Saarna Oripään piispantarkastuksessa 1. adventtina

Mark. 11: 1-10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
– Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta,
joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!

Jeesus ratsastaa aasilla Oripäähän

Jumalan valtakunta välähtää. Se on sille ominaista. Se näyttäytyy aika ajoin, muttei aina, nähtävillä se on vastaansanomaton, mutta enimmäkseen se kytee kätkössä. Kun Jeesus ratsastaa Jerusalemiin, valtakunta vyöryy esiin koko voimassaan.

Hurraava tai hoosiannaava kansanjoukko nimittää sitä ”isämme Daavidin valtakunnaksi”, mutta se on enemmän: se on meidän taivaallisen isämme valtakunta. Silti kansa tunnistaa asioiden oikean tilan. Se uusi tulevaisuus, se Messiaan, Voidellun, Vapahtajan tai Sankarikuninkaan hallintavalta, joka panee kaiken kohdalleen, on tässä. Menneisyyden kulta-ajan ”Daavidin valtakunta” vaihtuu ilman rajaa tulevaisuuden kultaiseksi aikakaudeksi tai kaikkien aikojen kultaiseksi lopuksi, Jumalan valtakunnaksi.

Menneisyys ja tulevaisuus ovat limittäin, lomittain ja sisäkkäin. Peräkkäinkin ne toki ovat, mutta se niissä on vähiten kiinnostavaa. Olennainen yhdistää nykyisen, olleen ja tulevan – niinpä myös jokainen uusi kirkkovuosi taivuttaa kaikkien aikojen käänteet ja merkittävät tapahtumat koskettamaan toinen toistaan. Siksi Jeesus ratsastaa tänään Oripäähän eikä vain aikoinaan Jerusalemiin. Siksi hän valloittaa meidän mielemme ja sydämemme eikä vain ammoin eläneen etäisen kansan sydämen ja mielen.

Uuden alun alku

Oripään seurakunta on tänään vanhan ja uuden rajalla suuremmassa määrin ja syvemmin kuin aikoihin. Viimeistä kertaa se aloittaa kirkkovuoden itsenäisenä seurakuntana. Liittyminen uuteen yhteyteen tapahtuu runsaan kuukauden päästä; tätä päivää voisi pitää lopun alkuna. Sitä se ei kuitenkaan ole, siitä ei ole kysymys. On uuden alun alku, muuan käänne milteipä ikiaikaisessa historiassa. On sellainen ensimmäinen adventti, jolloin Jumalan valtakunta ja siihen liittyvä tulevaisuuden lupaus välähtävät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan.

Oripään saarnahuonekunta mainittiin ensi kerran melkein kuusisataa vuotta sitten eikä varmaan ensimmäisenä olemassaolonsa päivänä: Jumalan sanaa täällä on siis saarnattu yli kuusisataa vuotta. Kappeliseurakunnan muodostamisesta on siitäkin melkein neljännesvuosituhat, ja itsenäinen seurakunta Oripää ehti olla reippaasti yli sata vuotta. Kaikenlaisia käänteitä on ollut – jossakin välissä oli semmoinenkin ilmiö kuin uskonpuhdistus, nykyään reformaatioksi uudelleen nimitetty. Olennaista on yhtä kaikki jatkumo, kaiken kuuluminen yhteen, saman Jumalan valtakunnan kaipuu ja tarve, saman Jumalan todellisuuden sanoiksi pukeminen ja todeksi tekeminen.

Kaviot kopisee kutsua ja lupausta

Jeesuksen ratsastus Jerusalemiin on kummallisesti kaksiselitteinen tai jopa jännästi salakavala. Kovin se näyttää vaatimattomalta, ja sellaisena me olemme sitä tottuneet katselemaan. ”Kruunua, valtikkaa et lainkaan sä nähdä saa. Mahtavat ovat muualla, suurissa saleissa.” Niinhän me äsken veisasimme. Niille, jotka hurrasivat, niille, jotka tiesivät, aasilla ratsastaminen ei kuitenkaan ollut mikään nöyryyden demonstraatio saati mikään sivulle astuminen. Kyllä kansa tiesi. Kyllä se tiedettiin ja Sakarjan kirjasta tunnettiin, että aasinvarsalla ratsastaminen merkitsee samastumista Siioniin saapuvaan messiaskuninkaaseen. Itse asiassa jotakuinkin kaikki, mitä Markus Jeesuksen ratsastuksesta kertoo, sopii kohta kohdalta siihen, mitä Messiaalta odotetaan. Kuninkaalle osoitetut hoosianna-huudot vahvistavat, että tässä tosiaankin tunnistettiin se, jonka myötä ja kanssa ”isämme Daavidin valtakunta” ”nyt tulee”.

Ei saapuminen ollut vaatimatonta. Ei ratsastus sinänsä ollut yhtään nöyrää. Ei siinä vielä ollut mitään kaksiselitteisyyttä; salakavaluuskin tuli ilmi vasta myöhemmin. Vasta myöhemmin kävi ilmeiseksi, että vaikka tämä Nasaretin Jeesus esiintyi täysin messiaanisin vaatimuksin, hänen myötään ei tullutkaan vain Daavidin valtakunta vaan taivasten valtakunta. Salakavalaa tässä on se, että taivasten valtakunnan logiikka on maallisiin valtakuntiin nähden jopa käänteinen ja joka tapauksessa enimmäkseen vaihtoehtoinen. Kun kansa ylistää käänteentekijää ja huutaa häntä avuksi, se saakin paitsi paljon enemmän kuin pyysi myös paljon muuta kuin ymmärsi pyytääkään. Ja kun se juhlii sankariaan, se tulee jubileeranneeksi paljon syvempää ja syvällisempää muutosta kuin mihin se oikeastaan olikaan valmis.

Kun Jeesus nyt ratsastaa Oripäähän, hänen aasinvarsansa kaviot kopahtelevat pitkin kirkkomme keskikäytävää, ja niiden ääni kaikuu aina sielunpohjaan saakka. Niissä kopisee kutsu ja lupaus. Kun Jeesus ratsastaa adventin avaamista sydänten porteista, hän kutsuu näkemään maailman toisin ja elämään siinä eri lailla. Hän kutsuu Jumalan valtakuntaan, jossa heikot ovat vahvoja, pienet suuria ja voimattomat voimakkaita. Hän haluaa meidän todellistavan sitä Jumalan hallintavaltaa, joka perustuu hyvyydelle, armollisuudelle ja rakkaudelle. Hän kutsuu meitä pois omavoimaisuudesta, itsekeskeisyydestä ja luulotellusta paremmuudesta, koska taivasten valtakunnan logiikka suosii yhteisyyttä, vastaanottamista ja myötäelämistä. 

Messias tuo arvon ja armon

Kun Jeesus kutsuu, hän myös lupaa. Hän ei vain edellytä saati vaadi, vaan hän myös antaa. Uutta elämänmuotoa olisi perin vaikea ellei mahdoton tiristää itsestään ikään kuin noin vain, pelkästään päättämällä. Se syntyy kokemuksesta, että – Herran tähden – olennaista on kokea kelpaavansa tällaisenaan. Ja jos minun minuudessani ei ole Jumalan silmissä vikaa, jos kehtaan olla hänen kasvojensa edessä ja vastapäätä häntä tällaisenani, mitenkä minä sitten muidenkaan kanssa olisin? Kun itse kohtaan minuun osuvan arvon antamisen armon, jotakin siitä muuttuu väkisinkin arvonannoksi ja armahtavaisuudeksi muitakin kohtaan.

Tätä arvon ja armon evankeliumia on myös Oripäässä vuosisadat julistettu – tästä samasta saarnatuolistakin kolme ja puolisataa vuotta. Se ei ole tapahtunut jälkiä jättämättä: vaikka Jumalan valtakunnalle kuinkakin on ominaista vain välähtää ja näyttäytyä aika ajoin eikä aina, siellä se kytee, syvällä ihmisten mielessä ja keskinäisessä kanssakäymisessä. Emme me pääse siitä irti. Kyllä me tiedämme, mitä meidän rauhaamme kuuluu, millainen elämä on hyvää ja oikeaa, mitä meidän kanssaihmisemme kaipaavat ja mitä Jumala meille antaa.

Tätä armon ja arvon evankeliumia Oripään kirkkoalueella vastakin julistetaan. Hyvä niin, sillä vaikka me olemmekin Jumalasta irtipääsemättömissä ja vaikka Jeesuksen ratsastusta sydämeen ei millään voi estää, meidän uskollemme, toivollemme ja rakkaudellemme on hyväksi toistaa ja muistaa. Kun maailma muuttuu ja ajat vaihtuvat, meille ei riitä vain kerrata ollutta ja vanhaa, vaan käydä reippaasti ja rohkeasti kiinni uuteen ja tulevaan.

Aasilla ratsastavan Messiaan mukana Jerusalemiin tullut taivasten valtakunnan todellisuus on alkanut. Se on aina jo alkanut ja se vyöryy Oripäähän vastakin ja yhä uudelleen.