Väärin parannettu – vai sen pahempi systeemin oikeutukselle?

Väärin sammutettu! – mitä muuta tuosta evankeliumista voisikaan tulla mieleen. Kaikki kai me muistamme tarinan, jossa palokunta ehtii tulipaloon sen verran myöhässä, että tilanne on jo ohi ja pelastettu. Palopäällikölle moinen vapaa kansalaistoiminta ei kuitenkaan kelpaa, vaan hän tuhahtaa: ’Väärin sammutettu!’

Jerusalemissa tuohtumus oli suuri, sen kokoinen, että koko Johanneksen evankeliumin yhdeksäs luku käsittelee yhtä ja samaa tapausta; kuulimme kuusinäytöksisestä draamasta vain osan. Juuri tässä osassa tehdään viimeinen yritys saada todellisuus hallintaan. Edellä on jo testattu sellaista vaihtoehtoa, että mies ei itse asiassa olisikaan ollut sokea, ainakaan koko elämäänsä – silloin häntä ei varsinaisesti olisi parannettukaan. Tämä vaihtoehto vei kuitenkin umpikujaan: sokea mikä sokea, ei siitä päästy yli eikä ympäri.

Ja nyt sitten ollaan sen väistämättömän ongelman edessä, että aivan ilmiselvästi sokea on väärin parannettu: parantaminen näyttää Jumalan ihmeeltä – ’ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät’, sanoo parannettu itse eikä kukaan yritäkään tätä kiistää. Mutta kun sapattina ei saa tehdä työtä, ei voi mitenkään olla mahdollista, että joku voisi yhtä aikaa parantaa Jumalan voimin ja valtuuksin ja yhtä aikaa rikkoa Jumalan antaman sapattikäskyn.

Aukeaa kaksi linjaa. Toisen mukaan sen pahempi tosiasioille, jos ne eivät mahdu systeemiin: olkoonkin parantunut, mutta väärin parannettu joka tapauksessa! Toisen mukaan sen pahempi systeemille, kun tosiasiat eivät siihen mahdu: systeemin on muututtava ja inhimillistyttävä, jotta siitä vastedes olisi ylipäätään mihinkään.

 

Yhtä vailla vaihtoehtoja kuin kerjäävä sokea?

Historiallisena kertomuksena sokean parantaminen jälkikäsittelyineen päivineen kohentaa mukavasti kristityn ryhtiä. On aivan selvää, missä ovat tarinan sankarit ja voittajat ja että me olemme heidän puolellaan. Me edustamme syvempää näkemystä ja oikeaa käsitystä. Mikäpä siinä ja tavallaan kyllä, vaan mitenkäköhän kaikki tämä fiksuus ja ihanuus meidän keskuudessamme ja meidän maailmassamme todellistuu? Missä määrin me voimme myhäillen todeta itsestämme: oikein parannettu ja oikein pelastettu!

Parantumisen, pelastumisen ja vapautumisen kaipuu ei maailmasta ole minnekään kadonnut. Varsinkin länsimaisen ihmisen saattaa yhteiskunnallisen ajattelun ja teknologian huima kehitys kyllä siinä määrin lumota, että hän näkee maailmanmenon lähes itseohjautuvana ja joka tapauksessa koko ajan etenevänä vapautumisprosessina. Mutta vaikka teknologian antamia mahdollisuuksia puuttua melkein mihin tahansa ja manipuloida mitä vain ei koskaan aikaisemmin ole ollut, suurin osa ihmiskunnasta ei silti koe entistä suurempaa herruutta vaan armoillaoloa. Markkinavoimien näkymättömään käteen ei vaikuta loitsu eikä rukous: se saattaa antaa mutta yhtä lailla myös ottaa, se voi tuoda mutta myös viedä. Siihen ei voi vedota, se on liikuttumaton liikuttaja, jonka väkevän käden alle on vain käytävä kyyryyn.

Siinä missä syntymästään sokean sitoi puuttuva näkökyky, tämän päivän ihmistä niin kauempana maailmalla kuin täälläkin uhkaa näköalattomuus. Siinä missä sokea oli tuomittu sokeuteensa vailla vaihtoehtoja, uuden ajan ihmisen omat ja aidosti valittavissa olevat vaihtoehdot ovat katoamassa maailmantalouden labyrintteihin. Ja siinä missä sokean sokeuden selitykseksi kertomuksen eri käänteissä tyrkytetään sokean syntisyyttä – ’syntiä täynnä koko mies’ – elämän painamalle ja kuormittamalle tarjotaan lääkkeeksi oman työmarkkina-arvon nostamista; vähän niin kuin oma vika, jos ei jaksa eikä viitsi pitää kilpailukyvystään huolta.

 

Papin tehtävä on osoittaa vaihtoehtoa

Tällaiseen maailmaan tänään vihittäviä pappeja kaivataan, jotta he tekisivät nähtäväksi, ymmärrettäväksi, uskottavaksi ja koettavaksi, että vaihtoehdottomuudelle on vaihtoehto. Ettei minun armoillaolostani ole asianmukaista syyttää vain minua – tai minua ollenkaan. Ettei elämän horisontti ole sulkeutunut ja näköalat ummessa.

Pappi on kutsuttu vastamaan siihen kaipuuseen, joka ei maailmasta mihinkään ole kadonnut, parantumisen, pelastumisen ja vapautumisen kaipuuseen. Vaikka onkin vaikea keksiä mitään sen ihmeellisempää ja ihastuttavampaa elämäntehtävää, tämä kutsumus saattaa myös kauhistuttaa. Hyvä niin: joka ei vavahda sellaista tehtävää, joka edellyttää sekä mielen että sydämen avoimuutta niin Jumalalle kuin ihmisillekin ja jonka toteuttamiseksi on tavallaan astuttava itsestään syrjään ja asetettava muut ihmiset ja Jumala etusijalle, ei vielä ymmärrä, kuinka pyhää pyhä on ja kuinka järisyttävää sen kohtaaminen.

Tuekseen pappi kuitenkin saa paitsi kirkon kutsun ja sen myötä Kristuksen lämpimän lupauksen ’minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt’ myös suunnattoman määrän aikaisempien sukupolvien hiottua ja koeteltua viisautta. Kun pappi kamppailee sen kanssa, miten hän voisi tehdä aikalaisilleen – ja itselleen – selväksi, että on olemassa vaihtoehto, että horisontti on avoin ja että vapautumisen, parantumisen ja pelastumisen kaipuuseen on vastaus, hän voi iloisesti yllättyä havaitessaan, että sitä mitä me nyt kysymme, on osattu kysyä ennenkin. Vieläpä siten, että myös vastaus on hahmottunut hyvinkin ymmärrettäväksi ja koettavaksi.

 

Kristus vapauttaa elämää kahlitsevista voimista

Vanhan kirkon aikana, kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina, evankeliumin ytimessä olevaa sovitusta sanoitettiin monin tavoin. Myöhemmin sellaista tulkintaa, joka korostaa turmiovalloista vapautumista, on nimitetty klassiseksi; sitä edustaa myös Luther tunnetussa toisen uskonkappaleen selityksessään: ’Minä uskon, että Jeesus Kristus… on minun Herrani, joka on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen, ostanut ja voittanut vapaaksi kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta…’ Paitsi yleistä armoilla oloa ja oman elämänsä vaikutusmahdollisuuksien puuttumista nykyisistä turmiovalloista ilmeisimpiä ovat näköalattomuus ja merkityksettömyys. Edelleenkin voisi kysyä niin kuin viime vuosituhannen lopulla on kysytty: ’Miten löytää elämän mieli maailmassa, joka menee päin helvettiä?’

Vanhakirkollisen sovitusopin ja kaikkein klassisimman kristinuskon mukaan Kristus vapauttaa kaikista elämää kahlehtivista fyysisistä ja psyykkisistä voimista; turmiovaltoja voisi tunnistaa ja luetella lukuisia. Kristus vapauttaa niistä kaikista eikä juuri pysähdy miettimään, kenenkäköhän syytä niiden alle joutuminen juuri tämän ihmisen kohdalla onkaan. Mikä sen lupaavampaa kaikille kilpailukyvyttömille, syrjäytetyille, merkityksettömyyteen heitetyille, näköalattomille, pelokkaille, vaihtoehdottomille ja yksinäistetyille?

Sovitus on meidän kaikkien asia – ei vain pappien. Itse vapautettuina meistä on toistemmekin vapauttajiksi – ja vain sellaisina me voimme myhäillen nyökytellä tämän päivän evankeliumia kuunnellessamme: oikein parannettu! oikein pelastettu! oikein vapautettu! Evankeliumi päätyy ja päättyy Kristuksen tunnistamiseen: tavatessaan parantamansa miehen Jeesus kysyi: ’Uskotko Ihmisen Poikaan?’ Ja näinhän me kuulimme sen jatkuvan: ’ ’Herra, kuka hän on?’ mies kysyi. ’Sano, jotta voisin uskoa.’ Jeesus sanoi: ’Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi.’ ’Minä uskon, Herra’, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.’

’Sinä olet nähnyt hänet, hän on tässä ja puhuu kanssasi’ on Kristus-uskon peruskokemus. Tämä maailma ja tämä aika on huono tunnistamaan uskonnollisia systeemeitä ja tunnustautumaan uskonnollisiin rakenteisiin. Niiden ohi se silti kaipaa pelastumista ja vapautumista ja – vaikkakin usein sitä kykenemättä sanoittamaan ja joskus jopa sen tiukoin sanoin torjuenkin – itse asiaa, Jumalaa, vaihtoehdottoman sokeutensa päättymistä. On yksinkertaisen ja Kristus-keskeisen uskon aika, sellaisen, jota leimaa omakohtainen hengellinen harjaantuminen, Jumalan vaikutuksille altistuminen, Kristuksen läsnäoloon ja kohtaamiseen eläytyminen ja tämän elämän mielen kunnioittaminen.

Tällä asialla me olemme kaikki. Julistamassa omalla elämällämme sitä, että Kristuksen tähden me näemme maailman avoimena, toisemme arvokkaina ja itsemme vapautettuina. Sen pahempi kaikille systeemeille, rakenteille, maailmoille ja järjestelmille, joihin sovitus ei sovi.