Säkylän kirkon alttaritaulu. Kuva: Liisa Siltanen

Jo meidän isämme söivät elämän leipää ja saivat elää

Jeesuksen sanoille siitä, mitä ’teidän isänne’ aikoinaan tekivät, antaa aivan tietynlaista taustakaikua, kun ne luetaan 235 vuotta vanhassa kirkossa. Hänen muttansa, se miten asiat nyt ovatkaan, kuulostaa jotenkin erityiseltä, kun sitä kuunnellaan päivänä, jolloin kirkko pitkän korjaustyön jälkeen otetaan uudelleen käyttöön. Samassa tilanteessahan me emme ole kuin Jeesus ja hänen kuulijansa tuolloin: Jeesus kuvasi – Johanneksen evankeliumille tyypilliseen konstikkaaseen ja monisanaiseen tapaan – sitä eroa, mikä oli mooseksenaikuisen vanhan liiton ja nyt sarastavan uuden liiton välillä. Me taas olemme kokontuneet kirkkoon juuri niin kuin meidän isämme ja äitimme ovat tehneet. Ja meidän esivanhempamme lapsineen päivineen.

Kun kirkko otetaan uudelleen käyttöön, ei ole tarpeen ikään kuin vihkiä kastemaljaa, saarnatuolia tai alttaria kastemaljaksi, saarnatuoliksi ja alttariksi. Nehän ovat olleet sitä jo vuosikymmeniä tai jopa vuosisatoja. Ei niille mitään pahaa ole tapahtunut, kun niiden ympärillä on tehty arkista ja asiallista työtä. Äskettäin tosin kuulin isältäni vanhan kaskun, jonka mukaan kirkko pitää korjaustyön jälkeen vihkiä uudelleen sen vuoksi, että remontin aikana on kuitenkin päräytettyä ärräpäitä niin paljon, että ne ovat ikään kuin tarttuneet seiniin… No, vitsi vitsinä, mutta tästä ei ole kysymys. Ei elämä kirkkoa turmele, ei työ eivätkä syväarkiset ilmaisutkaan. Tämä kirkko on sama kirkko, sama Herran huone, johon säkyläläiset jo kolmatta vuosisataa kokoontuvat. Silti meillä on tarve juhlaan, kun otamme sen vastaan ja käyttöönsä korjattuna, uudistettuna ja kunnostettuna.

Ihminen nyt vain on rakennettu siten, että kaikki paikat ja tilat eivät ole samanlaisia ja samanarvoisia; köyhä, jopa rutiköyhä, on sellainen ihminen, jota ei juhlatila juhlista, jonka mieleen luonnonmaisema ei pysty piirtymään sielunmaisemaksi tai jota kirkkotila ei auta näkemään ja kuulemaan toisin, altistumaan pyhälle ja valmistautumaan Jumalan kosketukseen. Sen vuoksi – ja vain sen vuoksi, ihmisen tähden – me olemme tänään ottaneet kirkkomme juhlavasti uudelleen käyttöön, muistuttaneet toinen toisiamme siitä, mitä kastemaljan tai alttarin ääressä tapahtuukaan, mitä saarnatuolista onkaan saatavissa ja mihin kellot kristittyjä kutsuvat ja saattelevat.

Tämän leipäsunnuntaiksi nimitetyn päivän evankeliumissa Jeesus sen kertoo, mitä. Mitä varten kellot kutsuvat kirkkoon, mitä siellä on tarjolla? Jotakin sellaista, jonka yksinkertainen, osuva ja kattava kuva on leipä. Nykyaikaisen ruokakaupan runsaudesta huolimatta sana ’leipä’ on pystynyt säilyttämään alkuperäisen voimansa: kysymys on siitä, mikä pitää hengissä, mikä riittää elämään ja mitä ilman nääntyy. Sumeilematta ja kuulijoidensa kuulemiskykyä raskaasti koetellen Jeesus oikoisesti toteaa: ’Minä olen elämän leipä.’ Lyhyessä katkelmassa hän jopa ehtii todeta jo kahdesti: ’Joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.’

Jeesus siis panee vastakkaisen sen, mitä ennen oli, isien aikaan, ja mitä nyt on, Pojan, Ihmisen Pojan, hänen tultuaan. Me puolestamme tajuamme tänään tavallista paremmin, että juuri tätä evankeliumia on täällä saarnattu jo paljon ennen meitä ja useasti. Se ’elävä leipä, joka on tullut taivaasta’ on ravinnut sukupolvesta sukupolveen; yksinkertaisemmin kuvattuna Kristuksen kohtaaminen ja hänen läsnäolonsa on antanut kokemuksen siitä, että elämä on kuin onkin elettävissä ja että tätä elämää ei lopulta kuolemakaan voita. Senhän Kristus kertoi perusteeksi sille, miksi hän antautuu meidän ravinnoksemme: ’…että maailma saisi elää.’

 

Elämän leipä muuttaa ihmisen katsannon kutsuksi

Säkyläläiset ovat sikäli etuoikeutettuja, että seurakunnan vanhat paimenet julistavat tätä aina ja kaikille tähän kirkkoon tuleville. Edellisen kirkon tulipalosta saatiin pelastetuksi alttaritaulun alaosa. Se on tietenkin sekä taiteellisesti että historiallisesti arvokas, Suomen ensimmäisen naistaiteilijan Margareta Capsian hyvä työ. Mutta olennaista on, että meitä siinä katsovat kirkkoherra Henrik Laihiander ja kappalainen Simon Fonselius. Tai olennaista itse asiassa onkin, miten he siinä ovat ja miten he meitä katsovat.

Kirkkoherra ja kappalainen ovat ehtoollispöydän edessä, mutta eivät ehtoollispöydässä. He eivät ole pöydässä, mutta eivät he ole sen elämänyhteyden ulkopuolellakaan. Ensimmäisessä ehtoollispöydässä he eivät olleet, mutta monissa monituisissa sen jälkeen; he ovat niitä, joihin osuu Jeesuksen sana leipäsunnuntain evankeliumissa: ’Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet.’

Ehkei aivan taulun vierestä niinkään, mutta pienen matkan päästä hyvinkin näkee heidän olleen lähellä Kristusta. Sen näkee siitä, miten he meitä katsovat: he katsovat sellaisen ihmisen silmin, joka on nähnyt jotakin sellaista, jonka nähtyään hän ei enää koskaan voi olla sama kuin ennen. He ovat läsnä, mutta yhtä aikaa myös toisaalla, heidän verkkokalvoilleen piirtyy samaa mitä muidenkin, mutta he näkevät sen toisin. Ja tuolla katsellaan he kutsuvat meitä katsomaan samalla tavoin, altistumaan saman Jumalan vaikutuksille, seuraamaan samaa Kristusta ja elähtymään samasta Hengestä.

On harvinaista ja etuoikeutettua, että kutsu kantaa sukupolvien takaa näinkin selvänä ja silminnähtävänä. Mutta sitä ihastellessamme me tulemme toivottavasti huomanneeksi omassakin mielessämme kuuluvan jotakin saman kaltaista. Miten tässä kirkossa kastetut isänisänisät, äidinäidinäidit ja kaikki muut kutsuvatkin jälkeläisiään ties jo kuinka monessa polvessa samaan elämänyhteyteen. Miten tässä kirkossa konfirmoidut esivanhemmat tai tänne vaikka äskettäinkin muuttaneet kaipaavat nauttia samaa elämän leipää meidän jälkeentulevien ja meidän muiden täällä asuvien kanssa. Miten rauhoittavaa, kannattelevaa ja tyydytystä tuottavaa onkaan asettua elämänyhteyteen ja sukupolvien ketjuun kuin hyräilisi virttä ’Myös isämme uskoivat ennen…’ ja lainaisi Joosuaa: ’Minä ja minun perheeni palvelemme Herraa!’

 

Elämän leipä sammuttaa yhteyden nälän

Koko ajan, niin ennen kuin nyt, on kysymys leivästä, elämän leivästä. Leipäsunnuntain Vanhan testamentin tekstissä profeetta Jesaja ihmettelee, ’miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi?’ Tämä kysymys ei ole vuosituhansien myötä sammunut. Nyt se tietenkin esitettäisiin ja esitetäänkin toisin muotoillen, mutta esiin se nousee yhtä kaikki. Mikä tuo elämään mielen? Onko elämällä jokin tarkoitus? Mitä merkitystä minun olemassaolollani ja elämiselläni oikein on? Miten kummassa tämänkaltaisessa maailmassa voikin tuntua siltä, ettei mieli olekaan ravittu ja että sielu – tai jokin – on nälkäinen?

Paljon käytetyssä ehtoollisen jälkeisessä kiitosrukouksessa seurakunta pyytää:  ’Auta, ettemme etsisi tyydytystä pelkästää siitä, mikä on katoavaa.’ Tässä on tervettä realismia: toki meitä aivan oikeutetusti piristää paljokin sellainen, mitä rahalla saa. Ilman muuta me hyvinkin perustellusti ’punnitsemme hopeaa’ eli käytämme luottokorttia sellaisen maksuksi, mikä ei ole elinehto, mikä ei ole leipää; totta kai me myös ’vaihdamme työstä saamamme palkan’ eli käytämme rahojamme toisarvoiseenkin kivaan. Silti rukouksen pyyntö ja Jesajan kysymys jäävät voimaan. Ikään kuin ne yhdessä ja painokkaasti lausuisivat: entäpä itse asia?

Elämän leipä, se mikä viime kädessä ruokkii, se mikä tekee elämästä elettävän, mielekkään ja tarkoituksentäyteisen, se mikä on itse asia, on yhteys. Siitähän Jeesus puhuu, niin lujasta yhteydestä, että siinä tulee suorastaan syödyksi. Niin kuvaa myös Luther kristittyjen yhteyttä: ’Jos sinä olet kristitty, teet myöskin sinä siten, että palvelet minua kaikella mitä sinulla on, siten että kaikki tulee hyväkseni ja minä nautin siitä kuin ruoasta ja juomasta. … Siis sinä nautit ja syöt hurskaudellasi minun syntini kuten Kristus on tehnyt meille. Jos taas sinä syöt minut, minä vuorostani syön sinut.’

 

Rakkaus tekee elämästä kylläiseksi, ihailua ei koskaan saa kyllin

Tähän yhteyteen ei pääse olematta oma itsensä, sitä ei saavuta yrittämällä olla jotakin muuta kuin on. Sellaiseen yrittämiseen ei kannata ’punnita hopeaa’ eikä ’vaihtaa työstään saamaansa palkkaa’ eikä muutoinkaan uhrata voimiaan – mutta juuri niinhän meillä on sekä kiusaus että taipumus tehdä. Me pyrimme näyttämään hyvältä, ettemme jäisi syrjään; me tahdomme saada valtaa, että meidät otettaisiin huomioon; me haluamme hankkia rahaa ja omaisuutta, että meitä kohdeltaisiin menestyjinä ja merkittävinä. Mutta juuri nämäpä eivät ole leipää eivätkä tee kylläisiksi; niihin kätkeytyy loputon epävarmuus: entäs minä kaiken tämän alla ja takana? kuka minä olen ja piittaako minusta kukaan? rakastaako joku minua?

Elämän leipää, toinen toistaan, nautitaan sellaisinaan ja vain sellaisinaan. Elämän leivässä ei ole kysymys ihailusta vaan rakkaudesta, ei mistään sellaisesta jossa kohtaavat vain ominaisuudet – olivat sitten kuinka häikäiseviä tahansa – vaan aina myös ja nimen omaan kokonaiset persoonat.  Kristityt ovat toinen toisensa leipä ja juoma siihen nälkään ja janoon, mikä toisella on, siihen Jumalan nälkään ja elämänjanoon, siihen ihmisen nälkään ja mielen janoon, siihen ruoan nälkään ja inhimillisen arvokkuuden janoon. Niin kuin Kristus on sukupolvien aikana antanut ja edelleen antaa itsensä kristityille leivässä ja viinissä, niin kristityt muodostavat Kristuksessa yhden leivän ja heistä tulee yksi juoma.

Tätä elämän leipää on Säkylän kirkossa ja Säkylän seurakuntalaisten elämässä vuosisadat jaettu. Sitä on tarjottu vaihtelevasti ja vaihtelevasti se on sulanut –  vaihtelevasti se on tehnyt kylläiseksi. Mutta yhtä kaikki se on muuttanut meitä ja meidän elämäämme. Laihianderin ja Fonseliuksen katseet antavat viitteen siitä, millä tavoin se ehkä meitäkin on muuttanut. Ilman sitä elämän leipää, jota täällä jaetaan, ilman tätä ruokapankkia, meidän elämämme syvyydessä ei kaikuisi – kirkkaana tai hädin tuskin erottuvana mutta kuitenkin – Jesajan ilohuuto ja riemunkiljunta: ’Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!… Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!’