Joh. 21:1-14

 

Kalamies varmaankin kuulee sen toisin, mutta kun Pietari sanoi, ”minä lähden kalaan”, lausahdus oli niin arkinen kuin olla voi. Pietari ei todennut itselleen eikä ehdottanut toisille: ”Tehtäiskö jotakin kivaa.” Hän ei hakenut vaihtelua tai virkistystä. Hän oli palaamassa niihin töihinsä, joita hän oli tehnyt ennen tuota merkillistä Jeesus-episodia.

Mukaan olivat tulossa elleivät kaikki niin melkein kaikki, Pietari mukaan lukien joka tapauksessa yli puolet. Joukko oli aika galilealainen. Siinä olivat Natanael Kaanasta, Sebedeuksen pojiksi mainitut Jaakob ja Johannes sekä kaksi nimetöntä – ehkä Andreas ja Filippus. Kaikki olivat kääntymässä entiseen elämäänsä, vieläpä Tuomaskin, josta evankelista juuri on kertonut, kuinka hän erikseen oli päässyt keskustelemaan Herransa kanssa ja koskettamaan hänen haavojaan.

Kaikki ovat menossa kalaan. Kaikista jo kerrotuista ylösnousseen kohtaamisista huolimatta elämä uhkaa kääntyä entiselleen. Johanneksen evankeliumin alussa kerrotaan, kuinka Sana tuli lihaksi ja asui – sananmukaisesti telttaili – meidän keskellämme. Nyt telttaa ollaan purkamassa ja sen vaarnoja irrottelemassa. Sana, joka oli alussa Jumalan luona (Joh. 1:1), oli jo jäähyväisrukouksessaan viitannut palaavansa sinne ja siihen, mistä oli lähtöisin (Joh. 17:5): ”Isä, kirkasta sinä nyt minut, ota minut luoksesi ja anna minulle se kirkkaus, joka minulla oli sinun luonasi jo ennen maailman syntyä.” Vastaavasti Jeesuksen seuraajat ovat nyt palaamaisillaan aikaan ennen Sanan lihaksituloa ja aikaan ennen Kristuksen kohtaamista. ”Minä lähden kalaan” – ”Me tulemme mukaan”.

 

Takaisin ja tulevaisuuteen

Vaikka toisaalta tuntuukin hyvin kummalliselta ja jopa uskomattomalta, että noin olisi voinut käydä, toisaalta se olisi mitä luonnollisinta ja odotettavissa olevaa. Maailmanhistoria on armoton tasaaja: vaikka liike olisi ollut kuinka innostava tahansa, vaikka johtohahmo olisi ollut niin karismaattinen kuin ikinä ja vaikka aikanaan olisi miten tuntunut siltä, että koko elämä on tästedes asettunut toisin, vuosisatojen tai vain vuosikymmenten jälkeen kaikki on muuttunut historiaksi. Tai jopa pyyhkiytynyt siitä pois ja jäänyt tyystin unohduksiin. Odotettavissa olisi ollut ja mitä luonnollisinta, että tälle Jeesus-episodille olisi käynyt aivan samoin.

Mennään kalaan. Mennään vaan. Mutta sitten joku seisookin rannalla ja huutelee. Huutaa takaisin ja huutaa tulevaisuuteen.

Kertomus sinänsä on siitä erikoinen, ettemme me enää voi olla aivan varmoja, mitä kaikkea sillä alkujaan on tahdottu sanoa. Mikä ensimmäisille kuulijoille vielä oli selvää, on meille monin kohdin arvailun ja uumoilun varassa. Onko sillä jokin merkitys, että kalaan lähti juuri seitsemän miestä – onko kahden nimettömän liittämisellä se merkitys, että saadaan kokoon täydellisyyden luku seitsemän – vai kerrotaanko meille seitsemästä vain siitä maailman yksinkertaisimmasta syystä, että seitsemän niitä nyt vain oli?

Miksi kummassa alleviivataan, että kaloja oli nimenomaan ja juuri 153? Aivan varmasti jostakin syystä, mutta mistä? Kirkkoisä Origenes laskeskeli, että syynä varmaankin on kolminaisuus: 3 x 50 + 3 = 153. Mutta miksi kolmella kerrotaan juuri 50? Vastaavasti on kyllä jännittävää huomata, että 153 on lukujen 1-17 summa, mutta mitä siitä sitten? Vuosisadat ovat tehneet tehtävänsä, ja me emme enää tiedä emmekä ymmärrä, vaikka yritämme sekä ymmärtää että tietää.

Se sentään on selvää, että hiilloksella hiljakseen paistuva kala ja tarjolle pantu leipä viittaavat ehtoolliseen; se tiedetään muualtakin, että alkujaan ehtoollisella saatettiin syödä myös kalaa. Kertomus on yhtä aikaa sellaisenaan puhutteleva ja suorastaan valtaansa ottava, ja yhtä aikaa se herättää kysymyksiä ehkäpä hyvinkin olennaisista piiloviesteistä. Tuskin me sitä kuitenkaan aivan väärin kuulostelemme.

 

Maailma ei palaa entiselleen

Meille tämä teksti luetaan ensimmäisenä pääsiäisen jälkeisenä sunnuntaina. Tällä pyhäpäivällä on kaksikin vanhaa nimitystä, joista toinen on ”riisuttujen valkoisten vaatteiden sunnuntai”. Pääsiäisenä kastetut uudet kristityt kulkivat koko pääsiäisviikon kasteasussaan, mutta nyt he vaihtoivat tavallisiin vaatteisiinsa. Ikään kuin olisi jonkin aikaa pääsiäisen jälkeen katseltu ja koettu ylösnousseen ilmestymisiä ja läsnäoloa, mutta nyt pantaisiin päälle kalastushousut. Se oli siinä, mutta nyt alkaa arki.

Arki alkakoon, mutta ei se siinä ollut. Ei maailma palaa entiselleen, ei siinä mennä kalaan niin kuin ennen eikä tämä Jeesus-episodi peity historiaan. Alkakoon arki, mutta nyt se alkaa pyhittyneenä, jopa jumalallistuneena. Arki on sakramentaalistunut, se on muuttunut näkymättömän armon näkyväksi merkiksi. Maailmasta on tullut Jumalaan nähden läpikuultava ja Jumalaa väistelevälle siitä on tullut ahdas, koska kääntyipä minne tahansa, sielläkin hän tulee vastaan.

Sekä ennen tuota outoa kalastuskertomusta että sen jälkeen Johanneksen evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen seuraajien lähettämisestä. Heidän piilotellessaan Jerusalemissa lukkojen takana Jeesus ilmaantui paikalle ja sanoi (20:21): ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Ja Tiberiaanjärven rannalla kertomus jatkuu siten, että Pietari saa kolmesti kehotuksen ruokkia ja kaita Kristuksen lampaita ja karitsoita ja kahdesti käskyn seurata Jeesusta. Arki alkakoon, mutta sellainen arki, joka on täynnään niin armoa ja läsnäoloa kuin lähettämistä ja kutsuakin.

Kehotus Pietarille on kehotus myös meille – Pietari kun nimettiin siksi peruskallioksi, jolle kirkko rakentuisi. Ensimmäinen kehotus kuului: ”Ruoki minun karitsoitani.” Sillä on nyt erityistä painoarvoa: näe ja kuule lapset ja nuoret, nuo karitsaiset, ja anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat.

 

Taistelu mielekkyyden ja toivon puolesta

Salon seurakunnan piispantarkastuksen yhteydessä on yhä uudestaan ja uudestaan tullut vastaan, ettei aikuiseksi kasvaminen tässä maassa ja tässä kaupungissa suinkaan ole ongelmatonta eikä edes uhkatonta. Kun työn, toimeentulon ja elämän mielekkyyden kolmiliitto salolaisissa perheissä selvästikin rakoilee, ei ole helppo saada kiinni sellaisesta elämänuskosta ja toiveikkuudesta, jonka jokaiselle nuorelle ihmiselle mielellään soisi.

On sitä paitsi hyvinkin mahdollista, että me olemme viime vuosikymmeninä rakentaneet Suomeen sellaista kulttuuria, jossa aikuiset perustelevat mukavuudenhaluaan, itsekeskeisyyttään ja välinpitämättömyyttään lastensa itsenäisyyden kunnioittamisella sekä suvaitsevaisuudella ja holhoamattomuudella.

Tavallinen arkivanhemmuus ja normaali välittäminen eivät enää olekaan itsestäänselvyyksiä, vaan uhanalaisia olemassaolon tapoja ja harvinaistuneita kulttuurisia malleja.

Seurakunnalle kehotus panna vastaan tuollaisille elämää tuhoaville voimille annetaan kuvakielellä, muttei sen vuoksi yhtään sen vähemmän painavasti: ”Ruoki minun karitsoitani.” Kehotus olla pienten ja tarvitsevien puolella tarkoittaa taistelua elämää tuhoavia voimia vastaan; vanhastaan on puhuttu ”turmiovalloista”, joiksi on nimetty synti, kuolema ja perkele (vaikka saattaa niitä muitakin olla).

Ihmisen – lapsen ja nuoren varsinkin – kuuluu saada kokea elämänsä mielekkääksi ja mielensä toiveikkaaksi. Kun me kerran hehkutamme sitä, että pääsiäisenä ”kuolema on nielty ja voitto saatu”, meidän kutsumuksemme on tehdä pääsinpäivän kokemus todelliseksi kaikille, joiden kanssa me elämme.

 

Tulkaa syömään

Vaikka tämä seurakunta ei sijaitsekaan Galilean meren vaan Itämeren rannalla, on kuin sen seurakuntalaiset ja työntekijät olisivat olleet paikan päällä näkemässä ja kuulemassa kaiken, mitä evankeliumi tänään kertoo. Tässä kaupunkinsa ihmisten keskellä elävässä ja heidän elämänsä jakavassa seurakunnassa tiedetään ja tajutaan, mitä on – niin kuin opetuslasten – kokea, ettei ole mitään mikä ravitsisi ja joutua siis – niin kuin opetuslapset – ponnistelemaan turhaan.

Ja tällä seurakunnalla on tietoisuus ja kokemus siitä, mitä sillä on annettavana. Sille ei ole suljettua, mistä tuleekaan se jopa ylenmääräinen elämänrikkaus, 153:n kalan ylettömyys, josta riittää jaettavaksi muillekin ja vaikka kelle.

Jeesuksen kehotus ”tulkaa syömään” sopii ellei suorastaan seurakunnan motoksi niin ainakin sen perusasenteen kuvaukseksi. Se merkitsee tulemista ravituksi kaikella sillä, mitä ihminen elääkseen tarvitsee; samaan tapaanhan Luther avaa Isä meidän –rukouksen pyynnön jokapäiväisestä leivästä pitkäksi luetteloksi, joka sekään ei riitä eikä ole kattava, vaan joka päättyy sanoihin ”ja muu sellainen”. Ruoka ja juoma tosin ovat kaksi ensimmäistä sanaa, mutta paristakymmenestä muusta luetellusta olennaisesta asiasta jokseenkin puolet ovat sellaisia, joitten edellytys on toisista välittäminen.

 

Tältä elämä maistuu

Me emme vain jaa toistemme kesken jokapäiväistä leipää, vaan me olemme toinen toistemme ”jokapäiväinen leipä”. Sillä ja vain sillä, että minä osoitan toisen olevan minulle merkityksellisen, minä tuon toisen elämään mieltä. Se ja vain se, että me välitämme ja piittaamme ja suostumme luopumaan mukavuudenhalustamme toistemme hyväksi, tuo jokapäiväisen leivän jakoon.

Vain tällainen elämä maistuu ja tekee kylläiseksi. Vain tämän muotoinen elämä on rikasta; siitä muistuttaa tämäkin p. Laurin kirkko jo nimellään. Se kantaa sen roomalaisen diakonimarttyyrin nimeä, joka kirkon aarteita penättäessä toi näkösälle seurakunnan köyhät. Rikkautta on tunnistaa ja tunnustaa kaikkien ihmisyys ja jakaa ja kuulua yhteen.

”Tulkaa syömään” on Tiberiaanjärven rannalta lähtien kristityn perusasenne. Siitä alkaa toisenlainen arki ja erilainen jokapäiväisyys kuin ennen. Siitä alkaa sellainen jokapäiväisen leivän yhteisyys ja sellainen välittäminen, jotka tekevät arjesta Jumalaan nähden läpikuultoisen, maailmasta sakramentaalisen ja elämästä elettävän.