Lk 11:14–23

 

Kirkolliskokouksessa käsiteltiin viime vuosituhannen lopulla uutta katekismusta. Pohjatekstin oli kirjoittanut professorina pitkään toiminut oppinut piispa. Työssä oli ollut mukana palauteryhmä, ja koko materiaali oli käynyt läpi kirkolliskokouksen pitkän ja perusteellisen käsittelyn lähetekeskusteluineen ja valiokuntineen kaikkineen. Alkoi jo – tai vihdoin – olla koko lailla valmista.

Sinne tänne ehdotettiin vielä joitakin muutoksia. Jotkut hyväksyttiin äänestyksissä, jotkut jäivät kannatusta vaille. Oltiin tultu Isä meidän –rukouksen seitsemänteen pyyntöön, siihen, jossa rukoillaan ”vaan päästä meidät pahasta”. Puheenvuoron pyysi nuori porilainen pappi, joka vankan kokemuksen ja hyvän arvostelukyvyn tuottamalla varmuudella totesi, että selitykseen tarvitaan vielä yksi selvä lause – sellainen, joka on niin yksiselitteinen ja suora, että sen jokainen nuori ymmärtää: ”Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi.”

Saman virkkeen voiman ymmärsivät kirkolliskokousedustajatkin, vaikkeivät erityisen nuoria olleetkaan. Asiasta ei tarvinnut keskustella, vaan lisäys liitettiin katekismukseen yksimielisesti, jopa innostuneesti.

 

Tyrmistyä armosta ja lumoutua hyvyydestä

Kun päivän evankeliumissa Kristuksen kerrotaan hätyyttävän riivaajan tiehensä ja kun koko mennyt viikko on kohistu demoneista, tuossa yhdessä oikoisessa virkkeessä on asian ydin: ”Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi.” Me, me kristityt, olemme kiinnostuneita edellisestä, emme jälkimmäisestä. Meille tekee hyvää, kun sulkeistamme jopa tuosta ydinvirkkeestäkin osan ja keskitymme vain kaikkein olennaisimpaan: ”Jumalan valta on suurempi.” Suurempi mitä vain. Kaikkea suurempi.

Itse asiassa me olemme tässä jumalanpalveluksessa yhdessä todenneet tämän jo moneen kertaan. Virrethän eivät ole vain jonkinlaisia hengellisiä välisoittoja ja uskonnollisin käsittein somistettuja yhteislauluja. Tänään me olemme niitä veisatessamme tulleet ottaneeksi tervehenkistä kantaa moneenkin olennaiseen asiaan ja sitoutuneeksi hyvään.

Kun sairauksille saatetaan etsiä joitakin pirullisia syitä ja kun moni sen myötä saa kantaakseen uutta tuskaa nykyisen ihan riittävän kärsimyksensä päälle, me jo kiitimme Herraa siitä, että hän ”myös sairaille, kaikille särkyneille turvan on sanassaan tuonut”. Sairaat ja särkyneet ovat turvassa, ja heidän kanssaan Jumala juttelee. Eivät he ole riivaajan armoilla eivätkä kaipaa manaajan sanoja ollakseen Herransa kanssa puheväleissä.

Äskeisessä pitkässä – ja veisattavaksi aika raskaassa virressä – me puolestaan teimme itsellemme ja toinen toisellemme selväksi, kuinka ”ota kuoleman vallan jo taitettu on ja on riistetty helvetin voitto”; sen vuoksi ”Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on, emme kauhistu vastustajaamme”. Tuommoisesta vastustajasta olisi varmaankin sananmukaisesti pirun hauskaa, jos pääsisi käymään meidän kanssamme uudestaan Kristukselle jo häviämäänsä sotaa. Juuri siksi meidän kannattaakin yhtyä vanhaan virteen ja kuunnella aiempien sukupolvien muistutusta: älkää narahtako tuohon saatanalliseen juoneen ja alkako elää niin kuin taistelu olisi vielä jotenkin ratkaisematta. Ei Kristusta turhaan nimitetä Voittajaksi eikä Vapahtajaksi. Lähtekää koko olemisessanne ja elämisessänne siitä.

Oikeastaan kaiken sanoi jo alkuvirren kolmas säkeistö, joka mukailee Paavalin kirjettä roomalaisille (8:38s). Virren värssyyn ei ihan kaikki ole mahtunut; Paavali kirjoitti näin: ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.”

Niinpä kristitty tulee koko elämänsä vallan mainiosti toimeen suomatta yhtään ajatusta pahoille hengille, riivaajille, demoneille tai sen semmoisille. Ei paljon tarvitse saatanallakaan mieltään kuormittaa. Se mikä on tarpeellista, on aivan toisessa suunnassa. Tarpeellista on ikävöidä Jumalaa ja kaivata Kristusta. Tarpeellista on tyrmistyä armosta ja lumoutua hyvyydestä. Tarpeellista on siunata arkityönsä, kunnioittaa kaikkia ihmisiä ja pitää luomakuntaa ystävänään.

 

Kun pahan syytä ei voi osoittaa sormella

Mutta – jotenkin paradoksaalisesti, mutkan kautta ja kuitenkin – tuo kaikki on niin perin tarpeellista sittenkin myös sitä taustaa vasten, että maailmassa on epämääräistä, arvoituksellista ja sinnikästä pahaa. Sillä ei ole kummoistakaan osoitetta, sen lähtökohtaan ei pääse käsiksi eikä sitä sen vuoksi oikein saa selitetyksi. Selitystä kyllä usein haetaan yksittäisistä ihmisistä tai ilmiöistä – tai sitten salajuonista ja salaliitoista, jos sellaisille on herkkyyttä – koska tuntuu niin luonnolliselta, että pahan lähtökohtaa ja alkuperää pitäisi voida osoittaa sormella.

Silti niin ei aina voi tehdä. Paha sen kuin kehkeytyy. Se nousee hiljakseen ja tiivistyy vähittäin eivätkä sen kehityskulut tai reitit ole seurattavissa. Se liimautuu hyvän kylkeen kuin pelkkänä kauneusvirheenä, kunnes – vasta pitkän ajan päästä – sen rumuus alkaa pistää silmään.

Onko ilmastonmuutos paha? On. Onko sitä joku tarkoittanut tai ovatko jotkut tehneet salaliiton sen aikaan saamiseksi? Ei. On vain käynyt niin, että lukemattomien ihmisten oikeutettujen valintojen kasautuvana sivuvaikutuksena on lähtenyt liikkeelle prosessi, joita kukaan ei ole tahtonut synnyttää, mutta joka on ottaakseen lujan ja kurjan otteen ihmisten kohtaloista.

Useimmat tavoitteemme ovat aivan järkeviä ja oikeutettuja, jopa ihan hyviä. Kun me teemme valintoja niiden toteuttamiseksi, meidän teoillamme on sekä sellaisia seurauksia, joita olemme tarkoittaneet, että sellaisia seurauksia, joita emme ole tarkoittaneet. Usein sellaisia, joita me emme ole olleenkaan edes tajunneet.

Joku voisi väittää, ettei tässä mitään kummallista eikä arvoituksellista ole: on vain ollut liian vähän tietoa, on otettu huomioon liian vähän tekijöitä ja on ajateltu liian lepsusti. Ehkä joskus niinkin, ehkä useinkin. Silti on tärkeää, ettei ole äkkinäisesti tunnistavinaan syyn, syyllisen ja pahan lähteen.

 

Ihmisen rakentamaa voi ihminen korjata

Riski ulkoistaa paha, jättää itsensä vastuun ulkopuolelle ja kuvitella olevansa jotenkin noiden itseään ilkeämpien, tyhmempien tai muuten vain vastenmielisten yläpuolella on pahanlainen, ellei suostu olemaan realisti. Todellisuudessa me kaikki osallistumme sen maailman, sellaisen maailman, rakentamiseen, joka poikii myös pahaa. Ja joskus jopa sellaista pahaa, jota me ja muut emme millään tahdo kestää ja jonka kanssa me olemme hätää kärsimässä.

Jos joku haluaa sellaista kieltä käyttää, niin tässä voisi sanoa olevan jotakin demonista. Arkisesti moni tuleekin kysyneeksi, mikä tätä maailmaa oikein riivaa. Mikä meitä riivaa?

Toisaalta meitä riivaa maailman rakenne. Jokainen meistä joutuu toimimaan ja elämään sellaisessa kokonaisuudessa, jossa voi olla valitsevinaan puhtaan hyvän, mutta jossa niin ei pysty tekemään. Sitä valtaa ei ole yhdelläkään poliitikolla eikä edes uudellakaan paavilla. Me emme pääse pakoon sekavilta ja monimutkaisilta vaikutussuhteilta; on kuin onkin voimia ja voimakenttiä, joiden voittajiksi meistä ei ole.

Toisaalta meitä riivaa suostuminen ja sopeutuminen. Maailman rakenteessa kun on – yhtä kaikki ja kaikesta huolimatta – paljon sellaista, minkä ihmiset ovat rakentaneet. Vaikka rakennusvirheisiin ei enää löydykään yhtä syyllistä eikä edes selvää selitystä, ihmisten rakentamaa voivat ihmiset enimmäkseen myös korjata. Kunhan havaitsevat, mihin ovatkaan joutuneet, ja kunhan alkavat joukolla korjata ja hivuttaa maailmaa mallilleen.

 

Parannus on maailman hivuttamista mallilleen

Parissakin keskustelussa tämän piispantarkastuksen aikana mieleeni on puoliväkisin noussut, jäytäisikö ainakin tätä meidän suomalaista yhteiskuntaamme jonkinlainen hienostunut ja vaivihkainen toisista piittaamattomuuden paha. Juuri sellainen, jota kukaan ei ole tarkoittanut. Sellainen, joka on ujuttautunut mitä parhaimpiin tarkoituksiin ja pesiytynyt mitä ihmisystävällisimpiin päämääriin.

Jospa me emme juuri välitäkään toisistamme; jospa me olemme tottuneet tukemaan toisiamme sellaiseen pärjäämiseen ja toimeen tulemiseen, jossa onkin koettu kenenkään tarkoittamatta ja kenenkään lähettämättä itsekseen pärjäämisen ja omillaan toimeen tulemisen sivuviesti? Jospa me kyllä puhumme ihmisten ja enkelien kielellä, mutta meiltä puuttuu rakkaus; silloin ei edes sillä voita mitään, että jakaisi kaiken omaisuutensa nälkää näkeville (1 Kor 13:1, 3)?

Jos meitä riivaa hyväntahtoinen välittämisen puute, jos yhdessä tarkoittamaamme hyvään on kehkeytynyt kenenkään tarkoittamaton paha, on syytä – niin kuin aiemmin sanoin – ”alkaa joukolla korjata ja hivuttaa maailmaa mallilleen”. Tähän on myös lyhyt ja naseva ilmaisu: parannus. Voimaa ja halua siihen antaa se, mikä on tarpeellista.

Tarpeellista on ikävöidä Jumalaa ja kaivata Kristusta. Tarpeellista on tyrmistyä armosta ja lumoutua hyvyydestä. Tarpeellista on siunata arkityönsä, kunnioittaa kaikkia ihmisiä ja pitää luomakuntaa ystävänään.