Joh. 4:34–38

 

Viime syksynä olin kokousmatkalla Armeniassa. Viimeisenä iltapäivänä osanottajat vietiin pääkaupungin läheisille vuorille. Missä tie päätyi, oli osin kallioon kaivautuva ja osin rakennettu Geghardin luostari.

Kun seisoin yhdessä jo käytöstä pois jätetyssä kappelissa, katselin sen seiniä jotka olivat kynttilöiden noen kokonaan mustuttamia ja kuuntelin paikallisen kuoron laulamaa armenialaista kirkkomusiikkia, en voinut olla kokematta ja mielessäni sanoittamatta kahta asiaa.

Sitä, että tämä kristinusko on aika vanha juttu ja sitä, että tämä kristillinen usko ei ole mikään erityisen länsimainen eikä eurooppalainen ilmiö.

 

Tietää aivoissaan, kokea nahoissaan, tuntea sisäelimillään

Kokemus oli terveellinen. Kyllähän sen muutenkin tiesin, että olin maailman vanhimmassa kristillisessä maassa: Armenian valtionuskonnoksi kristinusko tuli jo vuonna 301 – jopa ennen ekumeenisia kirkolliskokouksia ja niiden määrittelemiä kristillisen opin perustotuuksia.

On kuitenkin eri asia tietää aivoillaan kuin kokea nahoissaan ja tuntea jotenkin sisäelimillään: tajuta se, että se mitä minulla ja meillä on, on perittyä ja saatua eikä omistettua saati itse tehtyä.

Se opettaa olemaan. Se opettaa olemaan ajattelematta itsestään, ajastaan ja ajatustottumuksistaan enemmän kuin ajatella sopii. Se hillitsee taipumusta olla itse mielestään viisas.

Geghardin luostari on saanut nimensä keihäästä, jota nykyään säilytetään toisaalla. Sen katsotaan olevan se keihäs, jolla Kristuksen kylki ristillä lävistettiin. Tuskinpa niin on, vaikka juuri tämä keihäs ehkä olisikin vähiten epätodennäköinen niistä neljästä tai viidestä, joista väitetään samaa.

Kun on itse mielestään viisas, kiusaus suhtautua yliolkaisesti ja vähätellen tällaiseen pyhäinjäännökseen on suuri. No, tietenkään keihäs tai mikään muukaan pyhäinjäännös ei ole itse asia – ei silloinkaan, jos se sattuisi olemaan aito – mutta se auttaa mieltä kiinnittymään itse asiaan. Se edesauttaa muistamista ja pysäyttää miettimään.

Ihminen kun on rakennettu näin. Ihminen ei ole silkkaa henkeä, vaan mitä ruumiillisin olento. Ihminen näkee, kuulee, koskettaa, kulkee, istuu, haistaa ja maistaa. Siksi hän myös kaipaa jotakin nähtävää ja kuultavaa. Hän tarvitsee jotakin kosketettavaa, jotta todellisuus koskettaisi häntä.

Pelkkä sisäinen tuumailu on laimentuakseen ja ajattelu on ohentuakseen, ellei niitä ruoki mikään käsin kosketeltava ja silmin nähtävä.

 

Inhimillisen elämän pyhyys

Kun tämän huomaa, eivät pyhäinjäännökset tunnukaan niin kummallisilta kuin ne meistä yleensä tuntuvat. Niissä onkin jotain perusinhimillistä.

Pyhäinjäännökset ovatkin samaa sukua kuin meille tyypillinen taipumus säilyttää meitä edeltäneisiin sukupolviin ja meille tärkeisiin ihmisiin liittyviä muistoesineitä.

Tuo tyyny tuommoisenaan ei ole kummoinenkaan, mutta sen teki mummu ja se säästetään. Nuo ovat isän ja äidin kirjeitä. Tässä on viimeinen valokuva, joka veljestä otettiin. Ja niin edelleen.

Itsekin säästän kirjaa, joka tuotti isoisälleni hänen elämänsä viimeiset hymyt hänen kuolinvuoteellaan: haluan sen säilyvän sen ilon tähden, sen elämän aivan loppumetreille saakka antaman hyvyyden muistamiseksi.

Kaikessa tässä säästämisessä ja säilyttämisessä pyrkii lopulta pintaan myös kaiken Jumalan antaman inhimillisen elämän kunnioitettavuus ja jopa pyhyys – tai ehkä me säilytämme ja säästämme juuri niiden tähden, vaikkemme sitä oikein osaa sanoakaan?

 

Olemme saaneet paljon, kuulumme toisiimme

Pyhän Henrikin muistopäivänä mielelle ja aisteille on vähän kiintopisteitä. Silti Turun tuomiokirkossa on kukkakimppu siinä seinäkomerossa, johon hänet oli haudattu – puhe hautapaikasta on meille paremmin ymmärrettävää kuin pyhäinjäännösten miettiminen.

Me käymme ja käymme haudoilla juuri siksi, että niin tehdessämme me saamme kiinni siitä, kuinka paljon me olemme saaneet, kuinka vähiin meidän itseriittoisuudestamme on ja kuinka toisiimme me kuulummekaan.

Tällaisena muistopäivänä aikajana on yhtä aikaa pitkä ja lyhyt. Toisaalta havahtuu hiukan epämääräiseen, mutta yhtä kaikki jonkinmoiseen kiitollisuuteen siitä, mitä aivan alkuaikojen kristityt oman maanosammekin ulkopuolella ovat tallettaneet, todellistaneet ja välittäneet ja minkä historian hämärään peittyvän pyhän Henrikin katsotaan aikoinaan tuoneen Suomeen tai ainakin vakiinnuttaneen täällä.

Toisaalta mieleen nousevat väistämättä lukuisat sellaiset niin läheiset ihmiset, että heidän kanssaan on itse eletty tai yhä eletään. Aika lyhenee samaan tapaan kuin lukemassani evankeliumissa. Siinä kylväminen ja leikkaaminen lankeavat yksiin, vaikka jokainen maanviljelijä tietää ja kaupunkilainenkin hetken mietittyään tajuaa, ettei niin voi mitenkään olla.

Kysymys on tietenkin kuvapuheesta eikä maanviljelystä sinänsä. Vaikka maanviljelyksen kannalta kylväminen ja sadonkorjuu ovat peräkkäisiä eivätkä samanaikaisia, Jumala-uskon maailmassa, siinä mistä nyt varsinaisesti puhutaan, asiat ovat toisin ja juuri niin kuin kuvataan.

 

Toiset ovat tehneet työn

Aivan olennaisessa määrin me korjaamme satoa, jota me emme ole kylväneet. Koko elämään pätee: ”Toiset ovat tehneet työn, mutta te pääsette korjaamaan heidän vaivannäkönsä hedelmät.”

Mitä meillä on, jota me emme olisi saaneet meitä edeltäneiltä ihmisiltä ja sukupolvilta? Me olemme syntyneet perheeseen ja sukuun, joka yrittänyt elää niin kuin parhaiten taitaa ja luoda elämisen edellytykset lapsillekin. Me olemme kasvaneet paikkakunnalla jonka jotkut ovat perustaneet ja rakentaneet, käyneet koulumme ja opiskelleet koska jotkut ovat luoneet sellaisen mahdollisuuden, tehneet työtä yhteiskunnassa jossa sellaiselle on ollut paikkansa ja tilansa ja olleet osa sellaista ihmisten verkostoa jota me emme ole yksin tehneet.

Me olemme kaikkialla korjanneet toisten vaivannäön hedelmiä; toiset ovat tehneet työn.

Aivan erityisesti tämä pätee uskoon, toivoon ja rakkauteen – niihin kolmeen joiden varassa jaksaa elää tai joiden vuoksi voi kokea elämäniloa. Aivan erityisesti kokemus elämän mielestä ja olemassaolon merkityksestä on sellainen, jota ihminen ei itse itsestään tuota. Se annetaan ja se välittyy. Me korjaamme jotakin olennaista – tai kaikkein olennaisinta – eikä meistä millään voi tuntua siltä, että se olisi meidän tuottamaamme tai tekemäämme.

 

Toinen toistemme kiintopisteet

Mutta, kuten sanottu, aikajana lyhenee. Kylväminen ja leikkaaminen yhtäaikaistuvat. Perinnöksi saaminen ja itse tekeminen limittyvät. Samaan aikaan kuin me olemme täysin ja kokonaan riippuvaisia siitä, mikä oli valmista jo ennen meitä ja meistä riippumatta, samaan aikaan me luomme toinen toisemme nykyisyyttä ja meitä seuraavien ihmisten tulevaisuutta. Kunakin päivänä ja kussakin paikassa me korjaamme satoa ja kylvämme uutta.

Teljän seurakunnassa tämä on koettavissa. Tietoisuus perinnöstä ja lahjasta ei voi olla sellaista kuin Geghardin luostarissa: täällä seinät eivät ole vuosisatojen mustuttamat eikä seurakunnalla kaikeksensa ole vuosisataista historiaa. Riippuvaisuuden taju kohdistuukin siihen uskonperintöön, jota kannattelee seurakunnan jumalanpalveluselämä ja joka todellistuu kristillisessä kasvatuksessa ja diakoniassa ja näkyy kaikessa vuorovaikutuksessa, kohtaamisessa ja jakamisessa.

Kun ihminen kerran on luotu aikaan ja paikkaan kiinnittyväksi ruumiilliseksi olioksi, hän tarvitsee kiintopisteitä, muistamisen kohteita ja paikkoja, nähtävää, kuultavaa ja kosketettavaa. Jos kysymys on niistä menneistä sukupolvista, jolta me olemme summattomasti saaneet, nämä kaikki ovat tavalla tai toisella esineellisen luonteisia.

Kun taas kysymys on elämisestä nyt, keihäänkärkenä on jakaminen, kohtaaminen ja vuorovaikutus kanssaeläjien kanssa: me olemme toinen toisemme kiintopisteitä, rakkauden osoittamisen kohtia, kuulluiksi ja nähtäviksi tarkoitettuja, käteltäviä tai jopa syliin otettavia. Tämän tähden Sana tuli lihaksi, Jumala ihmiseksi, Kristus meidän kaltaiseksemme.

 

Kasvoista kasvoihin

Liettualais-ranskalainen filosofi Emmanuel Levinas on kuvannut tätä ihmisen ihmeellistä osaa kääntäen: ”En ymmärrä, kuinka enkelit voisivat auttaa toisiaan.” Pelkästään henkinen ei pysty auttamaan, ottamaan vastuuta tai kantamaan; vaikka ihmisen ruumiillisuus ensi tuumaamalta tuntuisikin rajoitukselta, ei se sitä ole.

Se antaa mahdollisuuden jakaa elämää ja juuri sitä elämää jota juuri nyt elää täällä ja nyt, omana itsenään Porin Teljässä. Sen myötä voi katsoa toinen toistaan kasvoista kasvoihin. Sen takia voi jatkaa sitä mitä Kristus teki – ja siis kaikkein kattavimmalla ja syvimmällä tavalla yhdistää toisen vaivasta hyötymisen ja oman edelleen välittämisen.

Evankeliumin mukaan ”kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa”. Paitsi tuota jo moneen kertaan kerrattua kylvämisen ja korjaamisen, perinnön ja oman olemisen limittymistä, letittymistä ja yhteenkuuluvuutta tässä korostuu ilo. Missä on uskoa, toivoa ja rakkautta, elämässä on mieltä ja olemisessa tarkoitusta.

Tätä me olemme saaneet ja tätä me saamme; tätä meille vastakin annetaan ja tätä me jaamme. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.