoiltaan ja rikkoi ne korjaamattomiksi. Kun ”tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan”, hän lopetti pahan lopullisuuden.

Enää ei turmiovalloilla ole viimeistä sanaa. Ei synnillä, kuolemalla eikä perkeleellä. Ei tarkoituksettomuudella, yksinäisyydellä eikä mielettömyydellä. Ei vihalla, kaunalla eikä katkeruudella. Ei millään, mikä yrittää viedä oikeuden valoon, iloon ja rakkauteen. Ei millään, mikä haluaisi estää toteuttamasta oikeudenmukaisuutta, todellistamasta armoa ja ottamasta yhteyteen.

He eivät puhuneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät; he eivät saaneet sanaa suustaan, koska he vapisivat järkytyksestä. Se, mitä he näkivät ja kokivat, meni yli käsityskyvyn ja käsittelykyvyn; se, minkä he kokivat ja tajusivat, ei ollut enää sanoitettavissa.

Juuri siten he, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome, tuovat meille olennaisen viestin: vavahda maailma, ole hiljaa ja kuulostele, koska mikään ei enää palaa entiselleen. Taivasten valtakunnan käänteinen järjestys on vastedes pitelemätön, ”valo loistaa pimeydessä, pimeys ei saa sitä valtaansa” (Joh. 1:5) ja ”laulut ovat palanneet maan päälle”.

Se on alkanut. Se on aina jo alkanut.