Saarna reformaation merkkivuoden avajaismessussa Turun tuomiokirkossa

Matt. 22: 15-22

Fariseukset menivät neuvottelemaan keskenään, miten saisivat Jeesuksen sanoistaan ansaan. He lähettivät hänen luokseen opetuslapsiaan yhdessä Herodeksen kannattajien kanssa. Nämä sanoivat: ”Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Sinä olet ihmisistä riippumaton etkä tee eroa heidän välillään. Sano siis meille, mitä mieltä olet: onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei?” Mutta Jeesus huomasi heidän kieroutensa ja sanoi: ”Te teeskentelijät! Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää sitä rahaa, jolla maksatte veronne.” He ottivat esiin denaarin. Jeesus kysyi heiltä: ”Kenen kuva ja nimi siinä on?” ”Keisarin”, he vastasivat. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Antakaa siis keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Kuullessaan tämän he hämmästyivät. He jättivät Jeesuksen rauhaan ja lähtivät pois.

Keisarille, mikä keisarille kuuluu

”Keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Jo koulussa ihailin tätä Jeesuksen napakkaa vastausta. Hän ei mene ansaan, vaikka se onkin aika taitavasti viritetty. Jos kieltää veronmaksun, leimautuu yhteiskunnalliseksi kapinoitsijaksi. Jos suostuu siihen, leimautuu oman kansansa ja uskontonsa kannalta epäilyttäväksi yhteistoimintamieheksi. Lapsikin ymmärtää, että Jeesus selvittää tilanteen ja että hän se jää kentälle voittajana.

Jeesus ei suostu valitsemaan joko/tai, vaan vastaa sekä/että. Hänen terävä ja suvereeni tiivistyksensä on jäänyt elämään, ja siitä on muodostunut pysyvä periaate. Aikoinaan Lutherin Vähä katekismus osattiin jotakuinkin ulkoa ja moni osasi toistaa tämänkin tekstin: ”Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on. Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle jne. Tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden. Sen tähden te verojakin maksatte. Sillä he ovat Jumalan palvelusmiehiä, ahkeroiden virassansa juuri sitä varten.”

Paljon on Raamatussa, Uudessa testamentissa ja Jeesuksen puheissa sellaista, josta emme ole niin paljon piitanneet. Yhteisten pelisääntöjen ylläpitoa ja noudattamista me kuitenkin olemme jatkuvasti arvostaneet – vaikka keisarit ovatkin lähes kuolleet sukupuuttoon. Kysymys on luottamuksesta. Me olemme kasvaneet lujasti luottamaan siihen, että kukaan ei vedä välistä, että oikeus on kaikille sama ja että jokaista kohdellaan yhtä reilusti.

Äskettäin luin Turun sanomista laajan artikkelin reformaatiosta, ja siinäkin toimittaja toteaa: ”Suhde virkavaltaan ja virkakoneistoon on luottavainen. Barrikadeille ei nousta. Ollaan mieluummin hiljaa. Ei tehdä numeroa. Tehdään töitä. Ollaan rehellisiä.” Ja edelleen: ”Toisentyyppisissä kulttuureissa valtion oletetaan kyttäävän asukkaitaan erilaisten tunnusten avulla. Siellä poliitikot ja muut valtaapitävät ovat lähtökohtaisesti vihollisia.”

Kansainvälisissä vertailuissa Suomi sijoittuu maailman kärkeen, mitä vakauteen, turvallisuuteen ja moniin muihin hyvän yhteisen elämän välttämättömiin edellytyksiin tulee. Kun kärjessä usein ollaan yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa, ehkä luottamuspääomaa on tosiaankin kasvattanut näille yhteiskunnille yhteinen luterilainen kristillisyys.

Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu

Mutta ”Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu”. Olla kristitty ei ole yhtä kuin olla lojaali ja vastuullinen kansalainen. Vaikka kristitty vastuullinen kansalainen olisikin, Jeesuksen seuraaminen ei rajaudu kelpo kansalaiskuntoisuudeksi. Jumalalle kuuluu jotakin sellaista, mikä ei ole ”keisarin” asia. Jumalalle kuuluu jotakin totaalista, jotakin ehdotonta, jotakin koko elämän kokoista. Koko ihminen, me kaikkinemme.

Sitä, mikä Jumalalle kuuluu, ei pysty kelvollisesti suorittamaan, ja sitä on turha yrittää rakennella. Sitä ei mitenkään voi kiillottaa kuntoon eikä hioa nätiksi. Jumalan kanssa ei voi käydä kauppaa, koska hän omistaa jo kaiken; häntä ei voi hyvitellä, koska hänelle ei voi tarjota mitään mikä ei jo olisi hänen. Yritykset ovat toivottomia ja vievät epätoivoon; niin juuri Martti Lutherille aikoinaan kävi. Täydellisestä umpikujasta – ja vasta siitä – avautui kuitenkin tie. Tie tulikin vastaan eikä sitä pitänyt tehdä. Luther totesi: ”Tätä on olla Jumala: ei vastaanottaa, vaan antaa hyvää.”

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kuitenkin sanoo: ”Antakaa siis … Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.” Jotakin Jumalalle yhtä kaikki kuuluu antaa, jotakin aivan olennaista, jotakin täysin korvaamatonta. Luther tiivistää sen näin: ”Jumala ei vaadi meiltä mitään tekoa häntä itseään kohtaan, vaan ainoastaan uskoa Kristuksen kautta. Siinä hänellä on kylliksi.” Siksi me olemme tottuneet toistamaan: ”Yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden.” Jumalalle kuuluu usko, se on se, mikä Jumalalle kuuluu. Usko on luottamusta siihen, että me olemme armosta yhtä Kristuksen kanssa. Usko on luottamusta siihen, että Jeesuksen seurassa ja häntä seuraten elämässä on mieli ja kuolemassa toivo.

Lähimmäiselle, mikä lähimmäiselle kuuluu

Jeesus kehotti antamaan ”keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu”. Hän olisi hyvinkin voinut saman tien jatkaa: ”…ja lähimmäiselle mikä lähimmäiselle kuuluu.” Melkein saman tien hän jatkaakin – Matteuksen evankeliumissa kysymys verorahasta on nimittäin osa keskusteluja, jotka päätyvät kysymykseen jumalallisen lain suurimmasta käskystä. Siihen Jeesus vastaa (Matt. 22: 37-39): ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”

Niinpä onkin aivan asianmukaista, että samassa yhteydessä kuin Luther puhuu Jumalaan suunnattavasta uskosta, myös hän jatkaa: ”Kaikki teot paitsi usko on suunnattava lähimmäiseen. … Sen jälkeen älä ajattele muuta kuin että lähimmäiselle kuten Kristus on tehnyt sinulle. Anna kaiken työsi ja koko elämäsi olla suunnattu lähimmäiseesi. Etsi, missä on köyhiä, sairaita ja kaikenlaisia kurjia; heitä auta; siellä pane elämäsi harjoitukseen.”

Keisarille mikä keisarille kuuluu, Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu ja lähimmäiselle mikä lähimmäiselle kuuluu. Tai ajantasaisemmin ja arkisemmin sanottuna: yhteiskunnalle mikä yhteiskunnalle kuuluu, Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu ja ihmiselle mikä ihmiselle kuuluu. Meidän maailmassamme yhteiskunnan ja ihmisen tontit eivät ole toisistaan irralliset. Kristityn mielessä vastuu siitä, mitä ihmiselle kuuluu, kiertyy kysymykseksi siitä, miten me tätä vastuuta yhdessä, yhteiskuntana, kannamme. ”Siksihän me verojakin maksamme”, Luther varmaan muistuttaisi.

Meillä on ollut ja meillä on vieläkin sellainen yhteiskunta, jolle on ominaista maailman mittakaavassa aivan harvinainen yhteisyys ja keskinäinen luottamus. Jotta meillä olisi sellainen vastakin, oikeudenmukaisen kohtelun ja välittämisen kokemukset ovat korvaamattomia. Oikeudenmukaisen kohtelun ja välittämisen kokemuksia puolestaan tuottavat vain – oikeudenmukainen kohtelu ja välittäminen. Luterilaisen ihannoima luottamusyhteiskunta edellyttää reiluutta, oli sitten kysymys täällä jo iän kaiken asuneista tai tästä maailman vakaimmasta ja turvallisimmasta maasta vastikään turvaa hakeneista. ”Yhteiskunnalle mikä yhteiskunnalle kuuluu” nimenomaan siksi, ettei kukaan jäisi oman onnettomuutensa nojaan.

Vastakkainasettelusta yhteyteen

Ensi vuonna tullaan lukemattomia kertoja peilaamaan toisiinsa satavuotiasta Suomea ja viisisatavuotista luterilaista reformaatiota. Siihen päällekkäin osuvat merkkivuodet houkuttelevat ja syystäkin: aiemmin mainitsemani lehtiartikkeli väittää jopa, että ”luterilaisuus on Suomen, suomalaisuuden ja suomen kielen peruskivi”. Mutta ensi vuonna satavuotisjuhlaansa viettää myös Suomen ekumeeninen neuvosto. Usko, armo, Kristus ja lähimmäisenrakkaus eivät ole mikään luterilaisen kirkon monopoli. Jos aikoinaan omaa identiteettiä saatettiin rakentaa muita arvostelemalla ja solvaamalla, nyt pyritään vastakkainasettelusta yhteyteen. Kun ennen oltiin sitä mieltä, että meillä tehtiin uskonpuhdistus ja katolisessa kirkossa sen jälkeen vain jokin vastauskonpuhdistus, nyt kumpikin voidaan nähdä reformaationa, olennaisen hahmottamisena uudelleen.

Huomenna ei myöskään vietetä oikean kristillisyyden 499-vuotispäivää, vaikka Lutherin teesien naulaamista silloin muistetaankin. Me olemme sellaisella jatkumolla, joka alkaa Kristuksesta ja apostoleista. Tässä Turun tuomiokirkossa se näkyy vaikkapa siinä, että ehtoollispöytään menevä näkee toisella puolellaan kyllä Martti Lutherin, mutta toisella puolellaan jo 800-luvulla eläneen arkkipiispa Ansgariuksen, koko ”Pohjolan apostolin”. Me arvostamme menneiden vuosisatojen kristittyjä ja kunnioitamme esivanhempiemme uskoa, toivoa ja rakkautta. He ovat meille uskon perinnön välittäneet. Siksi me kristittyjä olemme. Ei meistä olisi tätä kristinuskoa perustamaan.

Uskosta, armosta ja Kristuksen tähden

Tämän me olemme saaneet: Toisille ihmisille mikä toisille ihmisille kuuluu ja julkiselle vallalle mikä julkiselle vallalle kuuluu. Koska Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu.

Kaikki lähtee liikkeelle kauhistuttavasta ja ihastuttavasta uskonkokemuksesta: Jumalalle ei kelpaa mikään yritys parannella itseään, muuttaa minuuttaan tai suoriutua muita paremmin – sitä vastoin parantelematon, muuttamaton ja kilpailukyvytönkin minuus kelpuutetaan sellaisenaan. Ja kun saa olemassaolonsa oikeutuksen Jumalalta, eipä siihen ole muillakaan mitään sanomista. Kristityn ei tarvitse orjailla ketään. Juuri siksi hän voikin kaikessa rauhassa antaa toisille ihmisille sen, mikä toisille ihmisille kuuluu ja julkiselle vallalle sen, mikä julkiselle vallalle kuuluu. Kun ei tarvitse kisata, kunnostautua, näytellä eikä olla itseään parempi, rentoutuu ottamaan oman paikkansa ihmisten joukossa, auttamaan ja kantamaan vastuuta.

Koska tämä vastuuseen vapautunut elämänmuoto perustuu luottamukseen Jumalaan, kysymys on yksin uskosta. Koska siihen ei liity mitään suorittamista, se todellistuu yksin armosta. Koska se on koettavissa Kristuksen seurassa ja seuraamisessa, siitä tulee meidän todellisuuttamme yksin Kristuksen tähden. Tätä on ”uskonvanhurskaus”. Se on vapautta olla oma itsensä Jumalan ja ihmisten edessä. Se on vapautumista rakastamaan, välittämään ja osoittamaan oikeudenmukaisuutta. Se on kokemusta elämän mielestä, ja se antaa toivon kuoleman edessä.