Kaikilla on sama Jumala

Luuk. 3:15–18, 21–22

Näin kirjoittaa se samainen Luukas, jonka jouluevankeliumi melkeinpä edelleen kaikuu korvissamme. Luukasta lukiessa Jeesus tuntuu tulevan meidän keskuuteemme kahdesti: ensin vastasyntyneenä taliin ja sitten aikuisena miehenä Jordanille. Välissä Luukas kyllä vielä näyttää Jeesuksen keskenkasvuisena temppelissäkin; tästä muut evankelistat eivät ollenkaan kerro.

Kun Jeesus on kastettu, hänen työnsä alkaa aikuisten oikeasti. Lasten oikeasti – tai Jumalan oikeasti – se kuitenkin alkoi jo hänen syntymässään. Ei silloin vain luotu edellytystä sille, mitä myöhemmin tapahtui; kysymys ei ollut vain siitä, että täytyyhän jonkun ensin syntyä voidakseen aikuisena olla olemassa. Lapsi ilmoitettiin Vapahtajaksi jo sellaisenaan. Jumalan ja maailman suhde mullistui jo ensimmäisenä jouluna, armo putosi lapsen tasolle ja taivaan sotajoukot riehaantuivat laulamaan rauhaa.

Työn raskaan raatajat intoutuivat kiittämään ja ylistämään Jumalaa siitä elämän mielestä ja toivosta, joka pahnoilla ynähtelevässä ja öhisevässä vauvassa oli silminnähtävä ja sormin kosketeltava.

Lapsen luottamus

Kun tämä Jeesus-poika sitten kaksitoistiaana kävi vanhempineen Jerusalemin temppelissä, hän oli vielä uskonnollisesti alaikäinen. Rippikoulu oli käymättä; vielä oli edessä bar mitzva, jossa hänestä tulisi ”lain poika” – sitähän nuo sanat tarkoittavat.

Uskonoppineisuudessa hän näytti olevan aivan omaa luokkaansa, mutta kun hän sitten aikuisena puhui Jumalan valtakunnasta, hän rajasi sen vain niille, joitten luottamus ja kohtikäyminen on yhtä oikoista kuin lapsen (Lk 18,17): ”Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.”

Ja sitten Jeesus tulee Jordanille, kastetaan ja aloittaa aikuisten oikeasti. Alku on mahdollisimman juhlava. Taivaalta kaikuvat sanat ”sinä olet minun rakas Poikani, sinuun minä olen mieltynyt”, viittaavat sellaiseen Vanhan testamentin psalmiin (2:7), joka laulettiin tai lausuttiin kuninkaalle hänen noustessaan valtaistuimelle. Kastepäivä oli Jeesuksen kruunajaispäivä. Kristukseksi – Messiaaksi – jo synnyttyään nimetty Nasaretin Jeesus näytettiin nyt kaikelle kansalle sellaisena.

Toisenlainen voittokulku

Kruunaukseksi voisi varmaan myös meidän itse kunkin kastetta nimittää – kasteessa kun on kysymys (sananmukaisesti…) niin ylitsevuotavasta todellisuudesta, ettei sitä yhteen ilmaisuun millään tyhjennäkään. Kastetoimituksen aluksi pappi saattaa lukea niin tiheitä johdantosanoja, että vain ani harva ehtii mieltää, mitä kaikkea onkaan käsillä. Synnytään ”uudestaan vedestä ja Hengestä”. Kaste on asetettu ”uuden elämän merkiksi ja sinetiksi”. Siinä meidät ”pestään puhtaiksi ja puetaan uuteen elämään”. Kastepuheessa voidaan viitata vaikkapa siihen, kuinka lapsi ”nostetaan Jumalan syliin” tai liitetään ”jäseneksi Kristuksen ruumiiseen, kirkkoon”. Joku on puhunut siitäkin, kuinka kastettava otetaan mukaan ”taivasten valtakunnan logiikkaan”. Sanat loppuvat ennen kuin todellisuus, lahja on suurempi kuin sen kuvaukset. Miksipä ei voisi puhua kruunauksestakin?

Miksipä ei. Miksipä me emme voisi nähdä Jeesuksen kasteessa myös ensimmäistä kristillistä kastetta ja miksipä me emme – yhtä kaikki ja joka tapauksessa – katsoisi kuuluvamme tämän kastetun kanssa sillä tavoin yhteen kuin pää ja muu ruumis; eikös Raamattu meille juuri semmoista opeta?

Mikä ettei siis. Mutta silloinpa on syytä muistaa sitä tosiasiaa (jota ei tosin pääse pakoon, vaikkei sitä muistaisikaan), että tämän kruunatun Messiaan Jordanilta alkanut tie oli voittokulku vain kokonaan toisin silmin nähtynä kuin yleensä. Ei hän kansaansa ja maailman kansoja sillä tavoin vapauttanut kuin odotettiin. Eikä hänen kruununsa kimaltanut vaan raapi ja raastoi. Se kun oli orjantappuraa.

Kaiken kattava me

Kun kristitty kruunataan, otetaan mukaan Jumalan valtakunnan logiikkaan, liitetään Kristuksen ruumiiseen ja kytketään hänen kohtaloonsa, hänelle kyllä annetaan määrättömästi kunniaa. Se kunnia vain on Kristuksen näköinen ja ristinmuotoinen. Siinä ei palvelija ole Herraansa suurempi. Siinä voittoisinta, kuninkaallisinta ja ylevintä on nostaa muita alhaalta käsin eikä katsella heitä ylhäältä päin. Kunniakkainta on pitää silmämääränään toisen parasta eikä omaa hyväänsä. Omahyväisyys on päinvastoin noloa, oman oikeutuksensa ainainen epäileminen oikealla tiellä ontumista.

Eilisen lehdessä (HS 10.11.15) kirjailija Jari Ehrnrooth kertoo kaipaavansa ”perusmoraalista uskoa”. Hänen mielestään nyt eletään sellaista outoa historian vaihetta, jolloin ”länsimainen ihminen vaeltaa Jumalan luo kuin kaikkivaltiaan terapeutin vastaanotolle”. ”Ajassamme on jo täysin luonnollista, että Jumala ei ole enää vain ihmistä varten, vaan Jumala on juuri minua ja minuutta varten.”

Ehrnrooth ei tietenkään tarkoita sitä henkilökohtaisuutta, mistä kastetoimituksen yhteydessä myös usein puhutaan – sitä, että lapsen kasteessa ”Jumala kutsuu hänet nimeltä omakseen ja lahjoittaa pelastuksen”. Ei siinä ole mitään kummallista tai paheksuttavaa, että armo osuu kuhunkin suoraan ja erikseen tai että Jumala kohtaa itse kunkin tämän omassa ainutkertaisessa elämässä.

On aivan oikein tulla tunnetuksi nimeltä ja sinutella Jumalaa. Mutta se pitää tajuta, etten minä ole maailman ainoa minä. Ja se on perin juurin sisäistettävä, ettei ihmisten maailma ole irrallisten ja rinnakkaisten minuuksien joukko. Se on kaiken kattava me, summattoman suuri yhteenkuuluvuus.

Yksi ja sama Jumala

Perjantaiaamuna minulta kysyttiin Stormin koulussa yhtä jos toistakin rakettien valmistamisesta kirkon rahantarpeeseen ja piispan työstä mieliväreihin. Mutta sillä hetkellä minusta tuntui, että maailma pysähtyi ja pyhyys täytti liikuntasalin, kun lattialla istuva poika katsoi minua suoraan silmiin ja kysyi: ”Onko kaikilla ihmisillä sama Jumala?”

Olin samaan tapaan yllätetty kuin Jerusalemin temppelissä istuneet opettajat, kun Jeesus ”teki heille kysymyksiä” (Lk 2, 46). Äkkiseltään en suinkaan osannut vastata sillä tavoin, että olisin tehnyt oikeutta kysymyksen syvyydelle, mutta yhtä kaikki yritin sanoa, että on. On kaikilla sama Jumala. Ja kun on yksi ja sama Jumala, siitä myös seuraa, että me kuulumme yhteen ja että me emme saa ottaa toisiimme nähden sellaisia ylemmän oikeuksia, jotka eivät meille kuulu.

”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” summasi Paavalikin kirjeessään efesolaisille (4,5). Kahden piispantarkastuspäivän aikana minulle annettiin monipuolinen, värikäs ja kiinnostava kuva Sastamalasta – toki lähinnä sen cityn, Vammalan, näkökulmasta. Mielessä oli kuitenkin koko ajan koko kokonaisuus, se joista kirkollisesti muodostuu myös kappeliseurakuntien lyömätön Suomen ennätys. Tässäkin kokonaisuudessa kaikilla ihmisillä on sama Jumala. Kaikkia sitoo yhteen yksi Herra, yksi usko ja yksi kaste. Kaikki on kastettu tähän yhteyteen, oman hyvänsä toissijaistamiseen, toinen toisesta välittämiseenkaikkien parhaan edistämiseen. Kaikki on kastettu Jordanilla kruunatun Kristuksen seuraamiseen, mihin hän sitten viekin.

Jari Ehrnrooth kertoo, millaisiin maisemiin silloin ainakin päädytään. ”Raamattu puhuu ihmisen perimmäisen kaipauksen ja toivon kohteista. Ikuisesta rauhasta, sopusoinnusta, oikeamielisyydestä, hyvyyden ja rakkauden voitosta. Tämä on jotakin radikaalisti korkeampaa kuin hyvä elämä tai onnellisuus.”

Eipä siis ihme, että Johannes Kastaja kuvaa jälkeensä tulevaa sellaiseksi, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella. Hän puhdistaa viljan viskaamalla ja erottelee säilytettävät jyvät ja poltettavat akanat. Jotakin hyvin radikaalia, varsin perinjuurista ja kovin tulista me tarvitsemme, jotta jyvät erottuisivat akanoista, näennäinen todellisesta, ohkainen kiinteästä ja hengellinen sanahelinä kristityn varsinaisesta elämänmuodosta.

Kristuksen tie kuljettavaksi

Kaikilla on sama Jumala. Ja kun – hyvä ihme – meidät kohtaa Jumala, meidät tavoittaa kokemus, ”ettei ihmisen merkitys avaudu tämän maailman mielekkyydessä ja onnessa” (Karl Rahner), vaan että suhteessa Jumalaan onkin kysymys ”uhkayrityksestä ja heittäytyvästä luottamuksesta, jolla ei itse asiassa ole lainkaan todisteltavaa, tämän maailman syihin ja seurauksiin tukeutuvaa perustelua” (Rahner).

Kaikilla – koko maailmassa ja jopa Sastamalassa – on sama Jumala, se joka kruunaa Poikansa kunnialla ja orjantappuralla. Tämä yksi ja sama Jumala antaa meille seurattavaksi Kristuksen ja kuljettavaksi hänen tiensä – sikäli ja siinä määrin kuin me toivomme hyvyyden ja rakkauden voittoa tai kaipaamme oikeamielisyyttä, sopusointua ja rauhaa.

Muuta tietä ei pääse mihinkään kuin sitä kuoppaista, mutkikasta, lähimmäisten lähes tukkimaa – ja yhtä aikaa edeltäjien hyvin tallaamaa, ilmiselvää, luotisuoraa – mikä Jordanilta alkaa ja minkä kulkijoiksi meidät kaikki ja itse kukin on kastettu. Aikuisten ja lasten oikea on tässä.