Voittaako ylösnousemus epävarmuuden ja epätoivon?

’Muutamat epäilivät.’ Enää yksitoista opetuslasta on kiinteässä sisäpiirissä, yksi oli jo karsiutunut epäiltyään joutuneensa aivan väärään joukkoon. Kaikki yksitoista, niin kuin meille huomautetaan, kaikki loput, nousevat vuorelle. He nousevat vuorelle, eivätkä he yksinkertaisesti voi olla ajattelematta ja muistamatta kaikkia Jumalan kohtaamisen ja ilmestymisen vuoria Aabrahamista Mooseksen kautta Eliaan eivätkä kirkastusvuorta tai vuorisaanan vuorta. Sitten he näkevät Jeesuksen ja kumartavat häntä. Ja sitten, kaiken tämän jälkeen, kertomus jatkuu: ’…joskin muutamat epäilivät.’

Epäily on sitkeää. Voi nähdä ja kumartaa ja silti epäillä. Matteuksen kertomuksessa on kuitenkin syytä ottaa huomioon, että hänen kertomanaan tämä on ensimmäinen ja ainoa kerta, jolloin opetuslapset ylösnousseen Herransa suoraan kohtaavat. Tätä ennen hänet ovat nähneet vain haudalla käyneet naiset, jotka ensin saivat enkeliltä ja sitten Jeesukselta itseltään tapaamisohjeen. Sen mukaan opetuslapsien oli lähdettävä Galileaan Jeesuksen nähdäkseen. Tässä tilanteessa nyt oltiin; ’joskin muutamat epäilivät’.

Epäilyä on monenlaista. Voi kuvitella, kuinka joku opetuslapsista kertoo, kuinka ’mä kyllä epäilin silmiäni, kun’. Ovatko asiat oikeasti niin kuin minusta näyttää? Yrittääkö joku saada maailman näyttäytymään toisenlaisena kuin se itse asiassa on? Ehkei sittenkään kannata kummastella noita ’muutamia’. He olivat panneet kaiken tämän Nasaretin Jeesuksen varaan. He olivat lähteneet hänen seuraansa, koska kokivat hänen pystyvän perin pohjin muuttamaan koko elämän ehdot. Kun hänet sitten raa’asti tapettiin, toivokin kuoli ja polku sammui. Ehkei kannatakaan kummastella sitä, että ’muutamat epäilivät’, vaan sitä, etteivät kaikki epäilleet; kuinka mieli jaksaisikaan tällaisia käännöksiä säröilemättä ja murtumatta? Olennaisin epäily  kohdistuu siihen, mikä tämän näkemisen ja kohtaamisen merkitys oikein on jos onkaan. Mitä se maailmassa tai minun elämässäni lopulta muuttaa?

Jos näin on, epäily ei olekaan itse asia. Sen sijaan sen takaa ja alta alkaa pilkottaa jotakin epävarmuuden tapaista, jopa epätoivon oloista. Onko olemisen varmuus tai elämisen mieli lainkaan tavoitettavissa?  Joko siitä syytä, ettei sellaista lainkaan ole, tai siitä syytä, etten pysty sellaista löytämään enkä sellaiseen tarttumaan. Oli syy kumpi tahansa, yhtä epämiellyttävältä se tuntuu.

 

Särkyneiden merkitysten maailma kaipaa myötäeläjiä

Tänään vihittävät papit astuvat virkaansa maailmassa, joka ei totisesti panisi pahakseen mielen, merkityksen, toivon ja varmuuden kokemusta. Yhtä hyvin maailmantalouden kuin kotimaisen elämänmenonkin kohdalla tuntuu turhalta kysyä, mihin oikein olemme menossa, koska kukapa sen sanoisi. Jostakin muutoksesta aika kuitenkin tuntuu olevan raskaana, jotkin tiet on olletikin kuljettu loppuun ja jonkin voi uumoilla olevan tapahtumaisillaan. Papinkaan ei ole helppo vastata, kun tarkoituksen tai luottamuksen perään kysytään – eikä hänen pidä helppoon vastaukseen hevin suostuakaan. Viisasta ei ole olla liika viisas, vaan antautua vuorovaikutukseen, vuoroin vaikuttumiseen ja sen myötä myös itse oppimiseen.

Kolminaisuudenpäivän Vanhan testamentin teksti puhuu Jumalan suulla: ’Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.’ Sitä ennen se on, samoin Jumalan omina sanoina, kysäissyt: ’Millaisen talon te minulle rakentaisitte, millaisen asuinsijan?’ Ei ole väärin yhdistää näitä ajatuskuluksi, jonka mukaan on syytä luopua voittoisuudesta, jonkinlaisesta katedraalimielikuvasta, paremmin-tietämisestä ja kaikinpuolisesta osaavuudesta. Sellainen kun ei ole papin maailma eikä elämänmuoto. Sitä vastoin pappi kutsutaan jakamaan sitä todellisuutta, joka on meidän kaikkien yhteinen, jos meillä yhtään on todellisuuden tajua. Olemme hämillämme, eksyksissä, epätietoisia. Parhaimmillamme tästä myös sillä tavoin tietoisia, että tunnistamme henkisen ja hengellisen säröisyytemme.

Erityisesti juuri siksi kristillinen kirkko ’kutsuu ja erottaa’ – niinkuin sanonta kuuluu – pappeja. Se tarvitsee ihmisiä, jotka elämäntehtävän luonteisesti suostuvat yhä uudestaan olemaan läsnä siellä, missä kaikinpuolinen köyhyys ja merkitysten särkyminen ovat vääjäämättä nousseet näkyviin. Se kaipaa pappisvirkaan nimen omaan sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät myötäelämään niiden kanssa  joista sanotaan: ’joskin muutamat epäilivät’.

 

Sisäisesti vapaa vapauttaa ihmisten orjuudesta

Aina, kun pappeja vihitään, joku avustajista lukee ne sanat, jotka tänään olivat osa evankeliumia: ’Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.’ Kun se liitetään siihen, mitä Jeesus juuri edellä on sanonut, tämä lupaa meille kaikille vieläkin enemmän kuin äkkipäätä tulee ajatelleeksikaan. Jeesus nimittäin ilmoittaa, että hänellä on kaikki valta.

Tämän voisi kuulla sillä tavoin, että vasta nyt, ylösnousseena, Jeesus on päässyt valtaan tai että hän lievästi ennakoiden puhuu aikojen lopusta ja taivaasta. On kuitenkin johdonmukaisinta ajatella, että Jeesus puhuu siitä vallasta, joka hänellä aina on ollut. Jeesuksen valta perustui hänen vapauteensa, hän oli sisäisesti vapaa sanomaan, mitä hän todella ajatteli. Jeesuksen sanojen voima perustui hänen aitouteensa ja totuudellisuuteensa, hänen sisäiseen vapauteensa. Hänen vapautensa taas perustui hänen valtaansa, hänen sisäiseen voimaansa, joka virtasi häneen luottamuksesta Jumalaan.

Tämä Jeesus siis lupaa olla kanssamme maailman loppuun asti. Mitä se muuta merkitsee, kuin mahdollisuutta samaan sisäiseen vapauteen, ja sen myötä nousevaa samaa sisäistä voimaa? Kun me nyt etsimme elämän merkitystä ja mieltä, se alkaa hiljakseen kehkeytyä siellä, missä luottamus JUmalaan kasvattaa aitoutta ja totuudellisuutta. Samalla se suuntaa pois siitä elämänmuodosta, jota nimitetään ihmisten orjuudeksi: riippuvaisuus muiden hyväksynnästä pakottaa muottiin ja muotiin, se riistää vapauden ja minuuden. Epävarmuuden ja epäselvyyden aikakautena tämä mukautuminen ja muovautuminen on sitä epätoivoisempaa, kun kelpaamisen ehdotkin liikkuvat koko ajan.

 

Epäilys ja luottamus elävät sisäkkäin ja rinnakkain

Siinä kuin ihmiset orjuuttavat toisiaan, Jumala vapauttaa orjuudesta. Hän katsoo ’sanansa alla arkaa’: luottamussuhde syntyy siellä, missä ihminen ei enää haluakaan mittautua toisten ihmisten mittapuulla, vaan absoluuttisella asteikolla. ’Sanan alla arka’ on sellainen ihminen, joka on valmis ottamaan tosissaan myös Jeesuksen kehotuksen ’opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa’. Sitä, mitä tässä ajetaan takaa, en lähtisi kokoamaan Jeesuksen käskymuotoisista lauseista. Varsinkin kolminaisuudenpäivänä suuntaisin ennemmin katseen kaikkeen siihen, mitä Jumala on itsestään meille näyttänyt ja miten hän on puoleemme kääntynyt. Sanan alla arka ja JUmalan tahdon noudattamista arvossa pitävä on sellainen ihminen, joka uskoo Kolmiyhteiseen Jumalaan.

’Joskin muutamat epäilevät.’ Tai sitten, viime kädessä ja ajan mittaan, me kaikki. Johan se nähtiin Galielan vuorellakin, etteivät epäilys ja luottamus sulje toisiaan pois. Voi jopa nähdä ja kumartaa, ja silti epäillä. Voi olla Jeesuksen  seuraajien sisintä sisäpiiriä, mutta silti epäillä. Voi väsyä ja uuvahtaa, voi olla kuiva ja haluton. Voi ehkä jopa sanoutua irti, niin kuin Pietarin kieltämisistä voisi päätellä. Kaikesta päätellen meitä siedetään enemmän kuin itsekään itseämme kestämme. Meitä kannetaan kärsivällisemmin kuin ollenkaan tajuamme: lupaus olla kanssamme maailman loppuun asti on lujempi kuin uskoisikaan, vahvempi kuin uskommekaan.

Ei tarvitse pelätä.