Harjavallan Sammallehdon hautausmaan vihkiminen
Hyvät kristityt!

Heprealaiskirjeen neljännessä luvussa on kirjoitettu näin: ”Jumalan kansalla on siis yhä sapattijuhla edessään. Se, joka pääsee levon maahan, saa levätä kaikkien töidensä jälkeen niin kuin Jumalakin työnsä tehtyään. Pyrkikäämme siis kaikin voimin tuohon lepoon.”

Tänään vihittävä hautausmaa on saanut nimekseen Sammallehto. Rauhallinen ja rauhoittavakin nimi tuo mieleeni kaksi Aleksis Kiven runoa – sittemmin myös laulua – Seitsemästä veljeksestä. Toinen näyttää sellaisenaan liittyvän hautaamiseen, toisen tulemiselle mieleen on aivan erityinen syy.

Jo vuosikymmeniä sitten luin kuolinilmoituksen muistovärssyn, jossa olivat vain sanat: ”Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa.” Kuva ja kielimaailma oli toinen kuin Heprealaiskirjeessä, mutta tähtäyspiste ihmeellisen sama. Epätavanomaisella, mutta oivaltavalla tavalla kerrottiin, että ihminen on päässyt lepoon, perille ja suojaan; monelle tulevat mieleen saman runon muutkin säkeistöt, joissa kaikissa on sama turvallinen henki.

Seitsemän veljeksen lopussa Seunalan Anna, Eeron vaimo, laulaa Sydämeni laulua, jossa rinnastuvat yön uni ja viimeinen lepo: ”Tuonen lehto, öinen lehto! Siell’ on hieno hietakehto,” ja ”Onpa kullan lysti olla, kultakehdoss’ kellahdella, kuullella kehrääjälintuu.”

Niinpä Sammallehto kertoo nimellään, erikseen sen alkuosalla ja loppuosalla ja molemmilla yhdessä, saman kuin hautausrukous: ”Pyhä Jumala. Sinä annoit ainoan Poikasi kärsiä ristinkuoleman meidän puolestamme. Hänen hautaamisellaan sinä pyhitit hautamme leposijaksi.” Hauta ei ole päätepiste, vaan levähdyspiste sillä matkalla, jonka lopullinen päämäärä on Heprealaiskirjeen kuvaama Jumalan kansan sapatinlepo.

Yhtä aikaa, kun me tiedämme todeksi, että ”maasta me olemme tulleet ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman”, me luotamme siihen, että hauta on leposija ja jopa suojapaikka. Toisaalta me kuulumme rutosti yhteen maan kanssa, johon meidän ruumiimme hajoaa tai jo tuhkana hajotetaan. Toisaalta me kuulumme taivasten valtakuntaan, jossa me aikanaan – millaisina, sitä me emme ymmärrä – katsomme Jumalaamme kasvoista kasvoihin. Näin me voimme rauhallisesti ja luottavaisesti sanoa: ”Sinun käsiisi minä uskon henkeni ja ruumiini.”