Saarna Perniössä Alikulman rukoushuoneen 100-vuotisjuhlassa

15. sunnuntai helluntaista, Luuk. 17: 11-19

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

 

Kokemus muuttaa – tai sitten ei

Kokemuksia on monenlaisia, mutta vähintään niitä on kahdenlaisia. On niitä, jotka muuttavat koko elämän kaikkineen ja lopullisesti ja sitten on niitä, joiden vaikutus katoaa kuin tuhka tuuleen. Olisi kiusaus väittää, että näiden kokemuslajien suhde on yhden suhde kymmeneen, kun kerran vain yksi parantunut palasi kiittämään tervehtymisestään. Mutta eihän siitä tuollaista johtopäätöstä voi tehdä: kaikkien kokemus oli periaatteessa sama, kaikkihan tulivat yhtä lailla terveiksi yhtä pahasta taudista. Yhteen kymmenestä kokemus yhtä kaikki osui syvemmälle, sydänjuuriin saakka. Sinne, missä asuu – jos on asuakseen – kiitollisuus, ilo ja inhimillinen lämpö.

Raamatun kertomuksia kuunnellessa menee silloin tällöin sekaisin siinä, onko kysymys tapahtumakertomuksesta vai vertauksesta. Kukapa ei olisi kuullut mielenkiintoisia arvailuja siitä, mitä laupiaan samarialaisen mielessä mahtoikaan liikkua, kun hän auttoi mukiloitua matkamiestä Jerikon tiellä. Laupias samarialainen on kuitenkin Jeesuksen esimerkkikertomukseensa keksimä henkilö, jollaisen mielenliikkeiden ja aivoituksien jäljittämisessä ei sen vuoksi ole mieltä. Mutta kun me tänään olemme kuulleet kiitollisesta samarialaisesta, meille taas on kerrottu kertomus elävästä elämästä. Tässä voi kysyä ja tuumia, mitä itse kukin tuumasi tai miksi kukin teki mitä teki tai jätti tekemättä.

 

Saisiko kuitenkin selittää?

Muistan, miten vaikuttavalta kertomus tuntui, kun siitä kansakoulussa kuulin; silloin Alikulman rukoushuone ei muuten ollut vielä viittäkymmentäkään vuotta. Ihmettelin moista. Ihailin samarialaista. Paheksuin muita. Taisinpa vain reagoida juuri sillä tavoin kuin meidän on tarkoituskin tästä opiksemme ottaa. Mutta myöhemmin teki kuitenkin mieli vähän selittää. Halusi ottaa huomioon muutakin, kun oli oppinut karttamaan kovin mustavalkoista tai kaksivaihteista ajattelua.

Nuo kaikkihan nimittäin menivät näyttämään itsensä papeille, joilla oli oikeus antaa lääkärintodistus – tai siis eräänlainen papintodistus – spitaalista parantumisesta. Jeesus kulki jossakin Samarian ja Galilean rajaseudulla, jossain Jisreelin tasangon laitamilla. Sieltä oli paljon lyhyempi matka Garissimin kuin Siionin vuorelle: samarialaisten temppeli Nablusissa oli paljon lähempänä kuin juutalaisten temppeli Jerusalemissa. Mitä jos jotkut noista yhdeksästä – tai vaikka kaikki? – palasivatkin etsimään Jeesusta, joka puolestaan oli jo ehtinyt kadota teille tietymättömille? Ja mikä sen sanoo, etteivät he olleet kiitollisia parantajalleen, vaikka eivät enää pyrkineetkään hänen puheilleen? Miksi vain yksi käytös olisi ollut täysin oikeaa ja kaikki muu tyystin väärää?

 

Kiitollisuutta sopii huoltaa

Aina voi kysyä, mutta ei tästä kysymisestä mitään kostu. Tämä kertomus nyt vain kerrotaan meille sen vuoksi, että se pelkistää olennaisen. Se vetoaa meihin: älä selittele, älä kiertele, älä eksy yksityiskohtiin. Se kysyy, eikö vain Jumalan meille osoittaman hyvyyden tulisikin tuottaa pysyvästi toisenlaista elämää. Se haastaa vastaamaan – eikä vain suusanallisesti vaan koko olemisella ja olemuksella – eikö vain kristityn elämänmuotoa tulisikin leimata kiitollisuuden Jumalaa kohtaan ja tervehdyttävän, vastaanottavan ja avuliaan myötämielen kaikkia ihmisiä kohtaan.

Periaatteessa vastaus on helppo eikä sitä teoriatasolla ole yhtään vaikea antaa. Käytännössä on toisin. Siksi me vuodesta toiseen ja viikosta viikkoon kokoonnumme kertaamaan omaa kristityn kutsumustamme. Sen merkkinä on tämäkin satavuotiasrukoushuone. Se on ollut paitsi, sananmukaisesti, rukouksen huone myös paljon muun toimeliaisuuden tila. Se on koonnut ihmiset yhteen monenlaisten tarpeiden ja asioiden ympärille, se on niin ikään avannut ovensa sotaa ja väkivaltaa paenneille. Rukoushuone ei ole vain rakennus vaan myös uskon ja rakkauden symboli. Se on Jumalaan luottamisen ja hyvyyden tuottamisen vaikuttava merkki.

 

Kiittämättömyys on sitkeää

Kertausta tarvitaan, koska suurin osa kokemuksista on sellaisia, joiden vaikutus ohenee, hiutuu ja haipuu ajan myötä. Pitkäperjantaina monissa kirkoissa resitoidaan improperia, moitteet, Kristuksen suulla. Se on ihmettelevä, hämmentynyt ja äärettömän surumielinen kuvaus siitä, miten hyvyys unohtuu ja mitätöityy ja miten kokonaisen kansan valtaa tympeä ja töykeä kiittämättömyys. Sanallisesti moitteiden kohteena näyttäisi olevan silloinen Israel, mutta siksihän sitä meille lauletaan, että meistä, uuden liiton yhtä kovasydämisestä kansasta, on kysymys.

Näin se alkaa: ”Kansani, minun kansani, mitä minä olen tehnyt sinua vastaan? Millä olen pahoittanut mielesi? Vastaa minulle. Minä pelastin sinut Egyptin maasta, mutta sinä olet pystyttänyt ristin Vapahtajallesi. Minä johdatin sinut autiomaan läpi, minä ravitsin sinua. Minä vein sinut hedelmälliseen maahan, mutta sinä olet pystyttänyt ristin Vapahtajallesi. Mitä muuta minun olisi pitänyt tehdä sinulle, mitä en olisi tehnyt? Minä istutin sinut kuin jalon viinipuun, mutta sinusta on tullut katkera minua kohtaan.”

Ei mikään ihme, että seurakunta tiuhaan vastaa: ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä.”Vastaanotettujen hyvyyksien jono on vastaansanomaton, se on merkinnyt elämää ja se on merkinnyt pelastusta. Sen kaiken vastaanottamisesta on kuitenkin tullut itsestäänselvyys ja itselle kuuluva oikeus. Se ei yllätä, se ei velvoita, se ei kutsu, se ei innosta. Maailman kuuluu olla minun käytettävissäni ja mikseipä myös suorastaan minua varten.

 

Kertaa ja kilvoittele

Kun kokemuksia on kahdenlaisia, niitä, jotka muuttavat koko elämän kaikkineen ja niitä, joiden vaikutus katoaa, miten saada kiinni ja pitää kiinni noista ensimmäisenlaatuisista, jotka muuttavat kaiken lopullisesti? Ei siihen ole lopullista vastausta, mutta jotakin me siitä tiedämme.

Ensiksikin me – siis – tiedämme, että meidän on kerrattava. Meidän on kerrattava väsymättä, hellittämättä ja kyllästymättä (tai vaikka kyllästyisimmekin). Meidän sopii rakentaa rukoushuoneita ja käyttää niitä, meidän on syytä pitää kunnossa kirkkomme ja käydä niissä. Meille on hyväksi kaivaa esiin sanakirja ja katsoa, mitä tarkoittikaan ’kilvoitteleminen’: millaista valppautta vaaditaankaan ja miten hereillä olemista vaalitaankaan, jottemme umpioituisi arkiseen marisemiseen vaan tunnistaisimme meitä kaikkialta piirittävän Jumalan hyvyyden. Sain juuri käsiini tätä edesauttavan työkalun, vasta ilmestyneen Tapakristityn tyylikirjan. Alaotsikkonsa mukaan se on väline siihen, Miten elää ja kuolla kristillisesti. Siihen kertaaminen ja kilvoitteleminen tähtää.

 

Tunnista ja hämmästy

Toiseksi meidän on tarpeen tunnistaa samarialaisuutemme, kunnioittaa sitä ja pitää siitä huolta. Samarialainen ei sattumalta nouse päähenkilöksi Luukkaan kertomassa tapauksessa Samarian ja Galilean rajamailta. Nyt ei siis ole kysymys esimerkkikertomuksesta, ei Jeesuksen halusta opettaa kunnioittamaan niitä, joita kuulijat olivat tottuneet halveksimaan. Nyt vain oli tosiasiallisesti käydäkseen niin, että se joka ymmärsi tulla kiittämään, se joka ei voinut pidätellä itseään, se jonka koko maailma oli muuttunut kokonaan, kuului joukkoon, jota ei pidetty erityisesti minään. Joka ei luule olevansa jokin, sillä ei ole turhia luuloja itsestään: sellaisiksi myös meidän on syytä itsemme tunnistaa.

”Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään” (Gal. 6,3) ja ”jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa” (1 Kor. 8,2). Samarialainen ei voinut omistella elämää eikä nyrpistellä sille mitä oli saanut. Herrakansan hylkimänä hän ei voinut olla kokematta äärimmäistä riippuvaisuuttaan siitä hyvyydestä, minkä hän kohtasi. Vastaanottaminen, kelpaaminen ja auttamisen arvoiseksi noteeraaminen yllätti hänet; hänessä se ei törmännyt omavanhurskauteen eikä itsetyytyväisyyteen. Hän ei kokenutansainneensa mitään vaan saaneensa kaiken: siksi hänen kiitollisuutensa tulvi yli.

Kokemus, joka muuttaa kaiken, tarvitsee tilansa. Sen tilan luo samarialainen nöyryys, ehdoton riippuvaisuuden tunne. Sitä – uskoa – vaalitaan, uusinnetaan ja ylläpidetään rukouksen tilassa. Niin kuin vaikka (ja tänään erityisesti) rukoushuoneessa.