Mark. 9: 2-8

 

Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän tiedotuslehdessä Naakassa oli takavuosina mielenkiintoinen kuva. Siinä seisoivat tuomiokirkon alttarilla vierekkäin silloinen arkkipiispa ja tuomiorovasti. Heidän takaansa näkyi osa kirkon alttaritaulua, jonka aihe – lukemattomien muiden alttaritaulujen tavoin – on kirkastusvuori. Alttarilla olevien pappien takana olivat Jeesus, Mooses ja Elia.

Ei tässä sinänsä tunnu olevan mitään kummallista. Kuvan lehteen lähettänyt kirkkoherra oli kuitenkin tehnyt mielenkiintoisen ja tärkeän huomion: tuollaista valokuvaa ei oikeasti ole voitu ottaa. Alun perin arkkipiispan ja tuomiorovastin kanssa ovat kuvassa olleet tyrmistyneet, pelästyneet ja neuvottomat opetuslapset: he taulun alaosassa ovat eivätkä suinkaan Jeesus ja vanhan liiton pyhät.

Kuvaa on käsitelty, käsittelijän mielestä varmaankin paranneltu. Siihen on tavoiteltu sellaista arvokkuutta ja hohtoa, jota kuvan kuvaaman tilanteen katsottiin edellyttävän. Todellinen todellisuus ei riittänyt, kirkkautta ja loistoa tarvittiin lisää.

Maailma normaalissa valaistuksessa

Tässä hankalassa välikädessä tai jopa ansassa ihmisen mieli on aina. Kirkastusvuorella, harmaan arjen yläpuolella, on hyvä olla. On hyvä katsoa kirkastettua Kristusta, kun omassa elämässä on pimeää tai maailma synkkenee. Mieli ja sielu lepäävät, kun istahtaa penkkiin sellaisessa kirkossa, jonka alttaripäädyssä näkee sellaisen Kristuksen, joka loistaa, joka voittaa, joka on enemmän ja johon liittymällä ja kiinnittymällä pääsee tästä kirkkaudesta itsekin osalliseksi.

Mutta niinpä vain itse kukin meistä on kuitenkin kuvan alaosassa, missä vallitsee hämmennys ja hämmästys. Kirkkaus välähtää, mutta vuorelta laskeudutaan pian alas sinne asti, missä on tyydyttävä näkemään maailma normaalissa valaistuksessa ja elämään elämä arkisen uskon valossa.

Todellisuutta ei tarvitse juhlavoittaa

Vuosisatojen ajan kristityt ovat yhä uudestaan ja uudestaan saaneet havaita ja kokea, kuinka kummallinen meidän uskontomme uskonnoksi onkaan. Se ei kerro kirkastusvuoresta osoittaakseen, millainen on se ylimaallinen todellisuus, jota kohti uskovan tulisi kiivetä. Sitä vastoin kirkastusvuorikertomus esittää sen perin erikoislaatuisen väitteen, että tämä rakennusmies, tämä Marian poika, tämä Nasaretin Jeesus vie Mooseksen ja Elian uskontohistoriaan, koska hän puhuu itse Jumalan nimissä. Hän ei vain heijasta Jumalan kirkkautta, niin kuin Siinain vuorelta palannut Mooses aikoinaan, vaan loistaa sitä itse ja kokonaan. ”Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus” (1 Kr. 15:41).

Oli tämä Jeesus sitten kuinka paljoa kirkkaampi kuin Mooses ja Elia tahansa, Galilean kalastajia hän kutsui ja maan kansan keskellä hän kuljeksi. Juuri tällainen lähelle ja sekaan tuleva Jeesus, ”publikaanien ja muiden syntisten ystävä” (Mt. 11:19) on se, jota nimitetään Jumalan rakkaaksi Pojaksi ja jota kehotetaan kuulemaan.

Kirkastusvuorella vanha uskonnollisuus sammuu uuden sisään. Ja millaisen uuden – sellaisen, joka on niin tässä maailmassa, että se on kuin toisesta maailmasta! Sellaisen uuden, jossa ylevää on kuvata tavallista ja tuttua ja jossa todellisuutta ei tarvitse eikä pidä kuvamanipulaatioilla juhlavoittaa. Sellaisen uuden, joka kysyy uskoa aivan eri lailla kuin jokin vanhanmallinen uskonto konsanaan.

Kirkastusvuori ja teloituskumpare

Kristittyjen uskontajulle tämä ei suinkaan ole ollut vierasta. Vaikka jotkut alttaritaulut – käsiteltyinä tai sellaisinaan – pyrkisivätkin varjottomaan valohämyyn, kirkastussunnuntain virret heijastavat seulotumpaa ja syvällekäyvempää uskonkokemusta. Ne vievät muullekin mäelle.

Halullisten sielujen hengellisistä lauluista virsikirjaan otetussa virressä 151 Nyt yhdessä jo lähtekää veisataan muun muassa: ”Me Golgatalla lepäämme ja kuormat sinne laskemme. Myös kirkastuksen vuorella me saamme Herraa katsella.” Vastaavan rinnastuksen toi Hemminki Maskulaisen vanhaan virteen 263 Vuorella Kristus kirkastui Niilo Rauhala niinkin myöhään kuin 1984, kun hän kirjoitti uuteen kolmanteen säkeistöön: ”Vaan kirkkautta Kristuksen katsella siinä saamme, kun Golgatalla kärsien saa voiton kuninkaamme.”

Kirkastusvuoren ja teloituskumpareen yhteys ei suinkaan perustu vain myöhempään uskonkokemukseen, vaan liittymäkohtaan viitataan jo aivan alussa, kaiken tapahtuessa. Se evankeliumi, jonka äsken luin, jatkuu suoraan näin (Mk. 9:9): ”Kun he laskeutuivat vuorenrinnettä, Jeesus varoitti heitä kertomasta näkemäänsä kenellekään ennen kuin Ihmisen Poika olisi noussut kuolleista.”

Vasta kärsimyksen, kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen olisi mahdollista ylipäätään ymmärtää, mikä Kristuksesta varsinaisesti hohtaa; Markuksen evankeliumissahan Jeesus yhtenään varoittaa puhumasta ja kertomasta siitä mitä on nähty ja missä on oltu mukana. Messias-salaisuus saa odottaa siihen asti, kunnes sen hahmottamiselle on riittävästi edellytyksiä. Niinpä opetuslapsista edelleen kerrotaan, kuinka ”he pitivät Jeesuksen sanat mielessään ja pohtivat keskenään, mitä kuolleista nouseminen saattoi merkitä” (Mk. 9:10).

Kunnian teologian houkutus

Ilman tympeää kärsimysnyppylää kirkastuksen vuorenhuippu olisi pelkkä ohjelmanjulistus, uuden uskonnollisen maailmankatsomuksen julkistaminen – eikä sellaisena mitään sen enempää.  Siksi siitä ei pitänyt liian aikaisin puhua. Siksi sitä ei nytkään sovi jättää itsekseen. Eikä sen saa antaa tunkea syrjään mitään sellaista, mikä elämässä on arkista ja alhaista tai jopa kurjaa ja kuolettavaa.

Ellemme katso myös Golgataa, meistä saattaa näyttää siltä kuin kirkastusvuorella meille osoitettaisiin Nasaretin Jeesuksen olevan jonkinlainen näennäisihminen, vain niukin naukin naamioitunut Jumala. Me voisimme luulla, että juuri tähän meidän tulisikin toivomme panna, tähän hädin tuskin himmennettyyn loistoon.

Mutta Golgatalla me näemme jotakin aivan muuta. Me näemme hänet, jolla ”oli Jumalan muoto, mutta [joka] ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2:6-8).

Kunnian teologialle on aina tilausta. Se on sitä, mikä meistä luonnostaan tuntuu luonnolliselta ja oikeastaan ainoalta oikealta. Se viettelee parantelemaan kuvia, vaihtamaan paikkoja, poistamaan sellaista mikä ei sovi mielikuviin. Se saa koristelemaan, pinnoittamaan ja pyöristelemään. Se saa – ja näin on monessa kirkossa myös tapahtunut – siirtämään sellaisen alttaritaulun, joka näyttää meille Kristuksen ristiinnaulittuna, syrjään sellaisen tieltä, jossa hän hohtaa kaikessa kirkkaudessaan.

Matalan kummun hengellisyys

Ristin teologiaa ei kuitenkaan voi väistää. Lutherin mukaan ”kenellekään ei ole kylliksi eikä ketään hyödytä Jumalan tunteminen kunniassa ja majesteettisuudessa, ellei hän tunne häntä ristin alennuksessa ja häpeässä”. On tunnettava, tunnistettava ja tunnustettava molemmat harjanteet, Golgata ja Hermon.

Ristin teologia, matalan kummun hengellisyys, Golgata-pohjainen kanssakäyminen ei suinkaan ole Lutherin teologista keikarointia saati Jumalan mielivaltaa ja kiusantekoa. Juuri tämän osoittaa kristittyjen vuosituhantinen uskonkokemus: koska meistä ei syvimmässä kurjuudessamme ole kohoamaan minnekään eikä edes nostamaan katsettakaan, meitä voi auttaa ja meidät voi pelastaa vain alhaalta käsin. Ellei Jumala yllätä meitä alaviistosta, me emme yllä häneen ollenkaan.

Mäki kuin mäki, lopulta se pelkistyy ja päätyy siihen, mihin kirkastussunnuntain evankeliumi päättyy (Mk. 9:8): ”Ja yhtäkkiä, kun he katsahtivat ympärilleen, he eivät enää nähneet siellä ketään muuta kuin Jeesuksen yksin.”