(Sananlaskut 3: 3-8)

Älä unohda laupeutta, älä uskollisuutta –
kiedo ne kaulaasi, kirjoita sydämesi tauluun,
niin saat rakkautta ja kiitosta
sekä Jumalalta että ihmisiltä.
Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan,
vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan.
Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi,
hän viitoittaa sinulle oikean tien.
Älä luulottele olevasi viisas;
pelkää Herraa ja karta pahaa.
Siinä on sinulle lääke,
joka pitää koko ruumiisi terveenä.

 

(Volter Kilpi, Kirkolle)

Isässähän vehosi hämäriltä alkujen suku maanlikeinen liepeiltä kivisen muuan ja vaiheilta väkisen meren, suku louhilta merisen maan. Suku sitkennyt kiskonnassa leivän kitsailta karun ja kaidan saran, suku voimia varannut koetuksille kovan, kun kamppailee mies ja meri, suku lauhoille verinnyt, kun ranta lepää ja riista hopeoi  ostetut verkot. Suku vääntöön, kun on urakkaa hartioille, suku juuriväkinen, kun kiskoo latvoissa Jumalan ilma, mutta suku apajallekin, kun kala parvii ja saalis on nopean omaa, ja suku loivienkin laskuun, kun laine on myötä, laitainen lykkii ja pitäjällä perässä vain hyvän hyryt huolina. Suku maan, suku meren; suku kivikkoisen rannan ja valtointen vetten; multaa päin, mutta haahdillekin henki; saartava ja saita sormi, missä on purstoa potkimassa ja suomuksista noukittava silmukasta, mutta löysääjä nuorankin ja lavean lukija, missä ilma ilmaiseksi pyyhkii ja purren poski pusertaa maksutta matkaa; työnhikinen tuimissa, mutta naurupartainen levoissa; pyhävaatteissa säveä ja sukaista suosiolta, vaikka pintelettä pikisenä ja karvakarheata vastaharaan silitettynä!

 

Vanhan sanonnan mukaan jokainen syntyy joko farmariksi tai seiloriksi. Jotakin perää tässä on, koska muuten tällaista vanhaa sanontaa ei toistettaisi. Mutta kyllä siihen on syytä tehdä aika monta sivuhuomautusta.

Toisena tekstinä luin tänään pätkän Kustavin suuren pojan Volter Kilven kirjasta Kirkolle. Vaikka Alastalon salissa onkin hänen teoksistaan tunnetuin, Kilpi on kirjoittanut samaan jäljittelemättömään tyyliin myös kaksi muuta kustavilaiskirjaa, Pitäjän pienimpiä ja Kirkolle.

Se katkelma, jonka me kuulimme, viittaa ihan selvästi siihen, että farmari ja seilori voivat myös läpäistä toisensa ja että yksi ja sama ihminen tai jopa joukko tai suku voi olla molempia. ”Suku maan, suku meren; suku kivikkoisen rannan ja valtointen vetten; multaa päin, mutta haahdillekin henki…”

Sikäli kuin tuota tekstiä pystyi seuraamaan – Kilven kieli kun on niin rikasta ja omintakeista – siitä välittyi, että aikoinaan oli koko elämästä kysymys. Ei vain seilattu huvikseen vaan elääkseen eikä viljelty harrastuksena vaan elämisen ehtona. Tosin silloinkin vaihtelivat ponnistus ja lepo, kova ja pehmeä tai huoli ja vapautus: ”Suku vääntöön, kun on urakkaa hartioille, suku juuriväkinen, kun kiskoo latvoissa

Jumalan ilma, mutta suku apajallekin, kun kala parvii ja saalis on nopean omaa, ja suku loivienkin laskuun, kun laine on myötä, laitainen lykkii ja pitäjällä perässä vain hyvän hyryt huolina.”

Nyt, kun me seilaamme huviksemme ja iloksemme, merellä on edelleen kahtalaista. Joskus tiukkaa, vaikeaa ja ahdistavaakin. Joskus – ja sentään enempi – innostavaa, ihastuttavaa ja elähdyttävää. Harvassa paikassa jo missään elämä on niin mallillaan kuin merellä: se mikä on, on sitä mitä on. Ennen oltiin niin maalla kuin merellä kiinni oikeassa todellisuudessa: nyt taitaa meri viedä voiton, mitä tosielämään tulee.

Seilorilla taitaakin sitten olla kiusaus luulla itsestään liikoja ja alkaa kuvitella olevansa erinainen ja erimies ihan omaa erinomaisuuttaan. Tähän itsetyytyväisyyteen iskee aika osuvasti se toinen teksti, joka ensin luettiin. Vaikka pelkästään se ohje, että ”älä luulottele olevasi viisas”.

Ollessani aikoinaan merimiespappina huomasin, että mitä kauempana ja pitempään joku oli seilannut, sitä todennäköisemmin hänestä oli tullut suhteellisuudentajuinen, asiallinen ja fiksusti nöyrä. Jos kuvittelee olevansa maailman napa, kyllä meri opettaa. Viime kädessä meri opettaa saman kuin tuo tänään kuultu Vanhan testamentin katkelma: ”Älä jätä elämääsi oman ymmärryksesi varaan, vaan turvaa koko sydämestäsi Herraan. Missä kuljetkin, pidä hänet mielessäsi, hän viitoittaa sinulle oikean tien.” Siis: missä seilaatkin, älä oleta, että viitoituksesta vastaa joku itseäsi pöljempi. Tai kiville menee.

Kirkolle-kirja kertoo vain yhdestä ainoasta sunnuntaiaamusta. Siinä yhden kylän ihmiset kulkevat kotitalosta venevajaan ja soutavat sieltä kirkolle – ei ihan satahankaisella veneellä, mutta isolla kuitenkin. Matka ei ole pitkä, mutta ennen kuin väki on päässyt kirkkoon, sitä on tehty 440 sivua. Elämä on oikeastikin tällaista, kun oikein silmin katsotaan: se on mieleenjuolahduksia täynnä ja monimuotoista kuin mikä ja. Kilpi kuvaa sitä syvällä myötäelämisellä ja myötätunnolla – jotenkin tulee mieleen se tapa, jolla Jeesus Galilean meren (Gennesaretin järven) ympärillä suhtautui etenkin kaikkiin sellaisiin ihmisiin, joiden ei ollut annettu löytää paikkaansa. Kaikkiin sellaisiin, joita hyljeksittiin, kiusattiin, nokittiin ja sorsittiin.

Meri ja elämä ja Kristus opettavat kaikki samaa: olemaan ihmisiksi. Kaikki kolme opettavat olemaan toinen toisensa ja koko luomakunnan sisaria ja veljiä. Ne saavat väistämättä tajuamaan ihmisen paikan, kunkin meidän oman paikkamme Jumalan edessä, niin kuin Volter Kilven kustavilaiset: ”Ja kaikilla sama matka, malmiportti kirkkotarhan sammaleisessa kiviaidassa kirkkotanhuan kupeella. Kopisiko kansaa tasakallio Rådalin laakson perillä, kuhisiko väkeä takametsä Tönvikin puolella, oliko tulevia tulvillaan kylä-ahteen valtatie, vai kirjavillaanko oli riento halki lainivan viljapellon, samanne oli meno ja yhteen tultiin sen kiviaidan edustoilla, jonka isät esipolvissa joskus olivat latoneet omien metsävuortensa luonnon paasista ja jonka porteitse he aikanaan olivat veisatut kirkkomaan rauhaan. Kuinka lavealle katselikin ja kuljetti silmää ympärille, kaikkialla sama vakaa joutu ja arvokas kiire, ja kaikilla sama määrä: rauhallinen kirkko lehvikössään ja tämä kirkkotarhan malminen portti korkean koivunsa ja hohisevan haapansa varjoissa. Olihan juhannuspyhä, suvi täysimmillään ja maa siunattu, ja mielet senmukaisesti ehkä keveimmillään, ellei eri surua ollut jollakin kannettavinaan, mutta vakaita olivat nyt kaikki, koska kirkko oli lähellä, kirkonkellot läppäsivät ilmassa yllä ja kohta oli astuttava kirkonportista, paljastettava pää ja siunattava oma sielu.”

Meri opettaa, edelleen, paljastamaan pään Jumalan ja ihmisten edessä ja siunaamaan sielunsa. Joka seilaa, sillä on aina avoin horisontti ja siksi seilorin maailma on aina toisesta laidasta auki. Jumalan suuntaan ja ihmisiin päin.