”Mene helvettiin, saatana!”

Matt. 16:21-23

Niin käänsi Pentti Saarikoski Jeesuksen sanat Pietarille 1960-luvun lopulla. Saarikosken käännös Evankeliumi Matteuksen mukaan toisaalta tavoitteli tekstin alkuperäistä karheutta vuosisatojen juhlistaman arvokkaan raamattukielen takaa. Toisaalta se ärsytti ja haastoi tahallaan. Tämä kohta – ehkä Saarikosken käännöksen lainatuin – saattaa olla molempia: pyrkimystä kuoria aito esiin ja halua haastaa ihan haastamisen halusta.

”Mene pois minun edestäni, saatana, sinä olet minulle pahennukseksi” oli Jeesus siihenastisen raamatunkäännöksen mukaan sanonut. Ankarasti ja vahvasti kylläkin, mutta samalla ikään kuin näin lausuen, tällaisen uskonnollisen asiaintilan todeten. Mutta mitäpä jos hän huusikin? Mitä jos hän suorastaan parahti? Kirjoitettu teksti ei tunnetiloja ja äänensävyjä paljasta – niin kuin jotakuinkin jokainen tekstiviestin ja sähköpostin lähettäjä nykyään on väärinymmärryksien myötä joutunut kokemaan – mutta juuri Jeesuksen reaktion oikoisuus ja rajuus saa kuulostelemaan, eikö hän ennemminkin pura tuskaa kuin vain opasta oppilastaan. Siinä tapauksessa saarikoski osuu oikeaan: tuskaa huudetaan miten huudetaan, muotoiluja ajattelematta.

Jos Jeesuksen reaktio on tuskainen ja jopa epätoivoinen, sille on varmaan kaksikin syytä: juuri äsken hän on nimennyt Simon Joonaanpojan Pietariksi, kallioksi, jolle hän rakentaa kirkkonsa – ja nyt tämä peruskallio yrittää setämäisesti tyynnytellä, rauhoitella ja tasoitella, vaikka edessä on totista kipua, tuskaa ja kuolemaa. Ja toiseksi edessä siis on kipua, tuskaa ja kuolemaa, jotka eivät ole mitään periaatteita, mitään ajatteluprinsiippejä, mitään etäältä tarkasteltavaa maailmanmenon kiinnostavaa käänteisyyttä, vaan sitä mihin Jeesus oli vajoamassa ja hukkumassa.

Sanat ovat ankarat, koska ne tiuskaistaan sillä rajalla ja siinä kohdin, jossa erilaiset elämänmuodot erkaantuvat toisistaan. Sillä kohdin, jota hyvin kuvaa lavean ja kaidan tien risteys. Helpompaa olisi lähteä kapoisalle polulle, jos se olisi vain hiukkasen työläämpi kuin valtaväylä, pikkuisen vaativampi, mutta entäpä jos vaihtoehdot ovatkin paljon radikaalimmat, elämän ja kuoleman oloiset? Ja mitäpä jos elämä on siellä missä näytettiin kuolevan ja mitä jos kuolema on siellä missä elämä näytti kukoistavan; Pietarin kanssa käymänsä keskustelun jälkeen Jeesus jatkaakin: ”Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on se löytävä.”

Ankarat ovat Jeesuksen sanat Pietarille, koska ne lausutaan valtakunnan rajalla. Sanat ovat itse asiassa samat, jotka Matteus kertoo Jeesuksen lausuneen kiusattuna erämaassa: ”Mene pois, Saatana!” Silloinkin oli kysymys kahdesta olennaisesta vaihtoehdosta: toisesta, joka oli houkutteleva, perusteltu, mukava – ja väärä – ja toisesta, joka oli luotaantyötävä, järkeenkäymätön ja kivulias – mutta oikea. Kaikkea hyvää saatanalta vai ei mitään Jumalalta? Kukapa ei huutaisi, kukapa ei olisi tuskissaan, kukapa ei kyllääntyisi hyvää tarkoittaviin mutta voimattomiin neuvoihin, kun tuossa seisoisi, tuossa välikädessä olisi? Kukapa ei haluaisi kivien muuttuvan leiviksi ja väistää kaikkea muutakin nälkää ja kärsimystä ja kukapa ei huutaisi, kun Jeesus ei, kenenkään pyynnöstä, tähän ryhdy?

Kärsimys on hirveää. Kärsimys raatelee. Kärsimys tuhoaa. Se, ettei väistä kärsimystä, on luonnonvastaista, se on luonnotonta. Tai sitten on – yhtä aikaa luonnottomuuden ja luonnonvastaisuuden kanssa – myös yliluonnollista. Se mikä on yliluonnollista, on ihmisluonnolle vaikea käsittää ja työläs oppia. Voi vaatia ihmisiän, että alkaa ymmärtää, miksi joku on tullut sanoneeksi näin ”Kristinuskon valtava suuruus on siinä, ettei se etsi yliluonnollista lääkettä kärsimykseen, vaan pyrkii käyttämään kärsimystä yliluonnollisella tavalla” (Simone Weil).

Kärsimys on yksi tiukimmista ellei tiukin kysymys, johon myös tänään vihittävät papit joutuvat vastaamaan. Pappi voi tuskin tehdä mitään sen epäviisaampaa ja epäkypsempää, kuin kiiruhtaa vastaamaan siihen nopeasti. Itse asiassa ei ole olemassa sellaista ”kärsimyksen ongelmaa”, johon olisi annettavissa ongelman pois pyyhkivä ja järkeä tyydyttävä ratkaisu. Ehkei ole vain kummallinen kielellinen sattuma, että kärsimyksen kohtaaminen vaatii kärsivällisyyttä: jos kärsimys tosiaan – kristillisestä uskosta käsin koettuna – käyttäytyy maailmassa, ihmiskunnassa ja meissä yliluonnollisella tavalla, se tekee sen enimmäkseen hitaasti. Piinallisenkin hitaasti, kärsivällisyyttä koettelevan verkkaan, kärsimättömyydelle selkänsä kääntäen.

Papeille sanotaan, että heidät ”kutsutaan ja erotetaan” virkaansa. Pappi siis kutsutaan erilleen, seisomaan muita kristittyjä vastapäätä. Vaikka hän edelleen on yksi meistä, ihminen ja vain ihminen – tai ihminen ja jopa ihminen – hänet on kutsuttu jonnekin meidän ja Jumalan välimaastoon. Vuoren juurelle, korven reunaan, joskus sentään myös meren rannalle. Vaikka pappi ei voikaan särkeä maailman rajoja ja vaikka hänelle ei vihkimyksessä paljastetakaan salaista tietoa jumalallisista totuuksia ja vaikka hän on edelleen ymmällä kärsimyksen edessä, hänet me työnnämme itsemme ja Jumalan väliin, itsemme ja elämän väliin, itsemme ja kuoleman väliin. Hän saa tehtäväkseen säilöä ja seuloa meidän kärsimättömät ja kärsivät kysymyksemme, hänet me asetamme peiliksi ja ikkunaksi, kun me etsimme paikkaamme maailmassa, elämän mieltä ja Jumalan kasvoja. Juuri siksi hän saa harteilleen stolan, joka on Kristuksen ikeen kuva: papin on suostuminen siihen, että kantaa mielessään kärsimyksen kivuliasta kysymystä muidenkin puolesta – siinä kun Kristus itse kantoi kärsimyksen ruumiissaan kaikkien puolesta.

Papin tehtävä on tulkita, sanoittaa ja kuvittaa: häntä kaivataan tekemään ilmeiseksi, kuinka kattavasti todellisuus viittaakaan Jumalaan ja kuinka läpikuultoista Jumalaan nähden elämä onkaan. Juuri tästä on kysymys siinä, mitä nimitetään ’Jumalan sanaksi’. Aivan perustellusti papin odotetaan pitävän tätä sanan palvelemista elämäntehtävänä ja suorastaan elämänmuotona. Silti hänen ei sentään tarvitse muotoutua sellaiseksi esikuva, että hänestä itsestään luettaisiin, mitä kristittynä oleminen syvimmiltään ja äärimmillään merkitsee. Mutta jotta hän osaisi tulkita, hänen on syytä oppia lukemaan, lukemaan ihmisten elämää: olemaan tarkkaavainen, jotta tunnistaisi, missä seurataan Kristusta sillä tiellä, jolle hän niin huutaen ja parahtaen, Pietarin yli kävellen, lähti.

Silloin ei pidä katsoa pappeja. Ei pidä katsoa pappia, vaikka itse sellainen olisi – ehkei varsinkaan silloin. On syytä katsoa pappien kanssa niitä, jotka ovat kadottaneet elämänsä Kristuksen tähden ja lähimmäistensä tähden. Niitä, jotka ovat riisuneet kärsimystä tuottavaa valtaa ja voimaa aseista antamalla aseiden kohdistua itseensä. Niitä, jotka eivät ole tahtoneet pelastaa elämäänsä, vaan toisten elämää. Sellaisia kuin vaikkapa monet Libyan kapinalliset, jotka selvin sanoin ovat sanoneet, etteivät piittaa omasta hengestään, koska nyt vihdoin on saatava kansalle vapaus. Tai sellaisia kuin toissaviikolla murhattu Pakistanin vähemmistöministeri Shabbaz Bhatti, joka halusi maan, jossa jokainen voisi mennä moskeijaansa, temppeliinsä tai kirkkoonsa pelkäämättä. Hän tiesi kuin Jeesus, että tämän vuoksi hänen oli kärsittävä ja että hänet surmattaisiin, mutta hän sanoi: ”Kun minä kuolen niin lait jäävät, ja ne pelastavat ihmishenkiä.” Eikä tänään, jolloin on jo 71 vuotta talvisodan päättymisestä, ole väärin ajatella myöskään niitä, jotka sen kummempaa sankaruutta hakematta täyttivät paikkansa ja velvollisuutensa vaikka kuolemankin uhalla ja sillä tavoin pitivät poissa oikeudettomuuden ja mielivallan meidän ja meidän vanhempiemme elämästä.

Kun kärsimys ei ole kysymys, johon on nopea vastaus, ei ole helppoa vakaasti luottaa siihen, mikä yliluonnollisesti kuitenkin on totta: vääryyttä ja väkivaltaa kärsivä ei ole koskaan huonommassa asemassa kuin vääryyden ja väkivallan aiheuttajat. Viaton kärsimys voi tulla haudatuksi – vaikka joukkohautaan ja nimettömänä – mutta se nousee ylös, ellei jo kolmantena päivänä niin joskus myöhemmin.

Kristillisen uskon tie ja totuus näyttää tämän päivän evankeliumin valossa ja paastonajan alussa pelottavalta. Voiko sille tielle astua, voiko sitä edes tavoitella? Onko totuus minulle liian kova, vaikka se olisikin sitä lujuuttaan? Mahdanko jäädä Pietarin kanssa estelemään – ainakin itseäni – ja joudunko kuulemaan sen myötä sellaista mitä en ikinä haluaisi kuulla? Jotakin sellaista kuin ”pois tieltä” tai muuta syrjään sysäävää?

Sille, joka alkaa uumoilla, että tie ja totuus olisivat vain muita varten, voi olla lohdullista kuulla, mistä viime vuosisadan merkittävin katolinen teologi Karl Rahner katsoo löytävänsä armonkokemuksen arjessa. Jostakin hyvin ohuesta, jostakin vähäisestä, mutta yhtä kaikki todellisesta luottamuksesta: ”Emmekö vain olekin yrittäneet rakastaa Jumalaa myös silloin, kun meitä ei enää kannata mikään intohimoisen hurmion aalto, kun ei enää voi ajatellakaan sekoittavansa itsensä ja elämänjanonsa Jumalaan, kun tuntee kuolevansa sellaiseen rakkauteen sen näyttäessä meille vain kuoleman ja ehdottoman kiellon kasvot?…

Etsikäämme itse ne omat kokemuksemme, joissa jokin tämäntapainen on meidät kohdannut. Ne löytäessämme olemme löytäneet… iankaikkisuuden kokemuksen… kokemuksen, ettei ihmisen merkitys avaudu tämän maailman mielekkyydessä ja onnessa.”

Niinpä niin, jokin meitä vetää, jokin meidät kietoo ja ottaa mukaan. Emme me olekaan sille tielle vieraita emmekä tuon totuuden tuolla puolen. Samalla tavoin kuin ”väisty tieltäni, Saatana”, ei ollut Jeesuksen viimeinen sana Pietarille, ei se ole meillekään. Vaan se, mikä viimeinen sana Pietarille oli: ”Seuraa sinä minua.”