Ellemme tarvitsisi, Jeesus ei ratsastaisi

Mitä jos Jeesus ei tänään ratsastaisikaan minnekään? Niinhän voisi vallan hyvin olla: on itse asiassa aika outoa, että joulun alla muistellaan, kuinka aikuinen Jeesus ratsasti Jerusalemiin – viimeisen kerran sinne mennessään. Meistä voisi tuntua siltä, että palmusunnuntai ja adventtiajan alku ovat kiusallisesti sekaisin. Tai siltä, ettei koko tapahtuma millään lailla liity pikkujouluun eikä jo hetken aikaa sitten avattuihin joulukatuihin.

Mutta ei meistä sitä tunnu. Hoosianna raikuu, adventti ei vain ala odotusta vaan on itsekin odotettu, Jeesus nousee ratsunsa selkään niin kuin jo satoina vuosina aikaisemmin. Me tarvitsemme tätä. Me tarvitsemme häntä. Me tarvitsemme – vuodesta vuoteen, nyt ja aina, jatkuvasti.

Jeesus kun ei oikeastaan ratsasta Jerusalemiin. Tai ratsastaa tietysti, vaikka kaikki tapahtuukin vielä laakson toisella puolen, Öljymäen rinteillä. Tuolla maantieteellä ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä eikä se meitä vielä erityisesti liikauta, että Jeesus kertaalleen Jerusalemiin ratsasti. Se liikuttaa, että Jeesus ratsastaa Nakkilaan: autuas kansa, kaupunki, kun Jeesus saapuu Herraksi, niin kuin me aluksi veisasimme. Se värisyttää, että Jeesus ratsastaa suoraan itse kunkin sydämeen ja sieluun: käy, Herra Jeesus, luokseni, tee sydämeeni majasi.

Me emme siis katsele kauas menneisyyteen, kun meidän silmiemme eteen nostetaan kuva juhlivan kansan keskellä köpöttelevän aasin selässä istuvasta Jeesuksesta. Jos niin olisi, Jeesus ei varmaankaan tänään minnekään ratsastaisi: joulunalusajan muut aiheet ja teemat olisivat sen jo tyystin peittäneet. Mutta jokin kaappaa meidät mukaansa: kuin marssisimme kulkueen mukana, kuin itse heiluttaisimme oksia ja huutaisimme. Tai laulaisimme – ja niinhän me juuri äsken teimmekin.

 

Armoilla olevat kaipaavat armollista vaihtoehtoa

Mikä meidät ja kaikkien aikojen hoosiannahuutajat ja –laulajat yhdistää? Yksi ja sama asia, jolla on monta nimeä, yksi ja sama todellisuus, joka näyttäytyy monena. Tähän aikaan vuodesta sen voi tunnistaa vaikkapa valon kaipuuna ja tänä maailmanaikana ylipäätään elämän mielen tarpeena; kaikkein syvimmiltään miellettynä sen voi kokea armon ikävänä ja elämän horisontin sumentuessa toivon perusteiden hakemisena.

Hoosianna on avunhuuto; Luukkaan kertomuksen mukaan kansa tosin ennemminkin hurrasi ja ylisti kuin pyysi apua. Mutta ei sillä mitään olennaista eroa ole: siksi iloitaan ja juhlitaan, että elämässä on nyt aihetta luottaa valoon, mielen, armoon ja toivoon ja siksi pyydetään apua, että tuo ”aihe luottaa” – tuo aasilla ratsastava mies tuossa – on nyt näkö- ja kuuloetäisyyden päässä. Kun hän ratsastaa itse kunkin kotipaikkakunnalle ja itse kunkin elämään, maailma ei enää olekaan pimeä, mieletön, armoton ja toivoton. Ilmankos häntä onkin alettu nimittää vapahtajaksi – Vapahtajaksi isolla veellä, kuin se olisi suorastaan hänen henkilönimensä.

Me emme tunnista tilannetta väärin, kun me adventtina tempaudumme mukaan. Alkuperäiset huutajat ja laulajat ja juhlijat elivät hämmästyttävän samankaltaisten ehtojen alla kuin me nyt, vaikka äkkiseltään voisi näyttää siltä, että kaikki on muuttunut. Silloinen Palestiina eli oman aikansa globalisaation murrosta. Maanomistus oli alkanut keskittyä, velkaantuminen kasaantua ja oman työn ja ponnistelun merkitys kadota: elinehdot alkoivat yhä useammin ja yhä useammalla olla muiden käsissä eikä omissa. Poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ollut, vaan sitäkin valtaa piti toinen mahti. Vaikkei suoranaista hätää olisikaan ollut, elämää leimasi ennemminkin huoli kuin toiveikkuus, pikemminkin kohteeksi joutuminen kuin mahdollisuus itse toimia, selvästikin uhanalaisuus eikä menestymisen tai pärjäämisen varmuus.

Sellaistahan elämä edelleen – tai jälleen – on. Kun maailmassa kaikki on liittynyt kaikkeen ja kun talous ja markkinavoimat läpäisevät kaiken, vain perin harva voi joltisellakin todennäköisyydellä tai jopa varmuudella olla huoleton. Suurin osa maailman kaikista ihmisistä ja suomalaisista ja nakkilalaisista sen kuin seuraa katseella sivusta, minne mennäänkään. Voimatta vaikuttaa: joutuen aina sopeutumaan johonkin, jota oudosti nimitetään ”ainoaksi vaihtoehdoksi”, niin kuin vaihtoehto voisi olla jokin sellainen, jolle ei vaihtoehtoa ole. Yhtä vähän kuin aikoinaan Jeesuksen ajan Palestiinassa meillä on perusteita panna toivomme tulevaan vaurastumiseen, tasaisempaan tulonjakoon ja yhä kasvavaan oikeudenmukaisuuteen: katsotaan, sen sijaan, mihin markkinavoimat meitä vievät…

 

Totuus ei pala, hyvyys ei kuole, rakkaus ei sammu

Öljymäen rinteillä huutava ja riemuitseva kansanjoukko näki Jeesuksessa toivonsa perustan ja – miksi me muutoin adventista piittaisimme – niin näemme edelleen mekin. Kummallista, että näin on. Kun juhlittu Jeesus ratsasti Jerusalemiin, ei kulunut montakaan päivää, kun hän tuli sieltä jalan ulos – ja retuutti olkapäillään ristin poikkipuuta. Se mies, johon muutoksen, elämän aukenemisen ja vapauden koittamisen toivo oli pantu, jäikin ilmiselvästi koneiston jauhettavaksi. Se, jota juhlittiin Herran nimessä tulevana kuninkaana, palasikin kaupungista alistettuna, tuomittuna ja tapettavana.

Silti me huudamme ja laulamme hoosiannaa ja ryntäämme samaan joukkoon alunalkuisten ja kaikkien aikojen seuraajien ja opetuslasten kanssa. Oudosti, lähes järjettömästi, onkin käynyt niin, että tämä Jeesus, joka ei muuttanut oman yhteiskuntansa pelisääntöjä, ei sen vallanjakoa eikä sen taloudellista rakennetta, tämä Jeesus, jonka vallitseva valta ja järjestys perin pohjin jyräsi, tämä Jeesus, joka häviämällä hävisi – tämä nimenomainen Jeesus muutti kaiken, jäi kukistumatta ja voittamalla voitti. Niin kuin totuus ei pala tulessakaan, niin ei hyvyys kuole kuolemassakaan eikä rakkaus sammu hautaankaan.

Valoa, mieltä, armoa ja toivoa ei saa hengiltä millään, kun seurataan henkensä heittänyttä ja ylösnoussutta Kristusta. Nakkilan seurakunta on kuuluttanut tätä monin tavoin, niin teoin kuin sanoin, 150 vuotta. Vuodesta vuoteen se aloittaa uuden kirkkovuoden juhlimalla keskelleen ratsastavaa Jeesusta, avaamalla hänelle ovensa niin joukolla, seurakuntana, kuin erikseen, yksittäisenä kristittynä. Näin on täällä tehty kappeliseurakuntana jo sata vuotta pitempäänkin ja näin on täällä tehty jo satoja vuosia ennenkin, ennen omaa seurakuntaa. Näin tullaan täällä vastakin tekemään, sillä lohduton on sellainen paikkakunta ja sellainen ihmisen mieli, johon Jeesus ei ratsasta ja joka ei hänet nähdessään laula ja huuda hoosianna. Se on pimeä ja vailla mieltä, armoa ja toivoa.

Me tarvitsemme vaihtoehtoa, emme vain vaihtoehdotonta ”ainoaa vaihtoehtoa”. Me tarvitsemme jotakuta, joka hälventää meistä pimeyden ja turvattomuuden tunteen. Me tarvitsemme jonkun, johon me voimme luottaa niin mielettömyyden uhkaamassa elämässä kuin mielettömässä, uhkaavassa kuolemassa. Mutta mitä lähempänä me olemme Kristusta, mitä avoimemmat ovat ovemme hänen saapua, sitä kirkkaammin ja selvemmin meillä myös on tuo joku ja sen myötä valo, turva, mieli, armo ja toivo.