Joh. 4:46–53

 

Joitakin vuosia sitten käsiini sattui komea vanha kirja, komea nimeäänkin myöten. Der Protestantismus am Ende des neunzehntes Jahrhundert in Wort und Bild, Protestanttisuus 19. vuosisadan lopulla sanoin ja kuvin, on aikansa suurteos. Sitä tehtäessä ei vaivaa eikä rahaa säästelty. Paperi oli laadukasta, kohopaino tarkkaa, varta vasten piirretyt vinjetit suuritöisiä ja kuvitus runsasta ja monipuolista.

Niin kuin me äsken kajautimme Lutherin taisteluvirren, niin tuonkin kirjan monivärisen ja suorastaan korean kannen keskellä lukee Ein feste Burg ist unser Gott, Jumala ompi linnamme.

Viestiä ei ole jätetty vain sanojen varaan – kirjahan lupasi tarjoilla protestanttisuutta sekä sanoin että kuvin – vaan tekstinauhan taakse on piirretty valloittamattoman näköinen vuorilinna. Sen tornit kohoavat korkealle puiden latvojen yläpuolelle, kohti taivasta, joka näyttää joko tummien pilvien peittämältä tai sitten vain iltaisen kylmältä.

 

Vanhojen kuvien houkutus

Luultavasti tuo linna on kuvatakseen sitä, mitä Daavid hehkuttaa ja laulaa (2. Sam 22:2-3) ”Herra, sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani. Jumala, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, olet kilpeni, pelastuksen sarvi, olet vuori ja turvapaikka.” Juuri tätä mukaillen Luther virtensä kirjoitti: ”Jumala ompi linnamme ja vahva turva aivan, on miekkamme ja kilpemme ajalla vaaran vaivan.”

Noihin sanoihin ja kuviin on turvauduttu ja samastuttu, kun on jouduttu oikein koville. Harva enää itse muistaa, mutta moni tietää, että kun neuvottelijoita ennen talvisotaa saateltiin Moskovaan, asemalla veisattiin Jumala ompi linnamme. Uhattuna oli itsenäisyys, koko kulttuuri, uskonnonvapaus, kansanvalta, ihmisoikeudet ja mitä kaikkea olikin: tarvittiin tosissaan linnaa ja turvaa vaaran ja vaivan ajalla.

Vastaavasti protestoivat 1830-luvun alun heränneet – jotka siis edustivat yhdeksännentoista vuosisadan alun protestanttisuutta – Kalajoen käräjillä, kun heidät oli vedetty oikeuteen kotiseurojen pidosta: kun kanssamme on Jumala, ken meiltä voiton estää.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin saattaisi olla houkuttelevaa jäädä nytkin, 21. vuosisadan alussa ja uskonpuhdistuksen muistopäivänä. Silti juuri tuon loistoteoksen kansi antaa varoittavan vihjeen ja vie ajatukset ja mielen toisille urille.

 

Yksioikoisuuden vaara

Kansikuvan linna ei oikeastaan näytä suojaavalta vaan omahyväiseltä. Sen ikkunattomuus ei tunnu turvalliselta vaan sisäänpäin kääntyneeltä. Eikä sisällä voi mitenkään kokea sykkivän sydämellisen hengellisyyden ja uskonelämän, kun ulospäin kaikki on kivistä, autiota ja kuollutta.

Olisi kohtalokasta, jos samastaisimme Jumalan itsensä tai Kristuksen kirkon tuommoiseen vuorilinnaan, vetäytyvään, eristäytyvään, kovaan ja suljettuun. Aina sellainen riski kuitenkin on: mitä suuremmalla paatoksella ja mitä innokkaammin ikään kuin muille näyttäen me kajautamme tunnusvirtemme, sitä alttiimpia me olemme luulemaan itsestämme liikoja – ja Jumalasta liian vähän.

Mitä herkemmin me nimeämme vääryyden ja turman valtoja, vanhoja vainoojia ja helvetin joukkoja, sitä suurempi vaara meillä on katsoa maailmaa mustavalkoisesti ja luulla yksioikoisesti kuuluvamme sen kirkkaalle puolen.

Mitä oikoisemmin ongelmana ovat ”ne” ja ”he”, jotka ovat väärässä toisin kuin ”me”, sitä huonommin me tunnemme itseämme, maailmaa ja Jumalaa.

 

Vääräuskoisen oikea usko

On siunattu asia, että uskonpuhdistuksen päivän evankeliumiksi on valikoitunut juuri kertomus kuningas Herodes Antipaan virkamiehen pojan parantamisesta. Tämän evankeliumin maailma kun ei ollenkaan mustavalkoinen ja kahtia jakautunut. Siinä Jeesukseen turvautuu mies, joka kaikesta päätellen on juuri ”niitä” eikä ”meitä”.

Herodes Antipas ei ollut mikään ihannehallitsija eivätkä hänen virkamiehensä edustaneet oikeutettua ja kansan hyväksymää saati rakastamaa valtaa. Vaikka virkamiehen uskonnosta ja kansallisuudesta ei mitään sanotakaan, olisi ollut aivan tavatonta, jos hän olisi kuulunut Jumalan kansaan: hän ei ollut juutalainen, vaan pakana. Silti hän ja hänen luottamuksensa ovat keskiössä. Silti häneen ja hänen hätäänsä Jeesus huomionsa kiinnittää.

Ehkä huomautuksella, että tapahtumat sijoittuvat Galilean Kaanaan, jossa Jeesus oli muuttanut veden viiniksi, ei tavoitella mitään sen kummempaa. Ehkä halutaan vain antaa aivan yksinkertainen paikkatieto. Tästä huolimatta olen kuulevinani huomautuksessa jotakin tarkoituksellista. Jotenkin vain mieli rinnastaa veden muuttamisen viiniksi siihen, että virkamiehen luottamus kiertelevän parantajan kykyyn auttaa muuttuu uskoksi. Se tunnistetaan uskoksi Jeesukseen, se tunnustetaan uskonnolliseksi uskoksi ja siitä kerrotaan meille sellaisena.

Ei ollutkaan niin, etteikö ”niitten” ja toisten joukossa olisi juuri sitä, minkä me luulemme kuuluvan meille, mistä me ajattelemme olevamme osallisia ja minkä me pyrimme omimaan: pelastavaa ja elämän antavaa uskoa.

 

Meidän Herramme asenne, ote ja mielenlaatu

Jos jostakin syystä päätettäisiin tehdä kirja Luterilaisuus 2000-luvun alussa sanoin ja kuvin, sen sopisi heijastaa tämän evankeliumin henkeä – ja siis meidän Herramme asennetta, otetta, mielenlaatua ja olemisen tapaa.  Ehkä se ei olisikaan kirja, vaan helpommin lähestyttävä nettisivusto; se antaisi niin Jumalasta kuin kirkosta avoimen, hengittävän, elävän ja vuorovaikutteisen kuvan.

Sivuston pääsivun otsikkokuvana voisi olla vaikkapa Noormarkun kirkon alttari: toisin kuin torjuva ja itseensä käpertynyt vuorilinna tämän kirkon harvinainen alttarirakenne kertoo, että tie on auki ja avoin. Kun polvistumistuesta on melkein kaikkialla syntynyt alttarikaide, aita ja este, täällä reitti on keskeltä auki.

Vaikka rakennukset ja rakenteet ovat voimakkaita symboleita ja välittävät vahvoja viestejä, itse asia ei ole kuvissa eikä vertauskuvissa. Itse asia on itse elämää: turha tehdä kirjoja, kirkkoja tai kotisivuja, joilla yritetään viestiä jotakin sellaista, mikä ei ole totta. Avoimesta portista saa hyvän valokuvan vain siinä tapauksessa, että se kertoo olemassa olevasta elämänmuodosta; muussa tapauksessa se on vain valekuva.

Se usko, josta uskonpuhdistuksen päivänä ollaan niin tohkeissaan, on elämään vaikuttavaa uskoa. Kuninkaan virkamiehen pojalle se antoi kokonaisen elämän; tämän pyhän yksi Raamatun teksteistä on katkelma Roomalaiskirjeestä, sekin huipentuu väitteeseen, että ”uskosta vanhurskas saa elää”.

Eikä kysymys ole vain kunkin uskovan omasta elämästä, vaan pikemminkin aivan päinvastoin: kunkin uskovan elämisestä toisille – eikä vain toisille uskoville vaan kaikille, koko maailmalle. Myös luterilaisten kirkkojen päätunnustuskirja Augsburgin tunnustus toteaa vanhurskauttavasta uskosta puhuttuaan (CA 6) helposti ymmärrettävällä kuvakielellä, että: ”Samaten seurakuntamme opettavat, että tämän uskon tulee tuottaa hyviä hedelmiä.” Päämääränä on, että me muutumme.

 

Uskon avartama elämä

Ja kun meidän muuttumisestamme on puhe, puhe on hedelmistä, syömisestä, herkuttelusta, ravituksi tulemisesta, tarjolla olosta ja jakamisesta. Ei muurien taakse sulkeutumisesta, eristäytymisestä tai jonkin hengellisen aarteen varjelusta ja piilottelemisesta.

Tämän on Noormarkun seurakunta hyvin ymmärtänyt, kun se on valinnut kirkkonsa juhlavuoden virren. Sillähän me tänäänkin jumalanpalveluksemme aloitimme toistaen kiitollisina, kuinka taivaan Herra on antanut meille lahjansa ja ”leipänsä” – siis kaiken sen, minkä me elääksemme tarvitsemme. Ja sitten me jatkoimme: ”Suo, että ilomielin myös jaamme leipämme.”

Noin se sanotaan lyhyessä muodossa ja kirkkaasti laulaen. Noin esitetään tiiviisti se pyyntö ja rukous, ettemme elämöisi uskolla, vaan eläisimme sen avartamaa elämää. Että itseen käpertymisemme keriytyisi auki ja huomaisimme, että meistä olisi toisille avuksi, seuraksi ja iloksi.

Että meitä ei ole uskosta vanhurskautettu sulkeutumaan vuorilinnoihin tai erakkomajoihin, vaan kirmaamaan silmät kirkkaina, pää pystyssä ja käsi ojossa Jumalan luomaan ihmeelliseen maailmaan ja siellä varsinkin sinne, missä me voimme tukea, auttaa ja virkistää.

Tarkoitus on, että me uskoisimme, jotta me välittäisimme.