Joh. 9:24–38

 

Kaikkihan me tiedämme, että Jumala kuulee syntisiä.

Sinä aikana ja siinä maailmassa, jota Johannes kuvaa, kaikki tiesivät, ettei Jumala sellaisia kuule.

Tästä voi tehdä sen perin yksinkertaisen johtopäätöksen, että se, minkä kaikki tietävät, muuttuu.

Semmoinen voi muuttua kahdesta syystä. Yksi on se, että asiat ovat toisin ja kaikilla ihan hyvästä syystä on aikaisempaan nähden vastakkainen tieto. Toinen on se, että kaikki voivat olla tietävinään jotakin, minkä myöhemmin huomataankin olevan toisin. Ollaan oltu samaa mieltä, mutta porukalla väärässä.

Ei ole oikein uskottavaa, että Jumala olisi tässä suhteessa muuttanut mieltään ja suhtautumistaan. Tokkopa hän ensin kuuli niitä, jotka eivät olleet syntisiä – keitä sellaiset sitten mahtoivatkaan olla – ja Jeesuksen ajoista alkaen päinvastoin tällaisia meikäläisiä. Niinpä muutos ei olekaan itse asiassa, vaan siinä, minkä kaikki luulivat tienneensä. Aiempi tieto olikin luuloa: Jumala kuuleekin meitä ja meidän kaltaisiamme.

 

Tiedossa on vissi määrä

Äidilläni oli tapana lainata syntymäseudullaan vaikuttaneen originellin Riikku-Heikin sanontaa: ”Luuloon mahtuu paljon, mutta tiedossa on vissi määrä.” Minua tämä puhuttelee aivan erityisesti, kun olen nähnyt Riikku-Heikin kuvankin. Siinä hänellä on – paitsi silinterihattu päässä ja rintapieli täynnä erilaisia pinssejä – myös rinnallaan risti ja kädessään paimensauva.

Ehkäpä piispa on saanut tehtäväkseen senkin, että varoittaa sekä muita että itseään luulemasta liikaa ylipäätään ja erityisesti luulemasta itsestään liikoja. Ja kehottaa tietämään mitä tiedettävissä on.

Kun Jeesus paransi syntymäsokean, kaikki – tai ainakin ”kaikkien” ääntä käyttävät esimerkilliset hurskaat – olettivat, että jossakin tehtiin virhe. Kaikkihan tiesivät paitsi sen, ettei Jumala kuule syntisiä, myös sen, että vammaisena syntymisen oli oltava seurausta jostakin synnistä.

Se ei selvästikään ollut kummemmin haitannut, että sellaisista syntiselityksistä oli tullakseen aika konstikkaita. Jospa lapsi oli kohdussa ollessaan ottanut osaa johonkin äitinsä syntiin? Tai ehkäpä hänen sielunsa oli ollut olemassa erikseen jo ennen syntymää? Tai olisiko vamma rangaistus sellaisesta synnistä, johon hän vasta myöhemmin syyllistyisi?

Selitysten keinotekoisuus viittaa siihen minkä pitääkin tulla näkyviin: vammalla ei ole minkään valtakunnan tekemistä synnin ja rangaistuksen kanssa – ei etenkään Jumalan valtakunnassa.

Vielä selvemmin kuin juuri lukemassani Johanneksen evankeliumin katkelmassa Jeesus turhentaa tällaiset kytkennät, kun hän Luukkaan evankeliumin mukaan suorin sanoin torjuu sen, että väkivallan uhreiksi joutuneet galilealaiset tai tornin sortuessa sen alle jääneet 18 ihmistä olisivat olleet sen syntisempiä kuin kukaan muukaan. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että jokin syy- ja seuraussuhde olisi olemassa, vaikka kaikki olisivat sitä mieltä, niin nyt vain ei ole.

Me olemme kaikki samassa veneessä. Meitä koskevat yhtäläiset olemassaolon ehdot ja elämän pelisäännöt. Meidän ihmisyytemme on jakamaton. Se on näin – vaikkeivät kaikki sitä tietäisikään. Luuloon mahtuu paljon, mutta tiedossa on vissi määrä.

 

Uutta tietoa vanhoissa puitteissa

Sen, että Jumala ei kuuntele syntisiä, kuitenkin lausuu julki nimenomaan tuo nimeltä mainitsematon mies-joka-oli-ollut-sokea. Vaikka keskustelu väkisinkin on lopulta kääntyäkseen hänen mahdolliseen muita suurempaan syntisyyteensä, kysymys onkin siitä, mitä häntä parannettaessa aiemmin on tapahtunut: onko parantaja mahdollisesti toiminut parantaessaan väärin ja jopa syyllistynyt syntiin.

Jeesus oli ajan tapoja ja käsityksiä noudattaen tehnyt syljestä ja maa-aineksista tahnan, jota hän oli sivellyt sokean silmiin, mutta sapattina ei tahnaa olisi saanut tehdä. Kroonisia tauteja ei sitä paitsi myöskään saanut sapattina hoitaa, vaikka akuuttia silmävaivaa kaiketi olisikin saanut.

Ongelma tuntuu omituiselta – ehkäpä sen vuoksi, että se on omituinen. Itse asia, sokeudesta pääseminen, ei sinänsä voi olla kuin hyvä. Se ei kuitenkaan näytä tapahtuneen oikein – asiaa selvitellään Johanneksen evankeliumissa kokonainen luku, parantunutta kuullaan kahdesti ja hänen vanhempiaankin kerran siinä välissä.

Samaan tapaan kuin palopäällikön väitetään todenneen jo ennen palokunnan tuloa tukahdutetusta tulipalosta – ”väärin sammutettu” – samaan tapaan hurskauselämän johtajia ankarasti vaivasi tämä ”väärin parannettu” sokeus. Miten tulos voi olla oikea, kun menettely ei ole? Niin kuin kaikki tietävät.

Mies-joka-oli-ollut-sokea lähti siitä, minkä oli kokenut, minkä hän havaitsi tapahtuneen ja mihin hän oli päätynyt. Ne, jotka häntä tenttasivat, eivät millään tahtoneet saada sovitetuksi uutta tietoa vanhoihin puitteisiin. Toinenkin kuulemiskerta epäonnistui: jos noin tosiaan oli tapahtunut – sen pahempi tosiasioille. Kun ei muuta voitu, siirryttiin asiasta henkilöön: ainakaan sinulla, syntymästä syntinen syntiä täynnä oleva jätkä, ei kyllä ole meille mitään sanomista; tuossa on ovi!

 

Hengellisen näkemisen sokeat pisteet

Kaikkihan me tiedämme, kumpaan me halusta samastuisimme, parantumisensa syystä tietoiseen sokeaan vai pikkutarkkaa säännöstöään jumalalliseksi laiksi luulevin järjestyksen miehiin.

Kaikkihan me olisimme mielellämme tietävinämme, että me olemme sokeudesta näkemiseen siirtyneitä valon lapsia ja Ihmisen Pojan seuraajia. Mutta oikeasti me emme kukaan voi olla tietämättä, ettemme me vielä tiedä niin kuin meidän tietää tulee (1 Kor. 8:2).

Meidän luulotteluumme itsestämme mahtuu paljon, vaikka tietoa ei ole kuin ihan vissi määrä.

Johannes on ilmiselvästi kuvannut tämän kertomuksen eri käänteitä laveasti siksi, että hän halusi tehdä selväksi, kuinka sokea ihminen on, ellei Kristus häntä valaise.

Tähtäyspiste on koko ajan hengellisessä sokeudessa ja hengellisessä näkemisessä – eikä millään voi välttää sitä, että joutuu kysymään itseltään, millainen on oma näkökenttäni ja millaiset ovat minun silmien sokeat pisteet.

Etteivät vain olennaisesti samankaltaiset kuin niillä, joiden hengellisen katsannon syntymäsokean parantaminen sokaisi? Ettemmekö vain hapuilisi hämärässä, joka meidän kaikkien tietämän mukaan on olevinaan valoa, mutta jossa vanhentuneet ajattelumuodot ja aikansa eläneet katsantokannat eivät erotu elävän Jumalan kutsusta elää todeksi armoa tässä meille annetussa ajassa ja paikassa?

 

Syvät juuret antavat voimaa

Näillä seuduin ja tässä seurakunnassa on totuttu astumaan uuteen valoon. Olen tämän piispantarkastuksen aikana pariin kolmeenkin kertaan viitannut siihen, kuinka koulun uskonnonopetuksesta jäi mieleen ikään kuin kaiken olennaisen ja tärkeän tapahtuminen ”Kalannin seuduilla”.

Ehkä Putsaari on niinkin vanha kappelin paikka kuin nyt vanhimmaksi tunnistettu Kaarinan Ristimäki – ehkä juuri siellä on ensin havaittu, että Jeesus Kristus on maailman valo? Sitä varmemmin Liisa Erkintyttären kokemuksesta alkaneiden herätysten – uskon kirkastumisen, omakohtaistumisen ja syventymisen – jatkumon alkupiste on juuri täällä.

Syvät juuret eivät tuota matalaa kasvustoa, vaan päinvastoin antavat voimaa ties mille vihannoinnille. Niinpä Uudessakaupungissa jos missä on edellytykset nähdä maailma ja elämä toisaalta sellaisenaan, todellisina, ja toisaalta sellaisina kuin miltä ne uskon valossa näyttävät.

Toisaalta ei ole ollenkaan kummallista, jos elämä nykyisellään tuntuu epävarmalta ja maailma aika pimeältä paikalta – tämän tunnistaminen on realistinen havainto ja monen monipuolisen analyysin harkittu lopputulos.

Ei ole perusteetonta kokea, että Uudessakaupungissakin elämisessä voisi olla merkityksettömyyden sivumaku ja olemassaolossa tyhjyyden tuoksahdus.

Toisaalta menneisyyden valopisteiden kautta voidaan piirtää suora nykyisyyteen ja läpäistä myös läpitunkemattomalta näyttävän tulevaisuuden verho. Samaan tapaan kuin sokeana syntynyt mies nyt vain saa näkönsä, vaikka kaikki tietävät kaikkien realiteettien olevan sitä vastaan, samaan tapaan kaikkien tiedossa oleva kokonaisuus osoittautuukin toisessa valossa toisenmoiseksi.

Uskon valossa käy ilmi, että luuloon koko todellisuuden huomioon ottamisesta mahtuikin liian paljon ja että siitä puuttui vissi määrä uskontietoa.

 

Uskon, mielen ja toivon valo

Vääjäämättömän uskontiedon mukaan kaikkihan me tiedämme, että Jumala kuulee syntisiä. Toisin ilmaistuna: Jumala kuulee turmiovaltojen uhkaamia ja niiden alle jo taipuneita.

Vanhastaan turmiovalloiksi mainitaan synti, kuolema ja perkele, mutta voi niitä nimetä toisinkin ja lisääkin. Omilleen jätettynä ja omia aikojaan ihminen käpertyy yksinäisyyteen, nääntyy toivottomuuteen ja uupuu näköalattomuuteen. Hänet hukuttavat turmiovallat semmoiset kuin merkityksettömyys ja tarkoituksettomuus. Mutta Jumala kuulee. Jumala kuulee ja syöttää maailmaan toivoa ja mieltä.

Tänä aikana ja tässä todellisuudessa toivo ja mieli ovat Kristuksen seurakunnan asia aivan erityisesti.

Jos me kerran otamme asiaksemme kerrata kertomusta siitä, miten Jeesus paransi sokean ja miten hän ylipäätään antaa olemassaololle valoisan horisontin, juuri meidän asiamme on osoittaa ja todellistaa, että elämällä on kuin onkin mieli.

Sikäli kuin me uskomme sokeudesta vapauttavaan Ihmisen Poikaan, sikäli me olemme ihmisiksi: kun Jumala kuulee meitä syntisiä, hän ohjaa meidät syntiset toinen toisemme luo viedäksemme toinen toisemme uskon, mielen ja toivon valoon.