Kaikki on kutsuttu kumartamaan ja heittäytymään

Mikä saa tietäjän satuloimaan kamelinsa: onko se pyrkimys saada selitys kummalliselle luonnonilmiölle, suorastaan tähtitieteellinen uteliaisuus? Mikä vie pitkälle ja vaivalloiselle matkalle: halu olla paikalla kun tapahtuu suuria, into nähdä omin silmin – sekö se on? Mikä saa liikkeelle, mikä saa luopumaan mukavuudesta ja lähtemään vaikka erämaan poikki?

Voihan se niinkin olla, että silkka innostus saada uutta tietoa riittää. Vaikka uuden oppiminen tapahtuukin aina oman mukavuusalueen ulkopuolella, voi olla, että se kuitenkin on niin innostavaa, että se sellaisenaan perustelee kaiken vaivannäön. Mutta silti minusta tuntuu siltä, että nyt on kysymys myös enemmästä. Kun nimittäin perille päästään, ei vain todeta, ei vain kirjata muistiin ja aleta valmistella artikkelia tähtitieteelliseen aikakauskirjaan, niin kuin uusien havaintojen kanssa sopii menetellä. Kun perille päästään, heittäydytään maahan ja kumarretaan.

On siis kysymys enemmästä – jos kerran perillä heittäydytään ja kumarretaan. On kysymys elämästä, kaikkineen. Eikä elämää noin vain voi elää, ei sitä kuin peltoa voi ylittää: se on viedäkseen myös erämaahan ja sen tuolle puolen. Jos tähteänsä seuraa.

Tässä suhteessa me olemme kaikin samassa asemassa. Ja sitähän evankeliumi itämaan tietäjistä meille tietenkin yrittää kertoa. Vaikka se kertoo tähtientutkijoista, aikansa huippuoppineista, jutun kärki tähtää yhtä terävästi meihin itse kuhunkin koulutuksesta riippumatta. Vaikka tietäjät onkin vanhastaan tulkittu kolmeksi kuninkaaksi, kertomusta ei ole suunnattu vain yhteiskunnallisille vaikuttajille ja vallanpitäjille, vaan kohtikäyvän demokraattisesti meistä jokaiselle.

Että itämaan tietäjät edustavat meitä kaikkia, sen vahvistaa myös se tapa, jolla tätä evankeliumia jotakuinkin alusta alkaen on luettu. Sen mukaan nuo kolme tietäjäkuningasta tarkoittavat aikansa koko tunnettua maailmaa, Aasiaa, Eurooppaa ja Afrikkaa. Kaiken maailman ihmiset on kutsuttu seuraamaan tähteä. Kaikki on kutsuttu seuraamaan. Me olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin.

 

Pysähtyminen lapseen on Jumalan valinta ja linjanveto

Olemme kutsuttuja seuraamaan tähteämme – miksei niinkin. Mutta tähtihän antaa suunnan ja näyttää tietä: sen varsinainen tehtävä on viedä jonnekin, saada tavoittamaan jokin tietty. Tärkeintä ei ole liike, vaan päämäärä: ’Kun tähti tuli sen paikan yläpuolelle, missä lapsi oli, se pysähtyi siihen.’ Kun lähtee seuraamaan, ei mene minne tahansa, vaan viedään sinne, missä lapsi on. Kun kysymys on enemmästä ja elämästä, kun etsii sitä minkä edessä painaa otsansa tomuun ja suhteellistaa koko olemisensa, saatellaankin tähän: perusihasteluun, pelkistetyistä pelkistetyimpään ja yksinkertaisista yksinkertaisimpaan. Sellaiseen, jonka lapsi ja ehkä vain lapsi voi meissä saada aikaan.

Niinpä kun lähtee vaikka erämaan poikki arvaillessaan, että jossakin piilee elämän mieli ja olemisen merkitys, ei kohtaakaan mitään kuninkaallisen komeaa, vaan pelkästään inhimillisen pientä ja paljasta. Näkee pikkuisen lapsen, sellaisenaan. ’Ei kukaan pelätä voi pienokaista, ei ujostella köyhää lapsukaista’ – vaikkei Jumalaa etsisikään, vaikkei häntä varsinaisesti osaisi kaivata, vaikka häntä mieluummin jopa karttelisi, tässä ja tästä lähtien hän on yhtä lähellä kuin kuka vain, joka kaipaa kosketusta, syliä ja rakkautta. Tämä on Jumalan linjanveto, kristinuskon suuri skandaali: Jumala, joka kannattelee maailmankaikkeutta, tulee vertaiseksi, astuu ihmisen historiaan ja asettuu yhdeksi meistä. Aikuiseksi kasvettuaan tämä lapsi samastaakin itsensä kaikkien tarvitsevien kanssa: ’Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.’ (Mt 25, 40) Ei vain Jumala tule lähelle, vaan hän tuo meitä toistemme lähelle.

Näin kristillistä uskoa puhutaan, näin sitä kuvataan. Se välittyy meille nimenomaisesti kertomuksina ja kuvina, vasta toissijaisesti oppilauseina ja käsitteinä. Aina, kun Jeesukselta kysyttiin Jumalan valtakunnasta, hän kertoi tarinan – koskaan hän ei antanut määritelmää. Tällä tavoin (ja vain tällä tavoin) ylittyvät kulttuurien väliset kuilut ja silloittuvat aikakausien vaihtuvat ajattelumuodot. Tietäjät ratsastavat yhä, joka vuosi, kaiken maailman kirkkoihin. Heidän karavaaninsa kulkee, haukkukoot rationalismin koirat miten haukkuvatkaan, läpi kristikansan mielenmaiseman ja suoraan itse kunkin sieluun. Vaikkemme loppuun asti ymmärräkään, me tajuamme selvästi ja kirkkaasti, että olemme kaikki kutsutut. Johonkin. Johonkin, jonka kuva, jonka merkki, jonka läsnäolo on tuo lapsi tuossa.

 

Lapsi ei kutsu suorittamaan vaan seuraamaan

Itämaan viisaat tajusivat, mihin heidät oli kutsuttu, vaikkeivät tietenkään voineet paljoakaan tietää, niin tietäjiä kuin olivatkin. Siksi he, kun ’menivät taloon ja näkivät lapsen ja hänen äitinsä Marian’, ’he maahan heittäytyen kumarsivat lasta, avasivat arkkunsa ja antoivat hänelle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa’. Ei missään ole sanottu, että tietäjiä olisi ollut kolme, mutta kolmen lahjan antajaksi kolme ihmistä sopii oikein hyvin. Jos kumpaakin on kolme, kukin siis tuo omat lahjansa. Kun meidät kaikki on kutsuttu seuraamaan – ensin tähteä lapsen luo ja sitten vastaamaan aikuisen Jeesuksen itse lausumaan kutsuun seurata häntä – myös meillä itse kullakin on omat lahjamme kannettavanamme ja annettavanamme. Kukin käyttää omia lahjojaan; olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin.

Yhteistä on se, että meidät on kutsuttu seuraamaan. Alkujaan – ja tänään – meidät kutsuu lapsi. Moni meistä on turtunut toistoon ja vaivoin enää tunnistaa mitään eriskummallista siinä, että Jumala lähestyy meitä lapsen kautta ja lapsessa. Silti myös me saatamme, katselemaan rauhoittuneina, kokea häivähdyksen ihmettä, olla näkevinämme, kuinka tähti pysähtyy sinne missä lapsi on, olla ikään kuin kumartavinamme ja tavallaan heittäytyvinämme. Toisten sieluun valo taas loistaa vain himmeästi, suodattuneena ja taittuneena – on niin paljon muita valoja – mutta se saattaa silti riittää tekemään elämästä loppujen lopuksi sittenkin toisenlaista. Ja vaikka mikään ei näyttäisikään olevan toisin, vaikka siinä missä toiset näkevät ihasteltavan lapsen, itse ei näe yhtään mitään, tyhjyys voi olla luodakseen tilan jollekin ihan muulle. Tässä valossa voi hyvinkin liittyä filosofin irralliseen huomautukseen: ’Mikä tunne meillä olisi, ellemme olisi kuulleet Kristuksesta? Olisiko meillä pimeyden ja turvattomuuden tunne?’

Ehkä kaikki alkaa lapsesta, ehkä tähti johdattaa lapsen luo, sen vuoksi, ettemme sotkisi seuraamista ja suorittamista. Ehkä tämä lapsi aikuisena lupaa taivasten valtakunnan lapsille ja lapsen kaltaisille sen vuoksi, että nämä ovat mitä ovat: ehkä meitä kädestä pitäen talutetaan tajuamaan, kuinka kunnioittava ihminen on sellaisenaan, ennen ensimmäistäkään aikaansaannostaan, mitään aikaan saamattakaan. Olemme kaikki kutsutut, joskin eri tavoin, kuin saman isän lapset. Joita me itse asiassa, tietenkin, myös olemme.

 

Seuraaminen on tie vailla paluuta

Mutta ehkä kaikki kietoutuu lapseen ja alkaa lapsesta syvemmästäkin syystä. Olen aina ollut varma siitä, mitä Simone Weil sanoo, vaikken osaakaan perustella, miksi hän oikeassa. Hän vain on: ’Ihmiselämässä on vain kaksi täydellisen alastonta ja puhdasta hetkeä: syntymä ja kuolema. Tahraamatta jumaluutta voimme palvoa ainoastaan vastasyntynyttä ja kuolevaa ihmishahmoista Jumalaa.’

Tietäjät satuloivat kamelinsa, viisaat lähtevät matkaan, kun heitä ajaa kysymys paitsi elämän mielestä myös siitä, minkä varassa voi kuolla. Mitä voi olla viisauden ja vallan alla ja takana? Mitä sitten, kun ei enää millään kohoakaan turvalliseen tilaan muiden yläpuolelle, mitä sitten, kun mikään mitä rahalla saa ei auta, kun julkisuus unohtaa ja ihailu sammuu? Mitä sitten, kun on yhtä alaston ja avuton ja ihmisyydessään pelkkä kuin on vastasyntynyt tai kuoleva?

Tietäjät kumarsivat lasta maahan heittäytyen, painoivat otsansa tomuun. Vaikka mitään siitä mitä lapsi aikuistuttuaan sanoi ja teki, ei vielä ollut tullut sanotuksi eikä tehdyksi, vaikka mitään siitä, mitä hänen elämänsä toisessa laidassa oli tapahtuakseen, ei ollut vielä tapahtunut, he näkivät ja kokivat maailman muuttuneen. Enää ei ollut palaamista sinne, missä valtaa pidettiin – saati väärinkäytettiin, Herodeksen luo – vaan tästedes elämä oli kokonaan erilaista, siinä ei enää voisi olla kysymys enemmästä. Mitä muuta silloin voi enää tehdä kuin mennä aivan ’toista tietä takaisin omaan maahansa’? Kun on kertaalleenkin nähnyt maailman epätavallisen rakkauspainotteisesta näkökulmasta, ei paluuta entiseen ole.

Joka palvoo vaikka vain vastasyntynyttäkin ihmishahmoista Jumalaa, joka tavoittaa tuon alastoman ja puhtaan hetken, on pysyvästi toisella tiellä; joka maistaa pisarankin Jumalaa, on ikuisesti suunniltaan. Hän menee omaan maahansa, mutta on siihen ja kaikkiin maallisiin valtakuntiin nähden vastedes muukalainen. Hän kyllä kantaa ihmisen osansa, hän nimenomaan antaa lahjansa jakoon, hän elää täysin maailmassa, muttei enää niinkään maailmasta. Ja joka palvoo kuolevaa ihmishahmoista Jumalaa, astuu tämän kanssa samalle pimeään johtavalle tielle, vaan suostuen, luottavaisena ja toivorikkaana.

 

Yhdenvertaistetut ja tasa-arvoistetut otetaan armoihin

Itämaan viisaista siis puhutaan kuninkaina. Silloin kun kuninkaita oli enemmänkin, kun kuninkailla ja keisareilla oli valtaa, voimaa ja kunniaa, heille myös oli selvinnyt, mikä on heidän paikkansa. Mikä lopulta kantaa ja mikä on ihmisen osa: mitä tietä kukin loppujen lopuksi omaan isänmaahansa kulkee.

Oli tietäjä tai kuningas, yhdentekevää. Oli vaikka apostolisessa virassa, sama se. Olemme kaikki kutsutut, kukin sellaisenamme, eri tavoin. Elämän yhdenvertaistamina, kuoleman tasa-arvoistamina ja ihmiseksi tulleen Jumalan armoihin ottamina.

Niinpä Itävalta-Unkarin hovietiketin mukaan (jota viimeksi on sovellettu vain parikymmentä vuotta sitten viimeisen keisarinnan hautajaisissa) kirkon ovet ovat kiinni, kun hallitsijan ruumista tuodaan. Saattajat koputtavat oveen ja sisältä kysytään: ’Kuka haluaa päästä sisään?’ ’Itävallan keisari ja Unkarin apostolinen kuningas Franz Josef!’ ’En tunne häntä.’ Uusi yritys ja uusi koputus: ’Kuka haluaa päästä sisään?’ ’Hänen keisarillinen ja kuninkaallinen majesteettinsa Franz Josef.’ ’En tunne häntä’. Lopulta kolmas koputus. ’Kuka haluaa päästä sisään?’ ’Franz Josef, ihminen ja köyhä syntinen.’ ’Hänet minä tunnen.’

Ovi avautuu.