Saarna Turun yliopiston lukuvuoden avajaisissa

Kaukaisena opiskeluaikanani teologi saattoi käydä läpi myös sellaiset käytännölliset harjoitukset tai nykykielellä praktikumit, joissa hän piti maksimissaan kolme saarnaa. Se oli aikansa työelämäsuuntautuneisuutta: kun evankelis-luterilainen kirkko nyt oli ja edelleenkin on huomattava teologien työnantaja, oli perusteltua perehtyä myös siihen, miten kirkossa Raamattua käytetään.

Tuolloisen opetuksen mukaan oli syytä olla jokseenkin kurinalainen. Alkukielten taitoa, eksegetiikkaa ja kommentaarikirjallisuutta hyödyntäen piti löytää tekstin skopus, sen pointti, ja saarnata sitten siitä. Tämä kuullosti tietenkin varsin järkevältä ja onkin sitä: kunnon analyysi ja sen tuloksiin suostuminen estää sijoittamasta tekstiin omia mieliajatuksia, joita siellä ei ole. Se karsii mielivaltaisia tulkintoja ja vähentää riskiä suoranaisiin väärinlukemisiin, joita ajallinen ja kulttuurinen etäisyys alttiisti tuottavat.

Tämänpäiväistä evankeliumia – tai tämänpäiväistäkin evankeliumia – lukiessa olen kuitenkin tuuminut, josko mieli toimii noin, josko korva kuulee tuolla tavoin ja josko kertomukset tradeerautuvat ja perinteet välittyvät moisella ryhdikkyydellä. Ja olisiko kertomuksissa elävän tai kertomuksista elävän kristillisen uskon ylikulttuurisen voiman selitys juuri siinä, ettei sen perustekstien tulkinta olekaan kovin tiukasti kiinni napitettua.

Niinpä kun katsoo, mitä ne kaksi pientä lanttia olivatkaan, jotka köyhä leski keräyslippaaseen heitti, ajatukset ja assosiaatiot lähtevät liikkeelle. Kumpikin kolikko oli λεπτόν, monikossa kaksi λεπταa.

Kelle tahansa tulee mieleen – taloustieteilijälle semminkin – että toisin kuin kaikissa muissa eurosenteissä, kreikkalaisissa tosiaankin lukee lepto(n) ja lepta. Kreikan maata ja valtiota sinänsä nyt tuskin voidaan samastaa kertomuksen leskeen, mutta meneillään oleva säästökuuri on aivan varmasti saanut aikaan, että monellakin – siviilisäädystä riippumatta – viimeistä leptonia viedään. Mielikuva tehostuu, jos sattuu tietämään, millainen oli se ’uhriarkuksi’ käännetty vehje, johon rahaa Jerusalemin temppelissä kerättiin. Juutalaisten lähteiden mukaan sitä nimitettiin soofariksi, modernimmin vaikka pasuunaksi: varkauksien estämiseksi raha pantiin torven kapeaan päähän. Siis jonkinlainen käänteinen runsaudensarvi – kreikkalaisen nykytodellisuuden oiva ja osuva kuvaus.

Jos taloustieteilijän mieli on Kreikassa, fyysikon tai matemaatikon saattaa olla vaikka Intiassa. Jos kerran leptonista puhutaan, ajatus voi ajelehtia vaikka myonista tauhun ja siitä tau-funktioon. Sen jälkeen sopiikin mietiskellä Srinivasa Ramanujania ja intuition merkitystä ylipäätään. (Tällä kohdin alan olla niin ohuella pohjalla ja heikolla jäällä, että syöksyn päistikkaa eteenpäin; leptonista nyt kuitenkin tuli kuin tulikin kaikenlaista mieleen…)

 Monikin tulkintahorisontti – kielitiede ja kulttuurihistoria ainakin – altistavat ajattelemaan, eikö kertomuksella lesken rovosta mahdakin olla rinnakkaistarinoita ja jopa edeltäjiä. Kuvaus on niin pelkistynyt ja napakka, että se sopii paremminkin esimerkkikertomukseksi kuin paikan päällä nähdyksi tapahtumaksi. Ja niinpä oletettavasti onkin: rabbiinikirjallisuudesta tunnetaan tarina, jossa jauhokourallista uhraava nainen joutuu häpeään, kunnes uhriarkun valvojalle unessa ilmoitetaan, että nainen on antanut pois koko toimeentulonsa. Voi hyvin olla, että Jeesuksenkin käyttämä opetuskertomus on siirtynyt hänen suustaan hänen katsomakseen tilanteeksi.

Kertomus elää omaa elämäänsä. Kerran kerrottuna, kerran irti päästettynä, sitä ei enää voi hillitä. Assosiaatiota syntyy lupia sen kummemmin kyselemättä – niitä ei synnytä vain työ, jota tekee, vaan elämä ylipäätään, ihmisenä oleminen kaikeksensa. Lukutavat muuttuvat, aivan perustellusti, jos kerran kertomusta yhä kerrotaan sen vuoksi, että puhuisi ja puhuttelisi.

Raamatuntutkimuksessa on tuoreeltaan kiinnitetty huomiota siihen, ettei lesken ropo välttämättä olekaan tarina iloisesta antajasta, joka luottaa yhtä kaikki tulevansa toimeen ja joka keskittyy muiden tarpeisiin. Siltähän se näyttää, sellaisena me olemme sen kuulleet ja sellaiseksi eksegeettinen kirjallisuus yleensä sen kuvaa. Vaikka kahdesta leptonista ei tule yhteensä kuin neljännesassi, suomalaisen käännöksen ’kuparikolikko’, ja vaikka ollaan siis meikäläisen viiden sentin pyöristysrajan alapuolella, köyhä leski panee menemään kaiken jättämättä itselleen edes toista lanttia. Vaan millä mielellä, loppujen lopuksi?

Uusi tutkimus kysyy, eikö lesken ropo itse asiassa ole kertomus säälimättömästä riistosta ja häikäilemättömästä kynimisestä. Jospa lesken ajaakin kolehtitorvelle sosiaalinen paine, yhteisöllinen pakko? Jospa hän epätoivoisena heittääkin tuuttiin saman tien koko elämisensä ja antaa mennä viimeisetkin, kun toimeentulemisen edellytyksiä ei kuitenkaan enää ole, kun yhden leptonin säästäminen ei enää merkitse sitä eikä tätä? Ehkei meitä pyritäkään lumoamaan normaaliuden rajat ylittävällä anteliaisuudella eikä koeteta saada kyynelehtimään moisen uhrautuvaisuuden edessä, vaan suuttumaan, havahtumaan ja toimimaan? Joku voisi oppineesti kysyä, olisiko tämän kertomuksen toistamisessa ja tutkisikelemisessa kysymyksessä emansipatorinen tiedonintressi…

Oli tämän kertomuksen skopus, se kovasti haettu pointti, sitten mikä tahansa, nyt siinä puhuttelee se myötätunto ja ymmärrys, jolla se leskeä kohtelee, ei niinkään se ihailu ja taivastelu, jonka se häneen ehkä kohdistaa. Kristillinen usko on hellittämättömän kiinnostunut ihmisen kaikinpuolisesta hyvästä, kaikesta siitä, mitä hän elämäänsä tarvitsee. Isä meidän -rukous on paitsi rukous myös tiivistelmä Jeesuksen opetuksesta. Kun siinä pyydetään ’jokapäiväistä leipää’, tunnistetaan kattavasti elämän ehdot. Luther, tietenkin hieman vanhahtavasti, mutta viisaalle kyllin selvästi, avaa sen näin: ”Mitä tarkoittaa jokapäiväinen leipä? Vastaus: Kaikkea, mitä ruumiimme ravinnokseen ja muuten välttämättä tarvitsee. Siihen kuuluvat ruoka, juoma, vaatteet, kengät, koti, pelto, karja, raha, omaisuus, kelpo aviopuoliso, kunnolliset lapset, kunnollinen palvelusväki, kunnolliset ja luotettavat esimiehet, hyvä hallitus, suotuisat säät, rauha, terveys, järjestys, kunnia, hyvät ystävät, luotettavat naapurit ja muu sellainen.’

Olosuhteet huomioon ottaen tekee mieli saman tien lisätä: ’Perustutkimuksen ilo ja soveltavan tutkimuksen hyöty.’ Mutta kaikkineen tuommoinen pitkä lista tuo näkyviin, kuinka moniulotteinen ihmisen maailma kaikenlaisine fyysisine elementteineen ja sosiaalisine suhteineen onkaan. Samalla se näyttää jokaiselle, jolla hiukankaan on silmää nähdä, miten – ja vain miten – ihminen saa perustarpeensa tyydytetyksi: tämän jokapäiväisen leivän jokainen saa toinen toisensa kädestä. Nämä elämisen ehdot ovat yhteistä jakoa, ne kuuluvat kaikille yhtä lailla. Tätä maailmaa ei kukaan meistä ole rakentanut, ei omista eikä hallinnoi – siksi on luvatonta luoda sellaisia rakenteita ja käytäntöjä, jotka vaativat joltakulta uhriksi koko toimeentulonsa tai ihmillisen arvokkuutensa, mitä leskeltä ilmeisesti edellytettiin.

Kristityn mielestä sellainen on jumalatonta, sanan varsinaisessa mielessä. Etenkin tämä luterilaisuus toistamalla toistaa, että maailma on Jumalan ja mitä kuhunkin ihmiseen tulee, hänen ei tule pitää huolta itsestään, vaan toisista. Sikäli kuin maailmassa on hyvää – ja näkyyhän tuota jokapäiväistä leipää olevan – ihmisen ei pidä sitä haalia vaan jakaa. Hänen ei kuulu varmistella omaa elämäänsä – siinä mielessä hän on kuin perinteisen tulkinnan leski ropoineen. Hänen kuuluu varmistaa muiden elämän edellytykset – siinä mielessä hän on ropokertomuksen uudemman tulkinnan kuulija.

Vapaita assosiaatiota edelleen suosien voisi todeta myös ihan lyhyesti: siinä kuin Higgsin bosoni on universumin rakenteen kannalta suoranainen jumalhiukkanen, lesken leptonit ovat jumalhiukkasia, jotka selittävät, mikä pitää sosiaalisen eheyden yhteiskunnan koossa ja mistä armo saa painovoimansa.