Matt. 18:23–35

 

Kauan sitten syntynyt nuorten miesten Kristus-yhteisö, Jeesuksen opetuslasten joukko, etsi elämäänsä merkitystä. Se eli nuorelle ja miksei vanhemmallekin vaikeaa aikaa. Poliittinen valta oli tyystin toisten hallussa. Taloudellinen valta oli keskittymässä, kun maanomistus – silloinen talouden perusta – oli siirtymässä harvoihin käsiin.

Tulevaisuus ei näyttänyt lupaavalta vaan uhkaavalta. Jokin painoi: epävarmuus, tarkoituksettomuus, näköalattomuus, mikä lie.

Taivasten valtakunnan logiikka

Kun Galilean ilma oli odotuksesta raskas ja mielet levottomia, ei paljoakaan tarvittu, jotta nuoret miehet olisivat lähteneet vallankumouksen tielle. Siihen riitti asiastaan varma johtaja. Kun hän alkoi rekrytoida joukkoja, riitti, että hän sanoi: ”Seuraa minua.”

Syntyi nuorten aikuisten Kristus-yhteisö, joka halusi kääntää maailmanjärjestyksen nurin niskoin. Sen päämääränä oli taivasten valtakunta ja sen nykymenolle vaihtoehtoinen logiikka.

Nelisenkymmentä vuotta myöhemmin samoissa maisemissa syntyi aseellinen kapina, joka johti pääkaupungin hävitykseen ja kaikkineenkin täydelliseen katastrofiin. Tämä aikaisempi liike ei ollut väkivaltainen. Ehkei sen vaikutuksia lyhyellä aikavälillä ollut helppo ollenkaan nähdä, mutta nyt pari tuhatta vuotta myöhemmin on puolestaan vaikea päätyä muuhun arvioon kuin että mikään muu ei ole muuttanut maailmaa enempää. Sen seurauksenahan mekin täällä tänään olemme, vietämme jumalanpalvelusta tuomiokirkossa ja juhlimme sen myötä 120-vuotiasta Turun nuorten miesten kristillistä yhdistystä.

Sekä alkuperäinen nuorten miesten Kristus-yhteisö että kaikki myöhemmät sen seuraajat on varustettu aseiden sijasta sanoilla ja kuvilla, kertomuksilla ja opetuksilla, pohdinnoilla ja rukouksilla. Tänään evankeliumi alkoi tyypillisesti ”Taivasten valtakunta on kuin…” Tällä kertaa se on kuin kuningas, joka kyllä tietää ja tunnistaa, mikä on yleinen maailman meno, mihin velka velvoittaa ja mitä sen perimiseksi yleensä tehdään — mutta sellainen kuningas, joka jättää perimisen sikseen, joka antaa anteeksi ja joka sillä tavoin vahvistaa Valtakunnan uuden ja poikkeuksellisen elämänmuodon.

7×77

Ennen lukemaani katkelmaa Pietari on kysynyt Jeesukselta, josko väärin tekevälle ihmiselle pitäisi antaa anteeksi jopa seitsemän kertaa. Meistä, jotka olletikin tunnemme kertomuksen jatkon, kysymys tuntuu hiukkasen simppeliltä ja höpsöltä, mutta tokko se sitä oikeastaan oli. Seitsemän kertaa on aika paljon.

Jos joku oikeasti yhden, kahden ja kolmen anteeksiannon jälkeen yhä vain loukkaa tai vahingoittaa tai mitä nyt vain, seitsemäs anteeksianto kertoo jo joko suurenmoisesta kärsivällisyydestä tai sitten tilanteen luistamisesta kerta kaikkiaan käsistä.

Juuri tämän vuoksi Jeesuksen vastaus ”ei seitsemän, vaan 77 kertaa” on radikaali: tavaton pitkämielisyys ja laajalle rajattu anteeksiannon piiri ei olekaan se hyvä, jota tavoitellaan. 77:ssä kerrassa menisivät jo laskut sekaisin, se tarkoittaa samaa kuin laskematon määrä. Niinpä taivasten valtakunta on kuin kuningas, joka… — siis jotakin, joka vaatii kohti käyvän ja vastaansanomattoman kertomuksen.

Taivasten valtakunta on sama kuin Jumalan valtakunta; jokainen kertomuksen kuulija tajuaa jo kauan ennen sen loppua, että kuninkaalla tarkoitetaan tässä Jumalaa – lopussahan silti vielä varmuuden vuoksi todetaan, että ”näin tekee minun taivaallinen Isänikin teille, jos te ette kaikesta sydämestänne anna kukin veljellenne anteeksi”.

Taivasten valtakunnan elämänmuoto on suhteessa toinen toiseen jokin kertakaikkisesti ja kaikenkattavasti vallankumouksellinen ja toisenmoinen kuin mikä omasta mielestä olisi järkevää ja mihin järki mielellään suostuisi.

Jokainen on meikäläinen

Galilean nuorten miesten Kristus-yhteisölle opetettiin vastaansanomattomalla kertomuksella vastaavaa kuin minkä Turun nuorten miesten kristillisen yhdistyksen pääsihteeri äskettäin Namikaattori-lehden haastattelussa totesi: ”Turun NMKY on ’me’.”

Taivasten valtakunnan kansalaisista muodostuu me. Tai vielä enemmän: taivasten valtakunnan kansalainen suhtautuu jokaiseen luojanluomaan meikäläisenä, erotteluja tekemättä ja torjumatta, valmiina myös sietämään rasittavuutta ja suvaitsemaan erilaisuutta.

Kristilliseen kirkkoon ja yhteisöön kuulumiseen kuuluu kaikkien ottaminen tosissaan ja lähtökohtainen hyväksyminen – ehkä jopa tietty tietoisesti naiiviuteen asti viety hyväuskoisuus. Me olemme kaikki meitä – kunnes toisin todistetaan. Ja senkin jälkeen.

Me-henkeä tavataan hiukan teknisesti nimittää aika kuluneella termillä ’yhteisöllisyys’. Sen suhteen oma aikamme ja kulttuurimme on käymistilassa; siitä puhe mistä puute. Itse katson viime vuosina oppineeni tunnistamaan, mitkä yhteisöt ja miten minua omassa lapsuudessani ja nuoruudessani kannattelivat: mitä merkitsi perhe- ja sukuyhteys, mitä koulu ja sen arvomaailma, mitä seurakunta ja sen uskontulkinta, mitä kotikaupunki ja sen verkostot.

Katson saaneeni annettuna paljon sellaista me-kuuluvuutta, joka nyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläville ei suinkaan enää ole lahja vaan tehtävä, ei itsestään antautuvaa vaan hankittavaa ja rakennettavaa.

Elämän mieli ja tarkoitus

Saatan ikääntyvän ihmisen tavoin olla turhankin huolestunut – kunkin ajan lapset osaavat uida omassa ajassaan paljon luontevammin ja paremmin kuin toisen vuosisadan lapsi kuvitteleekaan – mutten silti pääse irti tunnusta, ettei tähän maailmaan nyt ole mitenkään erityisen helppo ja auvoisa kasvaa. Niin kuin Jeesuksen ja hänen seuraajiensa Galileassa niin nytkin on hämärää, mitä elämä oikeastaan lupaa ja sitä selvempää, miten elämän mieli uhanalaistuu.

Elämän mieltä ei kysy, kun elämää jakaa meidän kesken; elämän tarkoitus on elää elämää, jossa kysymys elämän tarkoituksesta ei ollenkaan herää. Keskimääräisen Raamatun toisella sivulla Jumala sanoo ”ei ole hyvä ihmisen olla yksinään”, ja mistä tämän jälkeen koko kirja puhuukaan, ellei juuri tästä.

Synniksi on vanhastaan määritelty se, mikä erottaa meitä Jumalasta ja ihmisistä. Kun armo on sitä ja se, mikä synnin voittaa, armo siis yhdistää meidät ihmisiin ja Jumalaan. Ihmisen on hyvä olla toisten ja Jumalan kanssa.

Kertomuksen armoton palvelija ei tätä tajua. Hän on omituisen immuuni kohtaamansa perusteettoman hyväksymisen vaikutuksille ja oudon paatunut oman itsensä kuviteltuun erikoislaatuisuuteen. Tarina on karkea jopa epäuskottavuuteen saakka – mutta eihän sen ole tarkoituskaan olla kuvaus tositapahtumasta, vaan kohti käyvä ja suorastaan inhottava kysymys: ettet vain olisi ihan yhtä mäntti, pöljä ja ääliö, ettet vain itse käyttäytyisi yhtä tökerösti ja sikamaisesti? Tajuatko ollenkaan, mikä on paikkasi, mitä on olla yksi meistä, mitä taivasten valtakunnan elämänmuotoon kuuluu?

Mihin meidän elämämme tähtää?

Taivasten valtakunnan me-elämänmuotoon kuuluu, että me jatkuvasti kertaamme, kuinka toinen toisemme ja Jumalan varassa me olemmekaan. Meitä ei kerta kaikkiaan jätetä rauhaan siltä, että kun meidät lasketaan meiksi, meidänkin on laskettava kaikki meihin; meitä ei lakata muistuttamasta siitä, että me olemme me-yhteisömme jäseniä siinä missä muutkin, emme sen enempää emmekä vähempää. Tämän alleviivaa jok’ikinen jumalanpalvelus.

Ainahan me yhdymme Isä meidän –rukoukseen. Sen ekumeenisessa versiossa, joka noudattaa juuri Matteuksen sanamuotoa, kirkko, seurakunta, nuorten ja vanhempien ihmisten Kristus-yhteisö rukoilee: ”Ja anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Varmaankin juuri silloin on toteutuakseen ja alkaa saada muotoa myös se, mitä me sitä ennen pyydämme, mitä me tarvitsemme ja mihin meidän elämämme tähtää: ”Tulkoon sinun valtakuntasi.”

Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.