Miika 6:6-8

Parisenkymmentä vuotta sitten makasin korkeassa kuumeessa ja peräti voimattomana patjalla. En sairaalassa enkä Suomessa, vaan Hampurin merimieskirkon pastorin asunnon lattialla. Edellisenä iltana olin syönyt herkullisia, mutta ainakin jälkikäteen epäilyttäviä Pohjanmeren katkarapuja. Niitä ainakin olen tottunut kuumeestani syyttämään. Tai niiden käsittelyä tai satunnaista ympäristösaastetta, jonka jokin niistä oli sattunut nielaisemaan.

Vointiani kysyttiin aika ajoin myötätuntoisesti, mutta mitä sairaan sielunhoitoon tulee, kuitenkin epäammatillisesti. Ei se ollutkaan ensimmäisenä mielessäni, kun tästä ryhdyin teille kertomaan. Vaan se, mistä jäin paitsi.

Olin lähtenyt Hampuriin evankelisille kirkkopäiville, mutta nyt aika kuluikin vaivaisena maatessa. En päässyt pohtimaan ja kokemaan, mihin päivien teema puree ja mihin se vie. Jäin paitsi sen fundeeraamisesta, mitä kaikkea kätkee – ja paljastaa – ”Es ist dir gesagt, Mensch, was gut ist“. Silti itse virke jäi varmaan juuri pakkolevon vuoksi sitä paremmin mieleen. Eikä vain pelkkänä ”Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää”, vaan myös sen ympäristö Miikan kirjasta, juuri se kokonaisuus, jonka äsken luin.

 

Eivät uhrit vaan kuuntelevaisuus

Raamattu on ihmeellinen kirja. Vanhassa testamentissa on luku- tai suorastaan kirjakaupalla tarkkoja ja monimuotoisia sääntöjä siitä, miten uhrataan oikein ja miksi. Mooseksen kirjoissa kerrotaan suorastaan piinallisen yksityiskohtaisesti, miten mobiilitemppeli tulee erämaaolosuhteissa rakentaa. Eikä ohjeita suinkaan anneta vain Mooseksen nimissä vaikkakin hänen välityksellään, vaan suorana Jumalan puheena.

Ja sitten, ihmeellisesti, samassa Vanhassa testamentissa joku Miika räväyttää, etteivät uhrit Jumalaa kiinnostakaan, vaan oikeudenmukaisuus, hyvyys ja kuuliaisuus, kuuntelevaisuus. Miika ei suinkaan ole ensimmäinen eikä ainoa näin julistamaan: vaikka hän on uhri- ja kulttikeskeisyyteen nähden selvä toisinajattelija, hän ei ole yksityisajattelija, vaan voi viitata jopa viidenteen Mooseksen kirjaan.

Miikan mukaan ihmiselle ”on ilmoitettu”, mikä on hyvää ja mitä Jumala odottaa. Selvästikin tämä ilmoitettiin näillä viidennen Mooseksen kirjan sanoilla: ”Kuulkaa siis, israelilaiset! Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen, että pelkäätte häntä, että aina vaellatte hänen teitään, että rakastatte häntä ja palvelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne.”

Niin kuin Maija-Riitta Ollila sen eräillä suomalaisilla kirkkopäivillä tiivisti: usko ei ole pitämisbisnes, se on olemisbisnes. Inhimillistä on tyrkyttää Jumalalle uskonnollista toimintaa, jota Jumalan hyvittelemiseksi pitää suorittaa, jumalallista on ottaa vastaan sitä hyvyyttä, joka vyöryy Jumalasta yli ja jonka kanavia, sakramentteja ja todellistajia jumalanluomat toinen toisilleen ovat.

 

Minkä voi selittää – ja mitä ei

Olen maannut kipeänä muulloinkin, monta kertaa myös sairaalassa. Unohtumattomampi kuin Hampurin kuumeilu konsanaan oli kokemus Rotterdamin Havenziekenhuisissa. Minut oli aamulla leikattu, mutta syystä tai toisesta olin vielä illalla aivan tavattoman väsynyt. Vaimoni tuli vierastunnilla minua katsomaan, mutta jaksoin vain tervehtiä ja vaivuin uneen. Heräsin noin tunnin päästä, ja siinä hän oli edelleen. Vierastunti oli juuri loppumassa ja sanoimme heit.

Tämä käynti, tämä läsnäolo, tämä oleminen on elämäni suuria kokemuksia. Sitä ei voi avata eikä osittaa eikä purkaa; se uhmaa sinnikkäästi ”luterilaista pakkomiellettä, että kaikki pitäisi ymmärtää ja selittää”. Olin armoissa. Se riittää minulle ja nyt se saa luvan riittää myös teille.

Sairaalasielunhoitaja tekee paljon sellaistakin, mikä on ymmärrettävää, tietoista, ammattiosaamispohjaista ja kaiken kaikkiaankin selitettävää. Ja hyvä niin: minusta olisi pelottavaa, ellei niin olisi. Olisin huolestunut, ellei hänen käytössään olisi teorioita, metodeita ja jopa tekniikoista. Mutta minusta – josta sairaalasielunhoitajaksi ei olisi ollut eikä ole – on tavattoman kiehtovaa edes hiukkasen hiplata sen mysteerin pintaa, joka ei ole selitettävissä vaan vain koettavissa eikä käytettävissä vaan vain vastaanotettavissa.

 

Kaikki kasvot kaipaavat

Miika tiivistää aiempien profeettojen teemat: Aamoksen vanhurskauden vaatimuksen, Hoosean rakkauden julistuksen ja Jesajan kumartumisen Jumalan edessä – ”valvova vaellus” tai toisin käännettynä nöyrä tai viisas kulkeminen on jotakin sellaista. Tässä täyteläisessä kokonaissummassa pysäyttää ennen muuta se, että Herra odottaa ihmisen osoittavan rakkautta ja hyvyyttä. Tekisi mieli väittää, että muut odotukset täyttyvät, kunhan juuri tämä, tämä keskikohta, tämä polttopiste, tämä silmäterä on kohdallaan.

Mitenkä tämä tapahtuu ja kuinka se todellistuu? Sairaalasielunhoidon päivien teema on ilmaistu lopunaikojen pyhällä kielellä ”Face to face”, naamasta naamaan. Tai ylevämmin ja kaikessa ylevyydessään myös oikeammin ”kasvokkain” tai ”kasvoista kasvoihin”. Rakkaus ja hyvyys tulevat jakoon kasvojen kesken tai kasvojen keskinäisen kohtaamisen kielioppina.

Talmudinsakin hyvin tunteva liettulais-ranskalainen filosofi Emanuel Levinas on sitä mieltä, että kasvot vaativat meitä äärettömästi. Siis että jokaiset ihmiskasvot ovat pyyntö, ehkä jopa rukous, itse kullekin niiden näkijälle. Ne pyytävät ystävyyttä ja hyvyyttä, ehkä jopa rakkautta. Ne kaipaavat tulla kohdatuiksi kasvoina, sielun peilinä, persoonan ikkunana, minuuden ovena ulkomaailmaan ja toisille. Ihmisen suurin onni on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin.

 

Ihmisen suurin onni

Sairaus pelkistää. Tai niin kuin vanhalla hengellisellä kielellä häikäisevän osuvasti sanottiin: se riisuu. Lopulta ei ehkä ole jäljellä muuta kuin kasvojen pyyntö, jonka ytimen osasi jo Miika sanoittaa: osoita rakkautta ja hyvyyttä. Ole läsnä, pidä minua jonakin, ota minut todesta, kuule mikä minusta nyt on tähdellistä sanoa, älä pelkää koskettaa (äläkä tulla kosketetuksi), kato mua.

Ja lopulta. Jos niin on ollakseen, osoita minulle sellaista rakkautta ja hyvyyttä, että saatat minut äärettömään, ehdottomaan ja täydelliseen kasvokkaisuuteen.  Ihmisen suurin onni on katsoa toisen hyväksyviin kasvoihin.

Ihmisen lopullisin ja loputtomin autuus on katsoa kasvoista kasvoihin itse Jumalaa. Taivas on olemukseltaan juuri sitä, autuuttava face to face, hyvyyden voiman ihmeellinen suoja ja rakastavan katseen antama varmuus, että minua on odotettu saapuvaksi.