Hyvät kysymykset pohjustavat keskustelun, joka virkistää

Kyllä tuo Jeesuksen suvereeni vastailu sitten on kadehdittavaa. Kuinka kummassa joku voi olla noin lyhytsanainen, noin osuva ja noin vastaansanomaton. Pari repliikkiä ja muutama rivi, ja kuitenkin avataan koko maailma ja koko ihmisenä olemisen ydin.

Aivan erityisesti Jeesuksen sanojen tarkkuus ja ajatuksen kirkkaus käy kateeksi, kun on itse koettanut vastata kokemäkeläisten lukiolaisten toinen toistaan parempiin kysymyksiin: Miten suhtaudut maallistumiseen, ateismiin ja muihin uskontokuntiin? Millaisiin arvoihin tukeudut, mitä arvoja sinulla on? Jos Jumala on hyvä, miksi tapahtuu niin paljon pahaa? Jos voisit, mitä muuttaisit maailmassa ja ihmisissä? Millaisia elämänohjeita antaisit meille? Voisitko antaa anteeksi Breivikille; mitä anteeksianto oikeastaan on?

Vaikka tuollaisten kysymysten kanssa eksyykin liikaan laveuteen ja joutuu tunnustamaan ajatustensa haparoinnin ja jopa haperuuden, vaikka joutuukin tunnustamaan että nyt on kotiläksyn paikka – niin kuin vastatessa siihen, mistä anteeksiannossa itse asiassa on kysymys – ja vaikka keskustelun jälkeen auki on ainakin yhtä paljon kuin sitä ennen, tuon kaltainen pohdinta on niin mielekästä, että sen kokee suorastaan nautintona. Vaikkei kaiken maailman höpötyksessä sinänsä mitään vikaa ole ja vaikka jopa hölötyskin voi olla joskus tarpeellisen rentouttavaa, meneminen itse asiaan virkistää. Se virkistää paitsi ymmärrystä myös mieltä ylipäätään.

Meillä on edelleen kysyttävää itse asiasta, elämästä itsestään. Meillä on hyviä kysymyksiä, joihin ei niin vain löydä lyhyitä ja napakoita vastauksia. Vaikka niitä aika ajoin totisesti kaipaisi – varmuus, turvallisuus ja selkeys eivät söisi niin paljon energiaa kuin jatkuva auki oleminen – on silti aivan paikallaan kysyä, kysellä ja kyselyttää. Valmiit ja nopeat vastaukset ovat usein jälkijättöisiä, mustavalkoisia ja ulkokohtaisia. Meistä kun ei ole Jeesuksiksi, yhdistämään tämä hetki ja juuri tämän ihmisen tilanne sellaiseen hyvyyteen ja viisauteen, jonka summana syntyisi kauas kantava ja yleistettäväkin elämänohje.

Uhraaminen on ohi, rakkaus on nyt

Jeesuksen tavasta ottaa kantaa kerrotaan toisaalla – Vuorisaarnan päätteeksi – että ’hän opetti heitä niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat’. Kuulemassamme Markuksen evankeliumissa keskustelukumppanina on juuri lainopettaja ja tämän ainoan kerran käy niin, että lainopettaja ja suvereeni opettaja ovat yhtä mieltä. Lainopettaja kysyy, Jeesus vastaa, lainopettaja hyväksyy ja Jeesus antaa loppulausunnon: ’Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta.’

Yhteistä pohjaa onkin paljon, jokin on ollut murtautumassa esiin jo hyvän aikaa. Tänään meille luettu 5. Mooseksenkirjan teksti on lyhyydestään huolimatta tavattoman paljon puhuva. Siinähän sanottiin: ’Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen, että pelkäätte häntä, että aina vaellatte hänen teitään, että rakastatte häntä ja palvelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne ja että tarkoin noudatatte hänen käskyjään ja säädöksiään, jotka minä teille annan.’ Äkkiseltään tässä ei huomaa mitään erikoista – paitsi ehkä sen, että tämä ’ei mitään muuta kuin’ ilmeisesti kuitenkin edellyttää jotakuinkin täydellisiä tekoja ja rikkumatonta mielenlaatua. Vaan siitäpä puuttuu jotakin, jonka ilman muuta luulisi siinä olevan. Ja se, mikä sieltä puuttuu, puuttuu myös Jeesuksen ja lainopettajan puheenvuoroista: koko se uhrikultti, jonka yksityiskohtia Vanha testamentti kuitenkin säätää ja selostaa kymmeniä sivuja.

Uhrista ei enää puhuta. Uhraaminen on juuri jäämäisillään lopullisesti taakse, juuri loppumaisillaan: kun Jeesus vain päiviä tuon keskustelun jälkeen viedään ristille, uhrilogiikka päättyy. Jäljelle siitä jäi vain samastuminen uhriin, uhrin näkökulma, jumalallinen myötätunto, heikon puolelle asettuminen, vapauden huuto ja vapauttamisen intohimo. Sellainen palo, joka lainopettajan ja Jeesuksen keskustelussa vielä oli julkilausumista vailla, mutta jonka perustus näkyi selvänä: Jumalan kaikkikattava ja totaalinen rakkaus ja ihmisten siihen kietoutuva toinen toistensa kunnioitus ja huolenpito – ei yhtään vähäisempi kuin se kiinnostus, joka itse kullakin itseensä nähden on.

Kun me Kokemäellä tai missä vain kysymme itse asiasta, elämästä itsestään, vastaus alkaa kehkeytyä auki tässä suunnassa. Kun me teemme maailmalle ja toinen toisillemme hyviä, syviä ja hyvinsyviäkin kysymyksiä, me emme juuri saa lyhyitä ja napakoita vastauksia, mutta aivan selvän suunnan: elä elämää, jota leimaa ja kannattelee ja jonka läpäisee rakkaus.

Rakkauden elämänmuotoa ei voi selittää – se selittää

Tulin lukion kyselytuokiossa viitanneeksi Raymond Carverin novellikokoelmaan Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ja keskustelun päätteeksi ehdin vaihtaa siitä pari sanaa kirjasta innostuneen lukiolaisen kanssa. Kokoelman sisällöstä ei tässä sen enempää, mutta nimi on kiinnostava: kielessä on aika liuta sanoja, joita on vaikea selittää, koska niillä – jonkinlaisilla perussanoilla – selitetään. Aivan varmasti tuollainen sana on rakkaus; mihin meitä yllytetäänkään, kun meitä kehotetaan rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä? Olisi hyvä ymmärtää, jos kerran elämässä ei ole mitään sen tärkeämpää, jos kerran tässä ollaan jo Jumalan valtakunnan kynnyksellä, mihin Jeesus lainopettajan siis sijoitti.

Mutta ei rakkautta varsinaisesti voi ymmärtää – sitä voi elää ja siinä voi elää. Juuri siksi me emme saa toinen toiseltamme lyhyitä ja napakoita vastauksia elämänkokoisiin kysymyksiimme, ettei rakkaus eikä elämä ole määrittelykysymys. Me voimme kyllä vastata – kuvailuin, mielikuvin, vihjein, ehdotuksin ja ajatuskokein – mutta kaiken tämän testaa ja valikoi, tiivistää tai poistaa käytöstä elämä itse. Me voimme kyllä vastata, mutta olennaisin vastaus on rakkaus itse, joka ei rajoitu sanoihin, joka tulee koettavaksi tekoina ja toimintana, joka valtaa mielen ja sielun ja joka kietoo ja ottaa syliinsä. Rakkautta ei varsinaisesti voi ymmärtää, se on elämänmuoto, joka tulee tajuttavaksi sitä elettäessä ja siinä elettäessä.

Jeesus tekee enemmän kuin tiettäväksi, että kaikki muut käskyt alkavat merkitä jotakin vasta rakkauden kaksoiskäskyn tähden, vasta kun Jumalan rakkaus ja lähimmäisenrakkaus todellistuvat. Meidän aikamme ei juuri käskyjen perään kysele, mutta saa silti kuulla vastaavan vastauksen: erilliset kysymykset mielestä, hyvästä, oikeasta ja arvokkaasta alkavat tulla lausutuiksi oikein vasta ja vain silloin, kun ne upotetaan rakkauteen. Elämä rakkaudessa alkaa vastata. Harvoin lyhyesti ja napakasti, enimmäkseen hiljakseen ja ajan mittaan. Niin kuin jostakin alkaisi soida laulu tai musiikki, ensin niin vaimeasti, ettei ole varma kuuleeko vai onko kuulevinaan, sitten aina vain selvemmin, varmemmin ja iloisemmin.

Vaikkei rakkauden määritteleminen onnistukaan, rakkaus on joka tapauksessa olennaisesti avoimuutta ja toisen luo hakeutumista. Se on riskialtista: Jumala on pyhyydessään paitsi ihastuttava myös kauhistuttava; turhaan ei Mooseksen kirjassa kehoteta kaiken muun ohella tai oikeastaan aivan ensimmäisenä pelkäämään häntä. Rakkaus on riskialtista ja haavoittuvaa: ihminenkin voi kohdata toisen niin rakastettavana ja kunnioitettavana, että aistii tuon saman pyhän pelon jo ihmisten kesken. Rakkaus ei anna takuita, se ei ole onnen väline, sitä ei ylipäätään perustele mikään muu kuin se itse.

Mutta meitä yllytetään, suorastaan käsketään rakastamaan. Vaikkei käskystä voikaan rakastaa, vaikkei sydäntään voikaan itse sytyttää, päinvastaiselle voi toki tehdä jotakin. Voi ainakin haluta olla sulkeutumatta, suojautumatta ja lukittumatta. Voi sanoa Jumalalle, maailmalle, elämälle ja toinen toiselleen: ’Tässä olen.’ Ja olla siten jo lähellä Valtakuntaa.