Matt. 3: 13–17

 

Näin meidän on tehtävä

Kun otin hyllystä kreikkalaisen Uuden testamentin valmistellakseni saarnaa, kirjojen päältä putosi pieni paketti, kun en sitä ollut ollenkaan huomannut. Nostin sen lattialta ja havaitsin, että siinä oli läpinäkyvässä pussissa Turun seurakuntien jakama pikkuruinen paita. Siinä luki ”Nimeltä kutsuttu”. Sellainen annettiin jonakin vuonna kaikille kastetuille. Tämä kappale kaikitenkin odottaa seuraavaa lastenlastamme.

Siitä kreikankielisestä Uudesta testamentista, jonka hyllystä hain, käy ilmi, että melkeinpä meidän Herraammekin kutsuttiin kasteensa yhteydessä nimeltä. Se, minkä meidän Raamattumme aivan oikein ja sujuvalle suomelle kääntää ”minun rakkaaksi Pojakseni”, on kankeammin ”minun Poikani, rakastettu”. Rakastettu puolestaan on kreikaksi agapeetos, siis sama kuin latinan kautta kulkenut ja meillä harvinainen nimi Agapeetus.

Kun Jeesus meni Johanneksen kasteelle, tarkoitus ei kuitenkaan ollut nousta vedestä uuden nimisenä, vaan ”täyttää Jumalan vanhurskas tahto”, tehdä niin kuin oli tehtävä, luoda siltaa vanhan ja uuden liiton välille, tuoda yleisesti julki, kuka tämä Jeesus oikein onkaan ja miten hän liittyy aikaisempiin profeettoihin ja parannuksen saarnaajiin ja miten hän heistä eroaa. Hän on samalla jatkumolla kuin Johannes; niinpä hän sanoo: ”Näin meidän on tehtävä” – meidän, jotka olemme erityisesti Jumalan asialla tänä aikana ja täällä ja nyt. Mutta hän on jotakin perinpohjaisesti muuta. Sen näkee ja kuulee, kun taivaat aukeavat, Henki laskeutuu ja kuuluu ääni.

 

Tie auki taivasta myöten

Meidät on kastettu eri kasteella, eri vaiheessa Jumalan ja ihmiskunnan kanssakäymisen historiaa, kuin Jeesus. Meidät on kylläkin kastettu Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, koko sen Kolminaisuuden, joka oli havaittavissa ja koettavissa Jeesuksen kastepäivänä Jordanilla. Ja niinpä kun meidät kastettiin, tapahtui kuin tapahtuikin jotakin yhtä valtavaa ja ihmeellistä kuin tuolloin: tie aukeni taivasta myöten, Pyhä Henki laskeutui – silloin kun kuului äänistä yksi ihastuttavimpia, kasteveden lorina.

Samalla meidät kutsuttiin nimeltä. Vaikka meissä ei liene montakaan tai yhtäkään Agapeetusta, monen meistä nimikin kertoo siitä, kuka meidät nimeltä kutsuu. Kristiinat, Kristat ja Tiinat ovat jo kastenimeltäänkin kristittyjä, Kristuksen seuraajia, Ristot ja Kristianit yhtä lailla. Melkeinpä jokainen meistä on jonkun esikuvallisen kristityn, usein pyhäksi ja pyhimykseksi nimitetyn, kaima tai kantaa samaa nimeä kuin joku Raamatun henkilö.

Vaikkei nimi ehkä olekaan enne, niin kuin vanha sanonta väittää, se on merkki, suositus, side ja kutsu. Kristityn nimi liittää meidät kaikkien ennen meitä eleneiden, meidän aikanamme elävien ja meidän jälkeemme tulevien kristittyjen yhteisöön, yli aikojen rajojen ja myös paikkojen. Me olemme nimeltä kutsuttuja. Johonkin enempään, johonkin antoisaan. Johonkin toiseen, johonkin todellisempaan. Johonkin ihmeelliseen, johonkin lumoavaan. Myös johonkin vaativaan ja johonkin painavaan.

 

Elämää kokonaan uudelta pohjalta

Tätä erilaisuutta, ja jopa outoutta, johon meidät nimeltä on kutsuttu, ei ole kovin helppo nähdä oudoksi ja erilaiseksi, kun on aina elänyt sellaisessa maassa ja sellaisessa Laitilassa, jossa Kristuksen kirkko on ollut läsnä niin kauan kuin mihin mikään mies- tai naismuisti ulottuu ja jota kristillinen usko on muovannut vuosisatoja. Alussa näin ei ollut. Vaihtoehtoisuuden koki väistämättä.

Kävin joitakin vuosia sitten Bardossa, Tunisian kansallismuseossa. Kun kerran Pohjois-Afrikka aikoinaan oli nuoren kristikunnan ydinaluetta, museossa on paljon myös siihen liittyviä muistoja.

Minulle jäi lähtemättömästi mieleen ristinmuotoinen kasteallas. Kastaja aivan ilmeisesti seisoi ristin lyhyessä yläpäässä. Kastettava jätti vaatteensa ristin poikkipuun toiseen päähän ja laskeutui altaaseen siinä olevia portaita pitkin. Altaassa hänet – niin kuin Paavali sitä on kuvannut (Rm 3,3) – ”kastettiin Kristuksen kuolemaan ja haudattin yhdessä hänen kanssaan”: mikä olisikaan tehnyt tämän sen koettavammin kuin upotuskaste ristin muotoisessa altaassa. Vaan tämän jälkeen – edelleen Paavalin sanoin (Rm 3,5): ”Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän.” Kastettu nousee vastapäisiä portaita. Hänet puetaan uusiin vaatteisiin. Hänellä on uusi nimi, kastenimensä. Hän on kuin uusi ihminen – tai hän on uusi ihminen, niin toinen kuin ihminen voi eläessään olla. Uudesti syntynyt, elämäänsä uudelta pohjalta elävä.

 

Maailma, jossa jokaisesta välitetään

Pohjoisafrikkalainen varhaiskristitty koki kaiken tämän suoraan ihollaan, nahan läpi. Hänelle ei ollut tarpeen selittää eikä hänen itsensä tarvinnut osata selittää. Nyt ehkä on hiukan tarpeen selitellä, niin itselle kuin toinen toiselleenkin. Mitä tuo niin hehkutettu erilaisuus on? Mitä väliä sillä on, onko kristitty vai ei? Mitä on tuo aiemmin vilahtanut ”Kristuksen seuraaminen”?

Varhainen kristitty siirtyi semmoiseen toisenmoiseen maailmaan, jossa jokaisesta välitettiin. Tunisian pääkaupungin nykyisellä paikalla oli ennen Karthago, ja sen piispana oli 200-luvun puolivälissä Cyprianus. Kun kaupunkiin vuonna 251 iski tappava tautiepidemia, Cyprianus painotti, että tauti se tutkii ihmisten mielet ja teot: hoitavatko he hyvin sairaita, rakastavatko he velvollisuudentuntoisesti omaisiaan, säälivätkö isännät sairaita orjiaan, pysyvätkö lääkärit potilaittensa luona niin etteivät hylkää näitä? Hän saarnasi seurakunnalleen, ”ettei siinä ole mitään erinomaista jos rakkauden velvoitteita seuraten huolehdimme vain omistamme”.

Vastaavasti kirkkohistorian isäksi kutsuttu Eusebios kirjoitti seuraavan vuosisadan alussa koetusta nälänhädästä ja rutosta näin: ”Sillä kristityt olivat ainoat, jotka tässä onnettomassa tilanteessa osoittivat myötätuntoa ja ihmisrakkautta teoillaan. Aamusta iltaan he jatkuvasti olivat hoitamassa kuolevia – tuhansittain oli sellaisia, joista ei kukaan pitänyt huolta –  ja hautaamassa. Toiset keräsivät koko kaupungista nälän vaivaaman joukon yhteen paikkaan ja jakelivat leipää kaikille.”

 

Jumalan valtakunnan käänteinen elämänjärjestys

Tällä lailla toisenlaista on olla kristitty yhä edelleen. Tätä on Kristuksen seuraaminen myös nyt. Se mitä Cyprianus ja Eusebios kertovat kristittyjen erottelemattomasta ja itseään säästämättömästä ihmisten auttamisesta – ja minkä muutkin kuin kristityt kirjoittajat vahvistavat todeksi – on myös aivan olennainen syy siihen, miksi Kristus-usko levisi koko sen aikaiseen tunnettuun maailmaan niin kuin levisi. Se oli erilaista: se ei eritellyt, se armahti, se välitti, se vastasi tarpeeseen.

Tuommoiseen elämänmuotoon, tuollaiseen taivasten valtakunnan logiikkaan meidät itse kukin on kastettu. Kaikki meidät on siihen nimeltä kutsuttu. Kastamalla me annamme yhä uusille lapsille mahdollisuuden kasvaa kristityksi ja tulla osaksi sitä liikettä, joka lähes kahdentuhannen vuoden ajan on sitoutunut yhtäläiseen ja luovuttamattomaan ihmisarvoon, toteuttanut yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti vaikeasti perusteltavaa lähimmäisenrakkautta ja ylipäänsä viehättynyt älyttömään hyvyyteen.

Tässä Kristuksen seuraajien seurakunnassa, täällä Laitilassa, kristikansaa ei niinkään kutsuta voittamaan tauteja ja vähäisemmässä määrin kuin muinoin voittamaan nälkää. Silti sitä kutsutaan, vieläpä nimeltä, todellistamaan Jumalan valtakuntaa ja toteuttamaan sen käänteistä elämänjärjestystä. Kun elämä hylkii ja maailma kääntää kasvonsa pois, Kristuksen seurakunnan ja jokaisen kristityn on syytä osoittaa, että jokainen kelpaa ja syytä katsoa suoraan silmiin.

Jumalan tahto jok’ikisen ihmisen suhteen on nimittää häntä ”rakkaaksi tyttärekseen” tai ”rakkaaksi pojakseen, johon hän on mieltynyt”. Meidät on kutsuttu, kristityn nimeltä, rakentamaan toinen toisillemme sellaista maailmaa, joka tuntuu siltä kuin se vain olisi odottanut juuri tätä ihmistä saapuvaksi eikä muuta haluaisi kuin ottaa juuri hänet vastaan. Meitä ei ole kutsuttu odottamaan myötäelämistä, ystävyyttä, solidaarisuutta ja rakkautta: meidät on kutsuttu osoittamaan niitä, kun me kerran olemme kastettuja, jotakin aivan muuta, ihan toisenlaisia.

Yhdessä kasteveden välkähdyksessä meidät on kutsuttu hyvyyteen.