Ylösnousseen kohdannut Magdalena johdattaa kirkastusvuorelle

Paitsi että Virtain kirkko on poikkeuksellisen kaunis, sillä on yksi erikoisuus, jota ei äkkiseltään huomaa eikä tule ajatelleeksi. Sen alttaritaulu on kyllä Alexandra Såltinin maalaama – tai suorastaan tehtailema, koska Såltin maalasi alttaritauluja aivan solkenaan – mutta sen aiheena on Kristuksen ja Maria Magdalenan kohtaaminen. Yleensä Såltinin taulujen aihe, niin kuin monien muidenkin saman ajan maalareitten, on kirkastusvuori. Laskin kerran arkkihiippakunnan alttaritaulujen aiheita: kirkastusvuoria oli toista tusinaa, Turun tuomiokirkosta alkaen. Vain pitkäperjantai voitti kirkastussunnuntain: taakse jäivät pääsiäinen ja kiirastorstai, joulusta, helluntaista tai helatorstaista nyt puhumattakaan.

Mikä tässä päivässä niin kiehtoo? Miksi juuri kirkastussunnuntain evankeliumi on se, jota halutaan kirkossa katsella läpi koko vuoden? Veikkaan, etteivät alttaritaulujen tilaajat pohtineet asiaa kovinkaan syvällisesti. Luultavimmin he toisaalta seurasivat aikansa muotia, toisaalta – tietoisesti tai tiedostamattaan – halusivat kirkkoonsa jotakin kaunista, jotakin lapsiperheillekin sopivaa, jotakin ylevää. Kirkastunut Kristus epäilemättä näyttää tällaiselta – ainakin paljon enemmän kuin pitkäperjantain kipujen mies ja sairauden tuttava.

Kirkastussunnuntain Kristus näyttää siistiltä, suorastaan harmittomalta. Häntä on mukavaa ja rauhoittavaa katsella. Tosiasiassa hän ei kuitenkaan nytkään ole yhtään sen vähemmän kohtikäyvä kuin pääsiäisaamuna Maria Magdalenaa vastaan tullessaan tai missään muuallakaan. Kirkastusvuoren evankeliumi on hyvinkin ladattu. Se asettuu väkeviin yhteyksiin. Se esittää vahvoja väitteitä ja käy kiinni niin menneeseen kuin tulevaan. Tämänhetkisiä kuulijoita unohtamatta.

 

Kirkastusvuorella Mooseksen aika päättyy ja Kristuksen alkaa

Kaksi muuta tänään luettua tekstiä paljastavat sen asiayhteyden, joka oli jokaiselle evankeliumin juutalaiselle kuulijalle päivänselvä. Nyt puhutaan jostakin samantapaisesta kuin Vanhan liiton aikaan. On noustu vuorelle, niin kuin Elia Karmelille Baalin profeettojen kanssa kamppailemaan ja niin kuin – ja varsinkin – Mooses Siinain vuorelle Jumalan lain saadakseen. Niinpä paikalla ovatkin nämä molemmat Vanhan testamentin suurimmat uskonsankarit. He puhuvat Jeesukselle kuin vertaiselleen, vähintään kuin vertaiselleen. He keskustelevat siitä, mitä Jerusalemissa on odotettavissa, aivan kuin mentorit tai työnohjaajat. Mutta samalla on tapahtuakseen muutakin: vahdinvaihto, vanhan kutoutuminen uuteen, ajan täyttyminen ja päämäärän saavuttaminen.

Kun vilkaisee Luukkaan evankeliumia vain muutaman jakeen taaksepäin, huomaa, kuinka mahtavasta murroksesta onkaan kysymys. Silloinkin, viikkoa aikaisemmin, Jeesus oli vetäytynyt opetuslastensa kanssa rukoilemaan ja kysyi heiltä, kenen ihmiset sanoivat hänen olevan ja kuka hän oppilaidensa mielestä oli. Yleisen mielipiteen mukaan hän saattoi olla vaikka henkiin herännyt Elia, miksei Johannes Kastajakin tai joku varhaisempi profeetta. Mutta Pietari tunnisti enemmän: ”Sinä olet Kristus, Jumalan Voideltu.” Alkukielisemmin sanottuna Messias, siis juuri se, jota oli hartaasti odotettu.

Niin auvoisaa ja somaa kuin kirkastettua Kristusta olisikin katsella ja niin leppoisaa ja rauhaisaa kuin kertomusta tästä olisikin kuunnella, toisin ovat tosiasiat. Tässä on aikojen käänne. Mooses tuli pilviseltä vuorelta kirkastetuin kasvoin mukanansa laki, Jeesus kirkastuu vuorella Kristukseksi, joka itsessään on evankeliumi. Niinpä kuuluu ääni, pyhä kaiku, joka osoittaa moosekset ja eliat enää vain edelläkävijöiksi ja ennakoijiksi: ”Tämä on minun Poikani, minun valittuni, kuulkaa häntä!”

 

Kirkastunut Kristus kelpuuttaa Ihmisen Pojan seuraan ja ihmisiksi ihmisten joukkoon

Sen koommin on eletty tätä uutta aikaa. Tätä uutta aikaa, jona ihmisen kelpaa tulla vaikka Jumalankin eteen sellaisenaan. Tätä aikaa, jolloin meille annetaan perimmäinen arvo aivan tällaisenamme. Tätä aikaa, jolloin tie, totuus ja elämä loistavat kirkkaana Kristuksen katseesta, joka tunnistaa meidät syvintä minuuttamme myöten, itsellemmekin outoihin sielunsyvyyksiin saakka. Ja kaiken sen nähden kelpuuttaa meidät, yhtä kaikki, ihmisiksi Ihmisen Pojan seuraan ja ihmisiksi ihmisten joukkoon.

Kirkastusvuori peittää taakseen Siinain, se painaa maan tasalle vaatimusten vuoren. Se mitätöi yrityksen tulla kelpoiseksi hyveellisyyttä kartuttamalla, oikeita suorituksia keräämällä ja minuutta parantelemalla. Ilmankos tämä Kristus, tämä Voideltu, tämä Poika ja tämä Valittu – niin kuin Pietari ja Jumala itse häntä nimittävät – tunnetaan myös Vapahtajana. Mikä on sen vapauttavampaa kuin saada lupa olla?

Edellytyksetön kutsuminen olemiseen ja elämiseen ei kuitenkaan tahdo meihin mennä eikä mahtua. Ehkä se on jotenkin niin lapsellista: lapsihan – ja lapsenlapsi varsinkin – on ihastuttava ja arvokas sellaisenaan. Jumalan lapsiksi meitä kyllä kutsutaan, ehkä tämän aseman voisi ottaakin ja roolin kantaa, mutta jospa me teemmekin edellytyksettömän olemisen ja elämisen vaikeaksi keskenämme, toinen toisellemme? Jospa me sidomme toinen toisemme orjuuden ikeeseen – sellaista ilmaisua Paavali käyttää – orjailemme toinen toistamme? Ja yritämme päästä tämän keskinäisen orjuuden alta omin konstein.

Oman asemansa muiden kesken – tai tarkemmin sanottuna muiden yläpuolella – voi tänä aikana koettaa varmistaa julkisuudella ja ulkonäöllä, maineella, varakkuudella ja vallalla. On niin hirmuista heittäytyä luottamaan siihen uuteen evankeliumiin, jonka tuojan valta kirkastusvuorella esitellään lopulliseksi ja ehdottomaksi. On niin luonnonvastaista, ihmisluonnon ainakin, että uskaltaisi jättäytyä rakastetuksi sellaisenaan – mitä jos minua ei otetakaan vastaan? Jospa sittenkin koettaisin koota ihailua, jospa se olisikin ihan melkein niin kuin rakkautta, jospa valtani, rahani ja maineeni olisivat tavallaan ikään kuin minua itseäni ja jospa minä niiden kautta sitten kelpaisinkin.

 

Esipolvet tutustuttavat ihmisyyteen ja opettavat myötäelämistä

Samaa kamppailua olemisen oikeudesta ja elämisen mielestä ovat käyneet myös sukupolvet ennen meitä, emme vain me. Kyökkisosiologisen näennäisselityksen mukaan perehtyminen omiin sukujuuriin kertoo maailman ja yhteiskunnan epävarmuuden ruokkimasta nostalgiasta: sen kaltaisena aikana – jollaista me aivan epäilemättä nyt elämme – hakeudutaan haikailemaan mennyttä, se kun on muuttumattomuuttaan varmaa ja se kun mielletään yksinkertaisemmaksi ja ymmärrettävämmäksi kuin se nykyisyys ja tulevaisuus, joiden rakenne ja suunta koetaan hallitsemattoman monimutkaiseksi. Mutta itse asiassa tutustuminen niihin ihmisiin, jotka elivät ennen meitä ja joiden ansioista me olemme olemassa, lisää elämän syvää ymmärtämystä.

Kun ensimmäistä kertaa tulee kysyneeksi, mistä minä olenkaan tullut, kelpuuttaa vastaukseksi vanhempien nimet ja näiden vanhempien nimet. Ja niin edelleen, näidenkin vanhempian: oppii tietämään, ketkä olivat esivanhempani. Mutta sitten haluaa tietää lisää: miten he elivät, mitä heidän aikanaan maailmassa ja Suomessa tapahtui, millaista heidän arkensa ja juhlansa oli? Ei enää riitä tietää, ketkä, vaan haluaa tuntea, keitä. Ja mitä enemmän tutustuu, sitä myötätuntoisemmaksi tulee. Herää empaattisuuteen, ensin omia esivanhempiaan kohtaan, sitten ylipäätään noiden aikojen ihmisiä kohtaan ja lopulta – toivottavasti – myös omia aikalaisiaan, lähimmäisiksi kutsuttuja, kohtaan.

Samaa kamppailua olemisen oikeudesta ja elämisen mielestä on käyty näissä merkeissä jo kirkastusvuorelta saakka, koko kristikunnan ajan. Niin pitkälti ei kukaan omia sukujuuriaan tunne, mutta kymmenisen sukupolvea moni kumminkin. Sama tarve olla rakastettu tällaisenaan ja sama kiusaus varmistella muiden hyväksyntä ihailua keräämällä polttelivat myös esipolvia, koska tämä tarve ja tämä kiusaus polttelevat jokaista. Kapeat elämisen ehdot ja kuoleman jatkuva kurkistelu antoivat kamppailulle ennen kuitenkin kovin toisenlaiset reunaehdot kuin nykyään. Toisaalta kokemusta siitä, että elämä on annettua ja soljuu eteenpäin omillaan, oli tarjolla vähemmän. Mutta toisaalta myös mahdollisuuksia täyttää elämä korvikeratkaisulla tai unnuttavalla viihteellä ei juuri ollut. Oltiin välttämättä ja väistämättä kiinni siinä, mikä oli välittömästi käsillä.

 

Virsi kannattelee muistelua ja pitää veisaajansa uskon jatkumolla

Jolle ei riitä tietää, ketkä hänen esivanhempansa olivat, vaan tuntea, keitä he olivat, on välttämätöntä tajuta, minkä varassa he jaksoivat elää ja mihin he toivonsa kuolemassa panivat – tämän tietäminen myös itsestä ja aikalaisista merkitsee puolestaan syvää tutustumista itseen ja siteiden lujittumista toisiin. Voimme olla jokseenkin varmoja siitä, että jos Virtain taloissa ja torpissa jokin kirja kaksi tai kolme vuosisataa sitten oli, se oli vuoden 1701 virsikirja, vanhaksi virsikirjaksi nimitetty. Arjessa se, hyräiltynä ja luettuna, ja pyhäpäivinä jumalanpalvelus vakuuttivat yhä uudelleen, ettemme me ole maailman emmekä toistemme orjia. Että mittaa ei tarvitse täyttää, että Mooseksen aika on ohi ja että vuorella meille on kirkastettu aivan toisenniminen todellisuus.

Yhtä aikaa kun Mooseksen aika meni ohi, se kutoutui, limittyi ja lomittui Kristuksen aikaan. Moni kertomus, kielikuva ja mielikuva siirtyy Vanhasta testamentista Uuteen; lapsuuden kesistä Tulijoella muistan peräkamarin kirjahyllyn, jossa oli mielikuvitusta kiihottava kirja Kristus Moseksessa – nyt se on oman olohuoneeni hyllyssä. Kristinusko ei kaihda muistelua, se päinvastoin edellyttää sitä. Kristityt rukoilevat niin kuin me tänäänkin teimme: ensin muistellen Jumalan jo tekemiä pelastustekoja ja mennen vasta sitten päivänkohtaisiin pyyntöihin ja ajankohtaiseen kiitokseen. Eikä Jumala ole jonkinlainen käsite ja abstraktio, vaan sellainen, joka jo on vaikuttanut esipolvien elämään. Hän on Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala – Saaraa, Haagaria, Rebekkaa, Leaa, Raakelia, Bilhaa ja Silpaa unohtamatta.

Meidän sopii hyvin panna noiden patriarkkojen, matriarkkojen ja palvelijoiden sijaan esiäitimme ja –isämme. Suomen sukututkimusseuran tuoreimman aikakauslehden pääkirjoittaja keskittyy vuoden 1701 virsikirjasta suvivirteen ja toteaa siitä perustellusti: ”[Sitä voi] laulaa omien esivanhempien muistolle. Heille Jumalan armo ja suojelus olivat itsestäänselvyys, koska muuta maailmankuvaa heidän ei ollut mahdollista valita.” Ja niinhän lauloimme, niin heidän muistolleen kuin omasta puolestammekin, meille kirkastunutta Kristusta ylistäen: ”O Jesu Kriste jalo! Sä kirkas paistehem’, ain kylmää luontoom’ haudo ja asu tykönäm’! Sun rakkautes tuli ann’ palaa sydämmess’! Luo meihin uusi mieli, pois murheet poista myös.”

Kirkas valo loistaa ja murhe poistuu – kuin Maria Magdalenalta.