Tuotantonsa kulta-aikana 1960-luvulla Kari Suomalainen piirsi kerran Viikkosanomiin seitsenosaisen sarjakuvan, jossa nuori mies kyllästyi kotikylänsä uneliaisuuteen ja sen iänikuiseen kirkkoon, joka aina jökötti samanlaisena. Kristityn vaellukseksi John Bunyanin kuuluisan kirjan mukaan otsikoitu tarina jatkuu näin: ’Ja niin hän tuli Turmeluksen kaupunkiin ja liittyi sen hyörinään. Hänellä oli menestystä ja rahasade valui hänen ylitseen. Iän karttuessa lisääntyi maine ja kunnia. Hän liikkui piireissä ja tapasi cocktail-kutsuilla Älykkäät ja Lavertelijat, joista Bunyan kertoo, ja oli lisäksi sinut Ymmärtämättömien, Taitamattomien ja muiden silmäntekevien kanssa. Mutta eräänä päivänä hän tunsi sielunsa tyhjäksi ja huokasi: ’Oi turhuuksien turhuus! Kaipaan rauhaa. Haluaisin vielä kerran nähdä sen vanhan, iänikuisen kirkon…’ Mutta sitä ei enää ollutkaan, sillä kirkko oli ’seurannut aikaansa’ ja ’ottanut vastaan muuttuvan yhteiskunnan haasteen’ ja rakennuttanut uuden temppelin Jumal arkkitehdin kunniaksi.’ Viimeisessä kuvassa vanha kivikirkko on korvattu modernilla hiukan telttaa, hiukan Hyvinkään nykyistä kirkkoa muistuttavalla luomuksella. Kertomus huipentuu siihen, mitä mies tästä lopulta tuumi, mutta siitä myöhemmin.

Kari Suomalainen ei tullut panneeksi miehen suuhun, että tämä olisi kaivannut uneliaana pitämäänsä kotikylää. Silti luen tarinan automaattisesti sillä tavoin – lukisin siten, vaikkei Turussa tänään vietettäisikään kotiseutupäiviä. Mielenmaisema ja sielunmaisema ennemminkin limittyvät ja lomittuvat kuin esiintyvät erillään tai toisiaan vieroksuen. Tuollaisessa kuvassa on kotiseutu kirkkoineen ja kirkko kotiseutuineen – tämä kaikki ja taivas myös.

 

Kirkko kuuluu kotiseutuun ja sielunmaisemaan

When hosting the National Local Heritage Conference in the European Capital of Culture and studying our common European cultural heritage there is something which is almost too self-evident to be realized: behind, in the middle or around just everything we call ’culture’ or ’social life’ or ’art’ or ’value’ or ’responsibility’ or ’dignity’ or just ’humanity’ there is the Christian faith. Not as a monolith, not constructing some kind of monotonous uniformity, but creating a common ground for understanding the basic human needs both in everyday life and when facing the holy and sacred. I am happy to welcome our foreign guests to our cathedral which is carrying the Western European tradition, but also want to remind that the even though the Roman Church has very much laid the foundation of the Finnish religious and cultural identity, we appreciate highly also what our second national church, the Greek Orthodox Church has contributed. Neither do we want to exclude the stimulation of the non-Christian faiths of the immigrants but rather call them to encounter and dialogue.

Kotiseutunsa, mielenmaisemineen ja sielunmaisemineen, on kaikilla. Yhä useammalla niitä on useita. Itsekin huomasin jokin vuosi sitten, etten olekaan vain ’Helsingistä syntyisin, Vaasasta kotoisin’, vaan kotoisin myös Virtain Tulijoenkylältä, äitini suvun mailta ja kesänvieton ympäristöstä. Ja vaikka turkulaiseksi tiedetään tultavan nopeutetunkin menettelyn myötä vasta viidessäkymmenessä vuodessa, koen jo runsaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen yhtä kaikki jotakin kotiseututyyppistä kuulumista, myötäelämistä ja intressien yhteisyyttä. Niinpä voi itse kukin maassamuuttaja ymmärtää, kuinka maahanmuuttajakin juurtuu ja samastuu uuteen kotiseutuunsa – ehkä kirkkoineen päivineen, ehkä muine pyhine tai merkittävine paikkoineen.

Kari Suomalaisen kuvaama vaeltava kristitty palasi yhtä kaikki alkuperäiselle kotiseudulleen ja kaipasi sen kirkkoa. Ehkä osittain sellaisenaan, ulkoa päin katsottuna. Ehkä jonakin, jonka tärkeyttä ei oikein pysty selittämään. Mutta ehkä myös paikkana, jossa oli jännittyneenä ja jotakin tätä kaikkea paljon enemmän aavistellen päässyt ripille. Ehkä sinäkin paikkana, jossa oli tullut kastetuksi kristityksi. Ja ehkä paikkana, jossa oli kuullut Jumalan sanaa ja nauttinut taivaan leipää.

 

Rikkaalle nuorukaiselle ei ole varaa nyrpistellä

Jos kotikirkkoonsa palaisi tiettynä kesäisenä sunnuntaina, kuulisi saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta, jolla hänelläkin oli sielussaan reikä. Hän ei rientänyt mihinkään maantieteelliseen paikkaan, vaan hän rynnisti Jeesuksen luo. Juoksujalkaisuus ja polvistuminen osoittivat, kuinka tosissaan hän oli. Ehkä hän oli suorastaan jopa hädissään, kun kumpikaan kahdesta kunnossa olevasta asiasta ei sittenkään vastannut sydämen syvimpään tarpeeseen eikä kyennyt kehimään auki maailmansisäisyyteen käpertynyttä elämää. Jos varakkuus ja sen mukanaan tuoma mukava elämä olisi riittänyt, miksi hän olisi paikalle hyökkinyt? Jos kymmenen käskyn ja muun lain noudattaminen olisi vastannut pyhyyden kaipuuseen ja Jumalan ikävään, miksipä hän ei olisi jatkanut niin kuin ennenkin?

Kertomuksen kokonaisuuden tietäminen viettelee meitä rikkiviisaina katselemaan rikasta miestä varoittavana esimerkkinä. Hänen avoimuutensa, herkkätuntoisuutensa, intonsa ja aitoutensa unohtuu – ehkä myös siksi, ettei meissä itsessämme ole noita senkään vertaa; mukavampaa meille on kiiruhtaa nyrpistelemään lopputulokselle. Jeesus kuitenkin tunnisti kohdanneensa erityisen merkillepantavan ihmisen: hän kääntyi katsomaan tarkemmin ja luultavasti suorastaan halasi miestä; sitä ’rakasti häntä’ ehkä tarkoittaa.

Jos siis tähän asti kaikki oli paremmin kuin hyvin, harvinaisen erinomaisesti, miksi sitten kertomuksella ei olekaan onnellista loppua? Äkkiseltään on helppo vastata, että siksi kun mies ei sittenkään halunnut luopua kaikesta Jeesuksen tähden. Mutta kun miettii, mitä tämä meille kertoo, joutuukin ymmälleen. Sanooko evankeliumin loppu myös meille, että meidän on luovuttava kaikesta omaisuudesta ja jaettava se köyhille? Miten mikään sitten enää toimisi; onko tarkoitus, että meistä tulisi köyhiä, joille sitten toiset jakaisivat omansa? Eikö verotus ja sosiaaliturva pidä tästä huolen – vaikkeivät verot kaikkea viekään? Vaatiiko Jeesuksen seuraaminen tosiaan nytkin ja kaikilta ehdotonta varattomuutta?

Minusta on vastenmielistä yhtyä niihin selittäjiin ja saarnaajiin, jotka vuosisatojen aikana ovat tavalla tai toisella taittaneet Jeesuksen vaatimusta erilaisilla mutilla ja käyttäneet ahkerasti sanoja ’kuitenkin’, ’toisaalta’, ’silti’ ja ’vaikka’, mutta muutakaan neuvoa en näe. Jeesus ei näytä tekevän mitään rajauksia tai antavan yhtään helpotusta; hänen vaatimuksensa kaikessa ankaruudessaan ilmeisesti osuu rikkaaseen mieheen aivan sellaisenaan, mutta vuosisatojen jälkeen ja kaikille Kristuksen seuraajille kohdistettuna se myös ja vähintään antaa tavattoman selvän suunnan. Ihan riittävän radikaalin ja epämukavan, jos sitä kaipaamme. Lisäksi se kyykyttää meidän uskonnollisuuttamme hyvin terveellisellä tavalla.

 

Jeesusta ei seurailla vaan seurataan

Meille siis kerrotaan varmaankin meitä kaikkia sympaattisemmasta, hurskaammasta miehestä, joka suorastaan jumaloi Jeesusta – Jeesuksen kutsuminen ’hyväksi’ ei ole pelkkää kohteliaisuutta ikään kuin puhuteltaisiin ’arvoisaa rabbia’, vaan vain hyvälle Jumalalle kuuluvan määreen uusiokäyttöä. Se, ettei edes hänestä kuitenkaan ollut Jeesuksen seuraajaksi, kertoo meille kaikille, että viime kädessä kaikesta muusta on päästettävä irti: kaikesta elämän varmistelusta, kaikesta varasuunnitelmiin turvautumisista ja puolinaisuuksista. Jeesuksen seuraaminen joko on meidän elämänmuotomme tai sitten ei; se nyt vain ei ole sen luonteinen eikä sen muotoinen todellisuus, että sillä voisi olla jonkinlainen siisti osarooli elämän kokonaisuudessa.

Mitä tämä kulloinkin tarkoittaa, en tiedä. Yksi Kristuksen seuraaja ei ole toisen malli; kukin juoksee tai laahustaa miten milloinkin ja etäämmällä Herrastaan tai lähempänä häntä. Se meille kuitenkin on väistämättä yhteistä, että meidän seuraamisemme kanssa on niin ja näin: kukapa ei havaitsisi pysähdelleensä, eksyneensä, kääntyilleensä ja jarruttaneensa. Toivottavasti edes sen verran surren kuin rikas mies, joka ainakin tunnisti ristiriitaisuutensa: yhtäältä polttavan innon seurata ja mielessä riehuvan taivaan valtakunnan ikävän ja toisaalta ylitsepääsemättömän halun tulla kutsutuksi näine hyvineen, tulla muuttuneeksi muuttumatta.

 

Mahdoton on mahdollista, umpikuja on portti

Kari Suomalaisen kuvaama kristitty vaeltaja ei enää löytänyt paluutietä ja luovutti. Nähtyään uuden kirkon hän puuskahti: ’Huomaan, ettei ole olemassa ikuisia arvoja, piru kaiken periköön!’ Piirtäjä itse jatkaa: ’Ja niinhän se teki.’

Vaan eipäs se peri, ei piru vie. Ei peri eikä vie, vaikkei itse kunkin elämä ylipäätään tai kristillisyys erikseen täytä mitään mittaa – juuri siihenhän evankeliumi lopulta päätyy: ’Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.’ Kertomus, joka näyttää päättyneen ja saaneen loppuratkaisunsa siinä, missä mies lähtee suruissaan pois, avautuukin uudelleen.

Meidän käsittelykykymme ja käsityskykymme tuolla puolen alkaa uusi liike, uusi armon dynamiikka, meistä riippumaton mutta meitä armahtava käteen tarttuminen tai jopa syliin nostaminen. Ikuisia arvoja ehkei ole mutta ikuista armoa kyllä. Ei muuttumatonta sielun kotiseutua, mutta yhä uudistuvaa kotiutumista. Eikä etenkään pirun saamaa perintöä, vaan – kaiken läpi, kaikesta huolimatta ja Herran tähden – tosi vastaus rikkaan miehen täältä taivaaseen ulottuvaan kysymykseen: miten perisin iankaikkisen elämän?

Armosta.