Saarna Rotterdamin merimieskirkon uudelleenvihkimisessä 3. adventtisunnuntaina

Joh. 1: 19-27

1980-luvulla Suomessa tehtiin uutta virsikirjaa. Kokeilumateriaalista oli pyydetty lausuntoja ties kuinka monelta taholta, mutta kukaan ei sentään ollut keksinyt, että Rotterdamin merimieskirkon kirkkotoimikunnaltakin voisi kysyä. Me kuitenkin lausuimme – pyytämättä ja yllätyksenä – yhtä jos toistakin niistä virsistä, joista sittemmin muodostu osasto Matkalla ja siirtolaisena.

Kirkkotoimikunta oli aika kriittinen: sen mielestä nuo virret enimmäkseen heijastelivat ihan toisen tyyppistä maastamuuttoa kuin mikä itselle oli tuttua. Lisäksi ne maistuivat jotenkin Suomessa kirjoitetuilta eivätkä tositilanteen keskeltä nousseilta.

En ole aivan varma, mutta muistelen lausunnossa puututun muutamaan muuhunkin virteen. Jos sanoimme jotakin nykyisestä virrestä 12, jonka äsken lauloimme, toivottavasti emme sillä kohdin arvostelleet, vaan kiittelimme. Huub Oosterhuis kun taluttaa Johanneksen meidän keskellemme jotakuinkin yhtä elävästi kuin Johanneksen evankeliumi itse. Tai vieläkin elävämmin.

Se-jota-odotetaan
Alun perin Johannes ei kuitenkaan kastanut Maasin rannoilla eikä Rotterdamissa, vaan ”Jordanin tuolla puolen, Betaniassa”. Tämä Betania oli kuitenkin toinen kuin se, josta kohtalainenkin kirkossakävijä muistaa jotakin kuulleensa. Nimeltään tämä Betania saattoi itse asiassa ollakin Bethabara, Kahlaamon Talo; se oli Jordanin ylityspaikan kylä.

Jonnekin noihin maisemiin oli perinteisesti sijoitettu Vanhassa testamentissa kuvattu profeetta Elian taivaaseen ottaminen. Ja kun Elian odotettiin palaavan ennen kuin Messias – vapauttajakuningas – tulisi, Johanneksen valitsema kastamispaikka vaikutti aika ohjelmalliselta. Kannatti lähteä kysymään, josko tämä olisi Se-jota-odotetaan, Käänteentekijä. Sellaista kun totisesti kaivattiin miehitetyssä maassa, jossa elämisestä oli alkanut tulla yhä kurjempaa, jonka kulttuuri oli ruvennut tuntumaan yhä vieraammalta ja jonka kehityskulut eivät näyttäneet lupaavan tulevaisuudessakaan mitään hyvää.

Kastaja-Johannes ei tietenkään ollut ainoa messiasehdokas. Useaakin messiaaksi luultiin ja varmaan vielä useampi luuli sellaista itsestään. Ehkäpä ainoa laatuaan Johannes saattoi olla siinä, että hän kieltäytyi kunniasta. Yhä lyhenevin vastauksin hän torjui kaikki otattelut: ”En minä ole Messias”; ”En ole”; ”En”. En ole edes Elia enkä se joku profeettakaan, jota kysyjät vielä uumoilivat. Sitä vastoin olen Ääni-joka-huutaa-autiomaassa. Olen Henkilö-joka-ei-solmi-kengännauhoja.

Huutelijan etusormi
Kristillisessä taiteessa tämän kengännauhattoman huutelijan olennaisin osa on hänen etusormensa. Se osoittaa Kristukseen, siis Häneen-joka-tulee-minun-jälkeeni. Kummoiseltakaan Voitonruhtinaalta hän ei kuitenkaan näytä, koska noissa kuvissa hänet on teloitettu naulitsemalla ristiin. Tälle Messiaalle on tasattu tie tappokukkulalle eikä palatsiin. Tästä Odotetusta tulikin Kadotettu ja tästä Vapauttajasta Orjuutettu. Tai jotakin yhtä kummallista, vaikeasti tajuttavaa ja käänteistä.

Käänteentekijä hän kyllä on. Hän on kääntänyt maailman logiikan peruuttamattomasti sijoiltaan: hänen vaikutuksensa ulottuu Betlehemistä Bethabaran ja Golgatan kautta kaikkien aikojen ja paikkojen läpi Rotterdamiin ja kaikkialle.

Vaikkei hänestä mitään piittaisi eikä edes hänestä yhtään pitäisi, siitä faktasta vain ei pääse eroon, ettei ihmiskunnan historia tunne ketään, jonka vaikutus olisi ollut laajempi, pitempi ja syvempi kuin hänen.

Tämän käänteen, käänteisyyden ja Käänteentekijän vuoksi tässä on tämä kirkko, johon tänään on kokoontunut seurakunta viettämään kolmatta adventtisunnuntaita ja erityistä juhlaa. Vaikka me periaatteessa hyvinkin saatamme tietää, että ”jos olemme kääntyneet ympäri, meidän täytyy pysyä kääntyneinä” (Ludwig Wittgenstein), me nyt vain käännähdämme aivan kuin itsestämme siihen maailman menoon, joka Käänteentekijää edelsi.

Siksi meidän on yhä uudestaan altistettava itsellemme niille kertomuksille, joissa Jeesus kääntää odotukset nurin niskoin, joissa ylhäinen osoittautuu alhaiseksi ja alhainen ylhäiseksi, joissa köyhille julistetaan evankeliumia ja rikkaat lähetetään tyhjinä pois, joissa elämänsä hukanneet löydetään ja itseensä tyytyväiset paljastuvat eksyneiksi. Niille kertomuksille, joissa ihmisiä tuhoavat turmiovallat – synnin, kuoleman ja perkeleen, niin kuin niitä ennen häikäilemättä tavattiin nimittää – voittaa se, joka jättäytyy niiden tuhottavaksi.

Jos ei kirkko tätä jauhaisi, kuka sitten? Ellemme me vuodesta vuoteen jankuttaisi samaa, mitä sitten? Jollemme me taas kerran asettuisi odottamaan, katsomaan Johanneksen sormen suuntaan ja kuuntelemaan, mitä hän erämaan rannoilta huuteleekaan, mitähän siitä seuraisi? Jonkun mielestä ei mitään, jonkun toisen mielestä asianmukaisempaa elämänmenoa, mutta minun mielestäni jotakin tai paljonkin sellaista mitä minä en halua.

De roeping van de mens
Volgens Oosterhuis riep Johannes in de woestijn: ”Dat wij omkeren, verlaten ons domein, beleven ‘t woord des Heren en niet weerbarstig zijn. Dat wij omkeren en niet weerbarstig zijn.” En op deze manier: “Deel met elkander het brood van alledag, opdat in u de ander Gods heil aanschouwen mag. Deel met elkander het brood van deze dag.”

Wie Johannes roep hoort en zich bekeert, keert zich af van zichzelf en keert zich naar de andere mens. Dát betekent het om Christen te zijn. J.A. Deelder schrijft, dat ”de omgeving van de mens is de medemens” en Maarten Luther zei het zo:

”Als ik mijzelf met je deel en je dien, zodat je van me krijgt wat je nodig hebt, dan ben ik je voedsel – net zoals je doet als je honger hebt en eet van het brood, zodat het je lichaam opbouwt en een hongerige maag zal helpen, en om kracht te geven. Daarom, wanneer ik je help en je van dienst ben in alle problemen, dan ben ik ook jouw brood. Aan de andere kant, als je een christen bent dan doe jij dat ook, zodat je mij van dienst bent met alles wat je hebt, zodat alles mij te goede komt en ik geniet er van als van eten en drinken.’

Als een Christen dit dagelijks brood deelt, dan deelt hij zichzelf. Hij is er voor de ander; dat is bedoeld als we van roeping spreken.

Ieder ook maar een klein beetje eerlijk mens weet echter dat we dat niet kunnen, ook al zijn we zo Christelijk als mogelijk. De mens is niet wat hij moet zijn en ook een Christen is niet wat hij moet zijn.

”De roeping van de mens is mens te zijn”, schreef Multatuli. We zijn niet automatisch mens, maar mens moeten wij worden. Dat zegt de menselijke ervaring en dat zegt het Christelijk geloof.

Ihmisen kutsumus, onni ja ilo
Merimieskirkolle on tyypillistä, että siellä ihmiset kohtaavat toisensa. Merimieskirkon idea ei ole olla olemassa järjestääkseen myyjäisiä voidakseen olla olemassa järjestääkseen myyjäisiä.
Merimieskirkon ja kirkon idea ylipäätään on luoda sellaista hengen ja ruumiin tilaa, jossa voi kohdata toinen toisensa sellaisina kuin on – se sitä paitsi on ihmisten kohtaamisen ehdoton edellytys, koska muunneltujen minuuksien tai esitettyjen elämien kohtaamisissa ei koskaan oikein tietäisi, ketkä tässä toisensa tapaavatkaan.

Kun ihmiset kohtaavat, he kutsuvat toinen toisensa yhteiseen ihmisyyteen, Jumalan tarkoittamaan elämänmuotoon. Ja kun ihmisenä oleminen ei ole vain ihmisen kutsumus, vaan myös hänen onnensa ja ilonsa, he vapauttavat toinen toisensa vapaaseen ja edellytyksettömään inhimillisyyteen.

Totta kyllä ”kohtaamista” on toistettu puuduksiin asti ja se on romantisoitu ja ihanteellistettu aivan henkihieveriin. Näin on kuitenkin päässyt käymään ennen muuta siksi, että kohtaaminen on niin olennaista. Ei vain ole enää keksitty, miten muutenkaan sen toteaisi ja tajuaisi tai sanoittaisi ja jakaisi.

Inhimillisyydelle altistuminen
Tulin joskus kirjoittaneeksi merimieskirkosta näin – enkä oikein saa hävetyksi sitä vieläkään: ”Ihmisen kohtaaminen siinä hengessä, että kunnioittaa häntä, tunnustaa hänen loukkaamattomuutensa ja tunnistaa ja tunnustaa hänet ihmiseksi, on kohtaamista Pyhässä Hengessä.” Se on siis jumalallista, Jumalaan nähden avointa ja janoista.

Tätä varten kannattaa perustaa ja peruskorjata merimieskirkkoja ja kirkkoja ylipäätään. Tuollaiselle ihmisyydelle ja inhimillisyydelle altistuminen on käänteentekevää. Tähän Käänteentekijä, Ihmisen Poika, meidät kääntää – ja kun me ”olemme kääntyneet ympäri, meidän täytyy pysyä kääntyneinä”.

Tästä Ääni-joka-huutaa-erämaassa, Mies-joka-ei-solmi-kengännauhoja, niin intoilee: ”Tasoittakaa Herralle tie!” Toisin sanoen: valmistautukaa ihastelemaan joulun vauvaa, alkakaa taas seurata Kristusta, olkaa jälleen ja aina vain ihmisiksi!

”Kuuletko, kansa, saat kutsun elämään, kun saapuu kuninkaasi, Messias nimeltään. Vain hän on Herra, hän kutsuu elämään.”