Saarna virsimessussa Ylistaron kirkossa valtakunnallisilla jumalanpalveluspäivillä

Luuk. 2:22–33

Samalla sävelellä, samaan verkkaiseen valssintahtiin kuin Simeonin kiitosvirttä, veisataan toistakin virttä. Sitä, joka alkaa ”Me lapset pienet riennämme nyt Betlehemin seimelle”. Alkusanojensa mukaisesti sitä on alettu nimittää ”lasten jouluvirreksi”.

Kun pojanpoikani oli 2½-vuotias, lauloin sitä hänelle. Virsi oli ilmeisen vaikuttava, sillä hän totesi: ”Itkettää se laulu. Se on itkulaulu.” Ottaen huomioon keskustelutoverini nuoren iän, en yrittänyt sen kummemmin analysoida, missä määrin kysymys oli sävelmästä, missä määrin sanoista ja missä määrin näiden yhdistelmästä. Niin tai näin, tällä tavoin usko koskettaa sitä mitä sen kuuluukin koskettaa.

Sen kuuluu koskettaa tuntevaa mieltä, sen kuuluu ruokkia mielikuvia tuottavaa mielikuvitusta, sen kuuluu töniä ja puristaa kokemuksista värähtäviä ja väriseviä sisäelimiä eikä sen ole yhtään pahaksi toiminnallistaa kyynelkanavia.

Saa se koskettaa aivojakin – nekin ovat sisäelin – mutta jos vain niitä, harvoin siitä mitään kostuu. Poski ainakaan.

Lapsi on mitä on

Niin pitkään kuin muistan, Simeonin kiitosvirsi on resonoinut minussa. Nuorempana se näytti hienon kuvan vanhuksesta, joka elämänsä lopulla vihdoin sai varmuuden sekä sen – siis oman elämänsä – merkityksestä että elämän mielestä ylipäätään.

Tuolloin, nuorena, katsoin kuvaa sivulta päin, sivusta. Nyt, syvänkin keski-iän tuolla puolen ja siis varhaisvanhuudessa, kuva imee sisäänsä. Eikä ole vaikea arvata, kenen tuntemuksiin, kokemuksiin ja liikutuksiin yhä voimakkaammin samastun.

Simeon sai lapsen syliinsä – ajatelkaa nyt sitä vanhan miehen onnea, sitä etuoikeutetun kokemusta! Siinä on täytynyt olla samaa vilpitöntä ja kaikesta konstailusta vapaata iloa kuin minkä kerran aivan nuorena pappina näin loistavan kummin kasvoilta. Sylikummi oli iso mies, ruumiillisen työn tekijä, silmin nähden vahva kuin karhu. Kastettavan pikkuinen pää suorastaan hukkui hänen valtavaan kouraansa, tavallaan kömpelöön, vaan varmasti turvalliseen. Mutta ne kasvot: ne loistivat ylpeyttä, hellyyttä ja onnea.

Simeon sai lapsen syliinsä – eikä minkä tahansa lapsen. Vaan sellaisen, joka aikuiseksi vartuttuaan ”asetti heidän keskelleen lapsen” ja ”otti hänet syliinsä” (Mark. 9:36). Sellaisen, jonka mielestä ”joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse” (Mark. 10:15).

Tätä nimenomaista lasta sylissä pidettyään voikin jo rauhassa lähetä tästä elämästä: nyt kun on omin silmin nähnyt pelastuksen, joka on kaikille kansoille valmistettu, joka kuuluu kaikille yhtä lailla, ei ole enää mitään hätää.

Vasta vanhemmiten, Simeonia sisältäpäin hiljakseen ymmärtäen, olen alkanut tajuta, miksi Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten.

Tajuntani ei ole kirkastunut tietenkään ensisijassa sen vuoksi, että olisin mietiskellen lukenut kynttilänpäivän evankeliumitekstiä yhä uudelleen ja uudelleen – eikä edes sen vuoksi, että virtenä veisattu Simeonin kiitosvirsi kaikuu minussa. Vaan siksi, että jonkin verran lasteni mutta etenkin lastenlasteni myötä taivasten valtakunnan yksinkertainen ja olennaiseen keskittyvä elämänmuoto on alkanut minulle valjeta. Valohan koittaa pakanakansoille ja kirkkaus Israelille, mikseipä minullakin vähän välähtäisi.

Pelastus annetaan meille lapsessa ja Pelastaja asettaa meille esikuvaksi lapsen, koska lapsi on mitä on. Katselin toissapäivänä kirkossa pientä lapsikuoroa, vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa ehtoollispöytään polvistuvia lapsia ja niitä kahta lastenlastani, jotka välillä istuivat molemmilla puolillani ja välillä nojasivat tai tulivat kainaloon ja syliin. Yhteistä kaikille oli olla mitä olivat: vilpittömän hartaita, viattoman innostuvia ja aidon haukottelevia. Ja mitä vain.

Rakkaus, hyväksyntä, luottamus

Sitä sellaisenaan olemista, joka on lapselle ominaista ja Jeesuksen seuraajalle esikuvallista, on sittemmin kuvattu Jeesusta paljon konstikkaammin. Siitä on puhuttu ”tekojen vanhurskaudesta luopumisena”, siis uskonvanhurskautena. Parhaat pohdinnat näitä käsitteitä hyödyntäen ovat syvällisiä, jopa nerokkaita, mutta vaativat nykyään jo harvinaisen vankkaa uskonnollisen kielen käyttökokemusta ja jopa teologianhistoriallista harjaantumista. Toista on vain katsoa lasta.

Lapsi, aivan semmoisenaan – lapsi, sellaisena kuin Jeesus Simeonin sylissä, sellaisena kuin esimerkkilapsi Jeesuksen sylissä, sellaisena kuin kuka tahansa lapsi sellaisena kuin on – lapsi, yhtä kaikki, on semmoinen ihminen, joka tarjoutuu kohdattavaksi minuuttaan parantelematta ja joka antautuu vastaanotettavaksi vastaanotettavuuttaan rakentelematta.

Siksi hän on uskon esikuva ja siksi hänen ja hänen kaltaistensa on Jumalan valtakunta: sinne kutsutaan ja otetaan ja oikeutetaan ihmiset itsenään. Ihmisen autuuttaa se ja vain se, että hänet kelpuutetaan sellaisenaan ja että häntä rakastetaan tällaisenaan; se aikuinen, joka pystyy ottamaan tämän rakkauden ja myötämielen valtakunnan vastaan niin yrittämättä kuin lapsi, hän sinne pääsee.

Pelastus annetaan meille lapsessa ja Pelastaja asettaa meille esikuvaksi lapsen myös siksi, millaista on lapsen rakkaus. Simeon ei sitä vielä voinut kokea tai ehkä sittenkin koki: ehkä aivan avuttomimmastakin vauvasta säteilee sanaton ja eleetön hyväksyntä ja luottamus, juuri selittämättömyyttään niin väkevä.

Eipä kuitenkaan aikaakaan, kun se viikkojen, kuukausien ja vuosien myötä tulee käsinkosketeltavaksi  ja sylikkäiseksi . Mielikuva tuhlaajapoikaansa vastaan juoksevasta isästä on aivan kalpea verrattuna siihen, miten lapsenlapsi ryntää isovanhempansa syliin. Turhaan ei Raamattu kuvaa siunatuinta elämää sellaiseksi, jossa saa nähdä lastensa lapset: he kun osoittavat sitä edellytyksetöntä ja ansaitsematonta rakkautta, joka yhtä aikaa hoitaa tämän elämän haavat ja yhtä aikaa toimii taivaan sakramenttina.

Sakramentti on aikuisten tekemän määritelmän mukaan ”näkymättömän armon näkyvä merkki”; lapsi on autuuttavan kasvoista kasvoihin kohtaamisen – taivaan – vaikuttava merkki, joka jo tuo merkitsemänsä mukanaan. ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne” (Luuk. 17:21).

Onko siinä loruja?

Eipä ihme, että pojanpoikani samoihin aikoihin tuon paappansa valitseman itkulaulun veisaamisen kanssa sanoitti ja sävelsi omaa virttään. Häntä viehättivät omalla hyllyllään olleet pienet kirjaset; Arthur Dentin Totisen kääntymisen harjoitus ei saavuttanut suosiota, kun vastaus hyvin ymmärrettävään kysymykseen ”onko siinä loruja?” oli kielteinen. Sitä vastoin käteen kelpasi uusien Siionin laulujen ehdotusvihko. Se kädessä hän lauleli: ”Ei mittään hättää, ei mittään hättää.”

Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Sitä juhlien nousemme seisomaan nousten laulamaan Simeonin kiitosvirren neljännen säkeistön.