Pääsiäinen on aina sama. Vuodesta vuoteen se käy vastavirtaan, se avaa sen mikä oli suljettu, se lohduttaa sen mikä oli lohdutonta, se palauttaa tunnon siihen mikä oli puutunutta.

Viime vuotta lukuun ottamatta olen jokaisena turkulaisena pääsiäisenäni lukenut kirkossa Johannes Khrystomoksen pääsiäissaarnan. Tänäkin pääsiäisyönä joku lukee sen Katariinan kirkossa, muttei aivan vielä. Siellä pääsiäisyön messu alkaa vasta puoliltaöin; me olemme tulleet tänne kärsimättöminä etuajassa, lauantaina, ristiinnaulitsemista seuraavana päivänä, joka aivan varmaan ei vielä ole se luvattu kolmas.

 

Ei kannata murehtia

Olemme tulleet tänne omassa aikataulussamme, hoppuillen ja sydämiemme talviaikaan, mutta niinpä olivat liikkeellä Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome jo ennen mitään tietoa ylösnousemuksesta. He saivat tiedon ensin ja opetuslapset sitten ja sitten koko maailma aina Suomen Turkuun saakka: hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä.

Khrysostomos kuvaa saarnassaan ihastuttavasti — ei hänen lisänimensä turhaan ole Kultasuu — aivan ensimmäisenä sitä, ettei yhtään kannata murehtia, milloin onkaan tullut. Eikä sitä millaisena on tullut ja miksi on tullut — kunhan on tullut,

’sillä valtias on jalomielinen:
hän ottaa vastaan viimeisen niin kuin ensimmäisenkin,
hän suo levon yhdennentoista hetken työntekijälle kuten ensimmäisestä hetkestä työtä tehneelle.
Viimeisenkin hän armahtaa ja ensimmäisestä pitää huolen:
tuolle hän antaa, tälle lahjoittaa.
Hän ottaa vastaan teot ja hyväksyy aikeenkin.
Hän antaa arvon työlle ja aikomustakin hän kiittää.
Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon.
Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta.
Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa.
Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää.
Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä. ’

 

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa

Ei ihme, että me olemme paikalla jo nyt, ennakoiden ja kärkkäinä. Tänä yönä ilo on niin ilmaista, sovitus niin ilmeistä ja armo niin valtavaa ja valtaavaa, ettei sen kutsua ole vastusteleminen.

Jos voi olla tukahtumatta, miksen olisi siellä, missä voi hengittää vapaasti? Jos voi olla ahdistumatta, miksen menisi sinne, missä huokauksen ainoa syy on helpotus?

Jos voi olla häpeämättä itseään, elämäänsä ja koko olemustaan, miksen kiiruhtaisi sinne, missä minua vastaan tulee epäröimätön ja varma arvoni tunnistamisen armo?

Olemme paikalla oikeaan aikaan — ja olemme juuri nyt oikeassa paikassa. Jokin peräti terve vaisto on ajanut meidät kohti pääsiäisjuhlaa heti kun se vain suinkin on mahdollista, heti kuin vain suinkin kehtaa. Sillä millainen maailma olisikaan pääsiäisettä?

Se olisi maailma, joka sulkeutuisi itseensä, kun siltä puuttuisi toivon horisontti: sitä uhkaisi masennus ja kalvaisi kyynisyys. Se olisi maailma, jonka menolla ei olisi vaihtoehtoa, ei mitään pääsiäisen loputonta vastavirtaa: sitä ei ilo yllättäisi.

Se olisi maailma, jonka olisi paha panna pahaa vastaan muuta kuin paha: sillä ei olisi luottamusta hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan eikä tietä sinne.

Vanhalla uskon kielellä se olisi maailma, jossa turmiovalloilla olisi valta. Ennen niiksi tavattiin nimetä synti, kuolema ja perkele, mutta saattaa niitä muitakin olla: orjuuttajia, vapauden viejiä, pahan valtaan ottajia, mielen, merkityksen ja tarkoituksen sumentajia, arvonriistäjiä, toivon ja ilon sammuttajia.

 

Kyllä elämälle

Me olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kun olemme rynnänneet kohti Kristusta. Sillä hän se voitti turmiovallat. Kummallisella tavalla: suostumalla niiden uhriksi, jäämällä niiden alle ja kulkemalla niiden lävitse hän tyhjensi niiden voimat ja merkitsi reitin, jonka päässä on taivas ja aukeaa Jumalan syli.

Häneltä vietiin vapaus ja häntä kohdeltiin kuin orjaa. Hän jäi pahan valtaan. Hänen kohtalossaan sumeni niin mieli, merkitys kuin tarkoituskin. Hänet häpäistiin, häneltä vietiin arvo.

Ristillä sammui viimeinenkin toivo, kun hän huusi Jumalan hylänneen hänet eikä ilo olisi voinut olla kauempana. Synti, kuolema ja perkele saivat täyden voiton.

Kunnes — nyt — on pääsiäinen. Pääsiäinen, ikuinen vastavirta, loputon ei turmiovalloille ja vielä loputtomampi kyllä elämälle.

 

Älköön kukaan pelätkö kuolemaa

Me olemme oikeassa paikassa oikeaan aikaan; minulle tämä pääsiäinen on kuitenkin erilainen. Viime vuonna, kun messun alussa ensimmäisen kerran käännyin seurakuntaan päin, katsoin, oliko isäni lopulta ehtinyt mukaan. Oli hän, kiitos saattajiensa.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan hän kävi puoliltaöin alkavassa pääsiäisyön messussa — kuuntelemassa Johannes Khrysostomoksen pääsiäissaarnan ja nauttimassa ehtoollista — ja viime vuonna ensimmäisen ja ainoan kerran tässä kirkossa tähän aikaan.

Kun 93-vuotiaana ei enää jaksa tulla kirkkoon rollaattorin kanssa, vaan toisten pyörätuolilla työntämänä, Khrysostomoksen sanoilla on varmaan toisenlainen kaikupohja kuin nuorempien korvissa: ’Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut: kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Tuonelaan laskeutuessaan hän hävitti tuonelan.’

Vaan jos meitä nyt uhkailee turmiovalloista moni muu — kuten vaikka mielettömyys, merkityksettömyys ja tarkoituksettomuus — kuolema se lopulta meitäkin vastapäätä seisoo.

Viime pääsiäinen oli isäni viimeinen. Yhtä vääjäämättömänä kuin aina hän ponnisteli pystyyn tunnustamaan sen uskon, jonka varassa rohkenee elää ja uskaltaa kuolla. Sen iankaikkisesti vastavirtaisen pääsiäisuskon turmiovaltojen voittamiseen — vihollisista viimeisenä kuolemankin — jonka mekin nyt seisomaan nousten tunnustamme: