Matt. 25:31-46

 

Juttelin alkusyksystä armenialaisen arkkipiispan Detav Sarkissianin kanssa eräällä vastaanotolla. Kun ympärillä oli keskustelun sorinaa, ja jo ikääntynyt arkkipiispa puhui aika vaimeasti, välillä oli vaikea saada selvää aivan kaikesta. Ehkä sen vuoksi tuli sellainen tuntu kuin hän olisi noin vain, kesken kaiken ja erikseen tokaissut: ”Mitä hyötyä on liturgiasta, jollei se muuta meitä?”

Arkkipiispa liittyi kysymyksellään vuosituhantiseen perinteeseen, joka on elänyt vahvana kaikkien Abrahamin perillisten uskonnossa. Jo profeetoista ensimmäinen, Aamos, ei vain kysynyt vaan huusi (5:23): ”Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.”

Toista tuhatta vuotta myöhemmin Koraani sanoi saman vain vähän vaimeammin (2:177): ”Ei hurskautta ole se, että te käännätte kasvonne itään tai länteen, vaan hurskautta on uskoa Jumalaan, viimeiseen päivään, enkeleihin, Kirjaan ja profeettoihin, ja antaa sukulaisilleen, orvoille, köyhille ja matkamiehille ja pyytäville omaisuuttaan, vaikka sitä rakastaakin.”

Palvelus jatkuu arjessa

Arkkipiispa Sarkissianin kanssa emme kuitenkaan muistelleet tuollaisia liittymäkohtia – niin kiinnostavia ja ajatteluttavia kuin ne saattaisivatkin olla – vaan jatkoimme keskustelua puhumalla ”liturgiasta liturgian jälkeen”. Sillä tavoin ortodoksisessa perinteessä on kuvattu kristityn elämänmuotoa arjessansa. Sunnuntain jumalanpalvelus saa jatkonsa muina viikonpäivinä; sanalla ’liturgia’ tarkoitetaan tässä puheenparressa jumalanpalvelusta kokonaisuudessaan. Kun liturgiasta on se hyöty, että se muuttaa meitä, Jumalan palvelus ei rajoitu eikä jää vain kirkkotilaan, vaan se todellistuu Jumalan maailmassa ylipäätään.

Niin pitkälle emme keskustelussamme päässeet, että meille olisi tullut mieleen tämän tuomiosunnuntain evankeliumi. Hyvin olisi voinut tulla. Mehän puhuimme jumalanpalveluksesta ja Jumalan palvelemisesta, pyhästä ja arjesta. Kun Jeesus puhuu Ihmisen Pojan päivästä, hän kysyy sitä, miten häntä itseään on palveltu. Miten on palveltu Ihmisen Poikaa, miten on kohdattu hänet, joka puhuttelee Isäkseen itse Jumalaa? Vaikka vuosisatoja ennen Kristusta ja vuosisatoja hänen jälkeensä onkin siis opetettu, että oikeaa jumalanpalvelusta on oikeus ja laupeus, kukaan muu ei ennen eikä jälkeen ole sanonut tätä näin vahvasti halki ja itseensä ottaen. ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Niinkin voisi varmaan tänään kysyä, mihin muuhun mikään jumalanpalvelus tähtääkään kuin siihen, että me muuttuisimme Jumalan palvelijoiksi; mitä hyötyä mistään muusta olisi? Tuomiosunnuntain evankeliumi kun on kovin yksioikoinen viimeisen tuomion kahtiajaon suhteen: se ei ota huomioon mitään muuta kuin sen, millainen on ollut itse kunkin Jumalan palvelus Ihmisen Pojan palvelemisena. Se kysyy vain sitä, miten Ihmisen Poikaa (isoin alkukirjaimin) on palveltu tukemalla, lohduttamalla ja auttamalla niitä ihmisen tyttäriä ja poikia (pienillä alkukirjaimilla), jotka apua, lohdutusta ja tukea ovat tarvinneet.

Autuas kaksisuuntaisuus

Yksioikoinen on tuomiosunnuntain evankeliumi, vaativan kuuloinen ja jylhän oloinen. Yhtä kaikki se on kuitenkin myös – niin kuin sen nimitys edellyttää – hyvä viesti. Kun meille kerrotaan kaiken riippuvan siitä, miten me olemme kohdanneet Kristuksen niissä ihmisissä, jotka meitä ovat tarvinneet mihin ovat tarvinneetkin, meille yhtä aikaa melkeinpä luvataan apu omaan kurjuuteemme, hädänalaisuuteemme ja masennukseemme.

Siinä kuin meidän on kohdattava Kristus toisissa jos hänet ylimalkaan haluamme kohdata, siinä ja samoissa kohdin myös meidät voidaan ottaa armoihin yhtä ehdottomasti ja taivasta myöten. Tämän autuaan kaksisuuntaisuuden on hyvin tunnistanut ja selkeästi sanoittanut Martti Luther: ”Meidän tulee ilmaiseksi… auttaa lähimmäistämme ja ikään kuin tulla itse kunkin toinen toistemme Kristukseksi, jotta olisimme molemminpuolisesti Kristuksia ja Kristus olisi sama kaikissa.”

Tänään meidän hiippakuntamme ja kirkkomme saa kuusi uutta pappia. Mikäli tuota uskonpuhdistajaamme on uskominen, heidät vihitään virkaan, jonka ytimessä on juuri keskinäisen yhteenkuulumisen, keskinäisen kantamisen ja keskinäisen kannattelun ruokkiminen ja rakentaminen.

Lutherin mielestä ”Tämä on evankeliumin summa: Kristuksen valtakunta on laupeuden ja armon valtakunta. Se ei ole mitään muuta kuin alituista kantamista. Kristus kantaa meidän kurjuuttamme ja sairauksiamme.” Ja kun näin on, kun Ihmisen Pojan päivänä on määrä havaita, ettei vain itse kutakin ole kaivattu kantamaan vaan että jok’ikistä on myös kannateltu, papin tehtävä on nyt todellistaa sitä, millainen ”parantola ja parantumattomien ihmisten sairaala” Kristuksen kirkko ja jokainen kristillinen seurakunta onkaan.

Lutherin sanoin tehtävän voisi tiivistää näin: ”Saarnaajien tässä valtakunnassa tulee lohduttaa omiatuntoja, seurustella ystävällisesti ihmisten kanssa, ruokkia heitä evankeliumin ravinnolla, kantaa heikkoja, parantaa sairaita ja hoitaa jokaista tämän tarpeen mukaan.”

Erotettu pappi

Papiksi vihittävistä sanotaan kummallisesti – on tänäänkin sanottu – että kirkko ”kutsuu ja erottaa” heidät.

Kutsuminen on, kaikessa juhlallisuudessaan ja vavisuttavuudessaankin, sinänsä ymmärrettävää. Oudommalta tuntuu ”erottaminen”. Ikään kuin vihjaistaisiin, että voidaan tätä kutsumista harkita uudelleenkin, ellei kutsuttu osaa olla kunnolla ja täytä tehtäväänsä.

Siitä nyt ei kuitenkaan ole kysymys. ’Erottaminen’ viittaa siihen, että papiksi vihittävä siirretään tässä keskinäisen yhteenkuulumisen, keskinäisen kantamisen ja keskinäisen kannattelun valtakunnassa erityiseen kohtaan, kaikessa yhteenkuulumisessakin silti erilleen.

Hänen tehtävänsä on kantaa meidän rukouksiamme, huoliamme ja ilojamme Jumalalle ja hänen tehtävänsä on kuvata ja sanoittaa meille Jumalan todellisuutta, tehdä se koettavaksi ja vaikuttavaksi niin että se muuttaa meitä.

Hän on lähtemättömästi yksi meistä ja silti – niin kuin nämä kuusi tänään – tästedes pääsemättömissä siitä, että hän on suostunut Kristuksen ikeen kantajaksi ja vastannut ”tahdon” sellaisiin kysymyksiin, jotka toden totta erottavat hänet muista omanlaiseensa kilvoitteluun. Sellaiseen, jonka keskeinen ja koskaan lopullista vastausta vaille jäävä kysymys on tavalla tai toisella lausuttu ”mitä hyötyä on minun jumalanpalveluksestani, jos me emme muutu”.

Tämän kysymyksen ei kuulu sammua kenenkään meidän mielestämme, olimmepa pappeja tai emme. Sen ei kuitenkaan myöskään kuulu musertaa meitä, olemmepa mitä olemme. Ei tuomiosunnuntain evankeliumiakaan ole meille annettu siksi, että me kuulisimme siinä nimenomaan tuomion, vaan – kuten sanottu – hyväksi viestiksi.

Totta kai se kuulostaa uhkaavalta ja hyvä niinkin, niin paljon kun me kuljemme ohi, emme piittaa emmekä välitä. Mutta kertoo se myös siitä, kuinka Kristuksen ja hänen kirkkonsa yhteydessä eläminen tuottaa itsestään tiedotonta hyvää ja kuinka liturgia siis meitä muuttaa ja kuinka iankaikkista hyötyä siitä onkaan.

Kristus Lintunen

Tänään, Lempin nimipäivänä, meidän sopii muistella yhtä tämän seurakunnan jo hyvän aikaa sitten pois nukkunutta jäsentä, joka elämällään ja kuoltuaankin osoittaa, kuinka arvaamattomasti ja odottamatta me yhtä kaikki voimme (niin kuin Luther sen siis sanoitti) ”auttaa lähimmäistämme ja ikään kuin tulla itse kunkin toinen toistemme Kristukseksi, jotta olisimme molemminpuolisesti Kristuksia ja Kristus olisi sama kaikissa.”

Tämän Lempin sukunimi oli Lintunen. Kaukana ei ole se ajatus, että näin piti oleman, että me kuulisimme hänen elämäntarinansa oikealla tavalla virittyneinä, jo valmiiksi hyvyydestä hyvillämme hymyillen.

Lempi Lintunen syntyi Jokioisilla. Hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan ei paljoakaan yksityiskohtia tiedetä, niin kuin ei hänen elämästään ylipäätään. Äiti joka tapauksessa kuoli aikaisin, ja Lempi jäi kaksin aika karuksi kuvatun isänsä kanssa. Lempi olisi halunnut käydä kouluja enemmänkin, mutta isän mielestä semmoinen oli tarpeetonta.

Evankeliseen opistoon Loimaalle Lempi Lintunen sentään pääsi, ja tältä ajalta hänestä on yksi valokuvakin. Siinä on vaalea, hiljaisen oloinen nuori nainen, jonka mustan puvun rintamuksessa on risti. Kun Lempi muutti Turkuun maisterisrouvan kotiapulaiseksi, hän jakoi kokemustaan Jumalan hyvyydestä ja Kristuksen armosta pyhäkoulunopettajana.

Aikanaan Lempi Lintusen emäntä kuoli. Kaikesta päätelleen Lempi oli ollut hyvä ja uskollinen palvelija, koska testamentissaan emäntä oli määrännyt asuntonsa hänelle. Lempinkään terveys ei pitkään aikaan ollut ollut hyvä. Kun hän sitten joutui sairaalaan, hänelle tehtiin hyvinkin vaikea leikkaus. Vaikka Lempillä olisi ollut sairaalassa oma huone, hän ei halunnut olla yksin, vaan pyysi siirtämään sänkynsä käytävälle. Sairaalan käytävällä hän myös kuoli.

Lempikin oli tehnyt testamentin, jossa hän määräsi huoneistonsa seurakuntien diakoniakeskukselle. Seurakuntayhtymä myi asunnon, ja hoiti rahaksi muutettua omaisuutta hyvin. Kun sitten 1990-luvulla Suomeen iski tavaton lama, Lempi Lintusen rahasto oli se tuki ja turva, josta haettiin avustuksia häätöjen estämiseen, sairaskuluihin, vaatehankintoihin tai ihan vain ruokaan.

Valtakunnan perijät

Jos joku luulisikin nimeä Lempi Lintunen onnelliseksi sattumaksi, vain siitä ei voi olla kysymys siinä, että hänen toinen nimensä oli Maria. Hänen elämäntarinassaan, jossa hyvyys ulottui ja tulvi kuoleman rajan yli, kävi toteen kaksi Raamatun kertomusta. Toinen niistä on tuomiosunnuntain evankeliumi, jossa Isän siunaamat tietämättään, tiedostamattaan ja hyvän hyvyyttään torjuvat kodittomuutta, antavat vaatteet, parantavat sairautta ja kaikkinensa vastaavat siihen, mitä ihminen elääkseen tarvitsee ja mitä häneltä puuttuu. Toinen niistä on Marian kiitosvirsi, joka voi kaikua myös Lempi Marian, uskollisen palvelijan, virtenä (Luuk 1:46-49, 52-53):

Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.

…

Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan
ja korottanut alhaiset.
Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,
mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.

Tätä hyötyä on liturgiasta ja jumalanpalveluksesta, tähän tähtää usko. Tällaiseksi se muutti ja muovasi Lempi Lintusen elämäntarinan ja elämäntyön. Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa ja istuutuu kirkkautensa valtaistuimelle ja kun kaikki kansat kootaan hänen eteensä, hän sanoo Lempille: ”Tule tänne, sinä Isäni siunaama. Sinä saat nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina sinuakin varten maailman luomisesta asti.” Vaikka Lempi saattaakin ihmetellä ”Herra, milloin minä näin sinut nälissäsi ja annoin sinulle ruokaa, tai janoissasi ja annoin sinulle juotavaa? Milloin näin sinut kodittomana ja annoin sinulle asunnon?”, hänelle vastataan ”Totisesti: kaiken, minkä olet tehnyt yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen sinä olet tehnyt minulle”.

Olisipa liturgiasta, olisipa jumalanpalveluksesta ja olisipa uskosta se hyöty, että seisoisimme Ihmisen Pojan päivänä samalla puolen kuin kristisisaremme Lempi Maria, tämä Jumalan lintunen.