Mk. 10:17-27

 

”Pappilassa keitettiin joka päivä muutama muuripadallinen, ainakin kolme saavillista, velliä, johon jokaiseen pataan käytettiin kaksi vakallista kaurajauhoja sekä vakallinen ruis- tai ohrajauhoja; lienee vakka vetänyt neljä tai viisi kappaa. Köyhiä oli siellä yötä päivää, toisia käskettiin poistumaan, niitä oli saunatkin täysi.”

Näin muisteli Jalasjoelta kotoisin oleva Eeva-Stiina Virtanen vuonna 1917 tuolloin puolen vuosisadan takaisia nälkävuosia. Viisivuotiskautena 1865–69 Punkalaitumen väkiluku väheni yli kolmellasadalla hengellä. Kun Punkalaidun sata vuotta sitten oli 275-vuotias, elossa siis oli edelleen niitä, joille ruoka oli ollut kysymys elämästä ja kuolemasta. Ihmisen elämäksi sata vuotta on pitkä aika, mutta yhteisön olemassaolon kannalta lyhyt, kuin eilinen. Kaikki tuo oli kuin olikin todellisuutta vasta aivan äsken.

 

Entä me?

Kun Jeesus kohtaa kaikkien käskyjen noudattajan, tältä ei enää puutukaan kuin yksi ainoa asia: ”Yksi sinulta puuttuu. Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille.” Sen jälkeen miehellä olisi se aarre taivaassa, jonka hän jotenkin tiesi itseltään yhtä kaikki puuttuvan – hänhän suorastaan ryntäsi Jeesuksen perään kysymään, kuinka hän voisi löytää iankaikkisen elämän. Luovu kaikesta, mitä sinulla on, ja jaa se niille, joilla ei mitään ole.

Jeesuksen oikoinen ohje on herättänyt hämmennystä kautta vuosisatojen, pian jo kaksituhatta vuotta. Hämmennys ja hämmästys alkoi jo itse tapahtumapaikalla. Ensin Jeesus toteaa tien jyrkäksi niille, joilla on paljon omaisuutta: heidän on vaikea päästä Jumalan valtakuntaan. Seuraavaksi hän nostaa sen aivan pystyyn: helpommin menee kameli neulansilmästä kuin rikas taivaan portista.

Jeesus etenee tahallaan mahdottomuuksiin päästäkseen sanomaan, että pelastus ja iankaikkinen elämä eivät ylipäätäänkään ole mahdollisia ihmiselle saavuttaa: ”Ihmiselle se on mahdotonta, mutta ei Jumalalle. Jumalalle on kaikki mahdollista.” Ei ole kysymys vain yhdestä rikkaasta miehestä tai pienestä varakkaiden joukosta. Heti tämän kerrotun jälkeen Pietari haluaakin soveltaa nähtyä ja kuultua itseensä ja muihin opetuslapsiin, jotka suinkaan eivät olleet olleet maan mahtavia. Hän kysyy: ”Entä me? Me olemme luopuneet kaikesta ja seuranneet sinua.”

 

Uskaltaudunko uuden varaan?

Vastaus palauttaa maan pinnalle, mahdottomuuksista tämän nyt elettävän elämän rakenteisiin. ”Totisesti: kuka ikinä minun tähteni ja evankeliumin tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, äidistään, isästään tai lapsistaan tai pelloistaan, hän saa satakertaisesti: nyt, tässä maailmanajassa, taloja, veljiä ja sisaria, äitejä ja lapsia ja peltoja – tosin myös vainoa – ja tulevassa ajassa hän saa iankaikkisen elämän.”

Ei olekaan kysymys siitä, mikä ensi näkemältä varmaankin eniten hämmentää: miten sitten ollenkaan elettäisiin, jos kaikesta luovuttaisiin ja kaikki jaettaisiin pois?

Kun kaikki saattaakin korvautua – jopa monin verroin – kysymys onkin siitä, uskaltautuuko uuden varaan vai turvautuuko olemassaolevaan.  Kysymys on  vanhan elämänmuodon vaihtumisesta uuteen, ratkaisevasta hetkestä, kokonaisvaltaisesta irtautumisesta ja yhtä kattavasta liittymisestä, elämän suunnan ratkaisevasta käänteestä. Seuratako Jeesusta vaiko ei, ollako mukana ehtoja asettamatta vaiko ei ollenkaan?

 

Kengättömän jalanjäljissä

Sittemminkin on vain harvakseltaan koettu, että Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa myös nyt ja itselle sitä, että ”menee ja myy kaikki, mitä itsellä on, ja antaa rahat köyhille”. Niin teki kyllä rikas italialainen nuorukainen Giovanni Francesco di Bernardone 1200-luvun alussa: hän luopui kaikesta vyötä ja kenkiä myöten. Hänestä tuli Poverelloksi, Köyhäseksi, kutsuttu Fransiskus Assisilainen, jonka opetus ja esimerkki vaikuttaa yhä – ei nykyinen Rooman piispa turhaan ottanut nimekseen Fransiskusta, vaan ohjatakseen sekä itseään että paavina johtamaansa kirkkoa kengättömän köyhän jalanjälkiin.

Fransiskus perusti kaikesta luopuneille seuraajilleen sääntökunnan. Jeesusta seurasivat opetuslapset, jotka olivat jättäneet kalastuksen ja muut elinkeinonsa. Tämän tapaista kaiken jättämistä ei voi väistää, kun sen aika on. Mutta tällaista kaiken jättämistä on syytä muistaa myös silloin, kun ylipäätään alkaa vaivaantua siitä, mihin oikeastaan panee turvansa ja toivonsa. Vaikka ei olisikaan sellainen aika eikä tilanne, jossa olisi kutsuttu ”myymään kaiken” ja jakamaan kaiken pois, yhtä kaikki meitä kaikkina aikoina ja kaikissa tilanteissa kutsutaan pitämään silmällä ja edistämään muiden ihmisten elämän edellytyksiä eikä loputtomiin varmistelemaan omaamme.

Fransiskus ei halunnut sääntökuntansa jäsenten vetäytyvän luostariin ja elävän rahatonta yhteiselämää siellä, vaikka niinkin Jeesuksen sanat tässä ajassa tulevasta korvauksesta olisi voitu tulkita: ninhän saataisiin veljiä satakertaisesti ja tultaisiin muutenkin toimeen. Sitä vastoin hän kehotti: ”Menkää maailmaan, ihmisten luo, osoittakaa rakkautenne teoissa ja totuudessa.” Ja vaikka Jeesuksen lähiseuraajat olivatkin heittäytyneet kulkumiehiksi, joiden toimeentulo ei ollut enää työnteon vaan muiden ihmisten tilapäisten avustusten varassa, parantamansa ihmiset Jeesus tyypillisesti lähetti takaisin elämään omaa elämäänsä ”maailmassa, ihmisten luona”.

Epäilemättä he olivat muuttuneita, toisenlaisia, vaikutettuja ja jopa pelastuneita. Silti – tai juuri siksi – heidän elämänsä jatkui heidän omissa yhteyksissään ja yhteisöissään.

 

Ihmisen keskipiste ei ole hänessä itsessään

Kun nyt vietetään Punkalaitumen seurakunnan ja kunnan 375-vuotisjuhlaa, kolmen vuoden päästä onkin sitten jo uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhla. Luterilainen reformaatio jos mikä korosti, että kaikki rehellinen arkityö on kutsumusta – sitä ei häikäilty nimittää jopa jumalanpalvelukseksi. Martti Luther tokaisi: ”Kun toimitat jokapäiväisiä talousaskareitasi, teet jotain, mikä on kaikkia munkkien pyhyyttä ja elämän ankaruutta parempaa.” Maailmassa kristittyjen on pysyttävä, ihmisten luona.

Kun viime nälkävuosien aikana Punkalaitumella pävittäisiin talousaskareisiin kuului sekoittaa ja keittää kaura-, ruis- ja ohrajauhoista velliä, tehtiin jotain sellaista, mikä silloin oli kaikkea muuta parempaa. Ei silloin jaettu kaikkea, mutta jaettiin mitä vain suinkin jaettavissa oli. Pappilassa jäätiin henkiin – kirkkoherra Salovius kuoli vasta muutamaa vuotta nälänhädän jälkeen – mutta näin voitiin hädänalaisia auttaa. Ja hyvä niin; Saloviuksella kun oli varastossaan paitsi ruumiin ruokaa ja sielun ravintoa myös monien kymmenien lääkkeiden varasto, jolla silläkin hän pystyi punkalaitumelaisten elämää edesauttamaan.

Edelleenkään elämä ei ole sen muotoinen ilmiö, jossa kukin itse ja erikseen olisi keskeisin. Ihmisen keskipiste ei ole hänessä itsessään, vaan hänen ulkopuolellaan, jossakin keskinäisyyden ja lähimmäisenrakkauden ja vastuuntunnon seutuvilla. Lomamatkoilla jotakuinkin jokainen meistä on kuullut, kuinka on meneteltävä, jos lentokoneen matkustamon paine laskee ja katosta tipahtavat näkyviin happinaamarit. Ensin on autettava itseään ja sitten vasta lasta. Ei kuitenkaan sen vuoksi, että itse olisi tärkeämpi, vaan sen vuoksi – ja nimenomaan tai jopa vain sen vuoksi – että vain pysymällä itse toimintakykyisenä voi auttaa sellaista, joka siihen itse ei kykene.

 

Toisista huolen pitämisen eetos

Samana vuonna, jolloin uskonpuhdistuksen alusta tulee kuluneeksi 500 vuotta, myös itsenäinen Suomi viettää 100-vuotisjuhlaansa. Suomalaiseen elämänmuotoon on sisäänkirjoitettu se toisista huolen pitämisen tinkimätön eetos, jota Jeesus radikaalisti vaati ja havainnollisti ja jota kristillinen kirkko on aina opettanut ja myös todellistanut. ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”, tiivisti apostoli Paavali (Gal. 5:6b) eikä siihen ole mitään vastaansanomista.

Suomalaisessa yhteiskuntamallissa päävastuu hyvinvoinnista on kunnalla, se vastaa elämän elettävyydestä kaiken kaikkiaan. Juuri nälkävuosien aikaan vuonna 1865 annettiin kunnallisasetus, jonka mukaan valtaosa yhteisistä asioista tulisi vastedes olemaan seurakunnasta erillisen kunnan vastuulla. Punkalaitumella asiasta päätettiin tammikuussa 1868; seurakuntaa ja kuntaa erikseen ei ensimmäisten 230 vuoden aikana ollutkaan, ja siksipä kumpikin nyt viettää yhteistä 375-vuotisjuhlaa.

 

Hyvän ja hyvyyden juhla

Juhlapäivänä ei juhlita pelkästään kurjuuden, nälän ja vaikeuksien voittamista, vaikka juuri sitä onkin syytä juhlia. Juhlan ansaitsee se hyvä ja hyvyys, jota Punkalaitumella on vuosisatojen aikana otettu vastaan ja itse tuotettu ja jaettu.  Vaikka yhtä jos toistakin näinä aikoina arveluttaa, mikä tuleekaan olemaan oman kunnan ja seurakunnan kohtalo meidän aikamme muutospaineissa, hyvän ja hyvyyden asialla seurakuntalaisten ja kuntalaisten on syytä kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa edelleenkin olla.

Eeva-Stiina Virtanen oli niin vaikuttunut vellinjaosta, että muisti puolen vuosisadan jälkeen vielä reseptinkin. Hyvyydestä kannattaa vaikuttua – etenkin semmoisesta, joka ei pidä itsestään melua, vaan näyttäytyy jotenkin itsestäänselvänä vastuunkantona ja mutkattomana velvollisuudentuntona. Sellaista me juhlimme tänään ja sellainen tuottaa Punkalaitumelle hyvää elämää kaikissa mahdollisissa tulevaisuuksissa.

Siellä missä luovutaan omasta evankeliumin tähden eikä – Herran tähden! – panna elämää omaisuuden tai rahan varaan, siellä elämä osoittautuu palkitsevaksi jo tässä maailmanajassa. Ja tulevassa ajassa tiedossa on hyvyyden voitto, iankaikkinen elämä.