Saarna Naantalissa Varsinais-Suomen kirkkomusiikkijuhlilla 21. sunnuntaina helluntaista

Joh. 13: 16-20

 

Yksi on likainen

Tämmöinen evankeliumin pätkä meidän tarkasteltavaksemme on tänään annettu. Se on todellakin katkelma ja sellaisenaan hiukan irrallinen, yksinäinen ja vaikeaselkoinenkin. Meille ei nyt kerrottu, että Jeesus on viimeisellä ateriallaan oppilaidensa kanssa. Hän on juuri pessyt heidän jalkansa. Se hiukan pilkottaa, että Jeesus viittaa yhä selvemmin ja selvemmin siihen, että yksi läsnäolijoista on kaikesta jalkojen pesusta huolimatta likainen. Yksi on aikeissa pettää ja kavaltaa ja koht’siltään tekeekin sen.

Jeesuksen seuraaminen ei ole yksimuotoista eikä kuuliaisuus Jumalalle ole yksinkertaista. Kuulimmehan me myös, kuinka Paavali monimutkaiseen tapaansa ongelmoi, kuinka galatalaisten usko ja elämä ovat menneet vinksalleen, kun he ovat antaneet ”noiden toisten” vaikuttaa itseensä. Parasta olisi, jos galatalaiset vain tulisivat sellaisiksi kuin Paavali itse, hän tuumaa vailla turhanaikaista vaatimattomuutta. ”Seuratkaa minun esimerkkiäni, niin kuin minäkin seuraan Kristusta”, hän valisti korinttilaisiakin (1 Kor. 11:1).

Aamos on Paavalia hämmentyneempi omasta tehtävästään, muttei silti tingi mistään. Herra sen kuin otti hänet laumojensa keskeltä ja sanoi hänelle: ”Mene ja julista.” Mikä siinä auttaa, vaikka kuinka olisi enempi maatalouteen keskittynyt karjankasvattaja ja metsäviikunanviljelijä – eikä suinkaan mikään profeetanoppilas saat profeetta. Kuuliaisuus Jumalalle ei ole yksinkertaista eikä Jeesuksen seuraaminen yksinuottista.

Ketäpä ei Juudaksen paikka tässä Jumalan kansan eteenpäin vyöryvässä matkanteossa olisi askarruttanut. Hänellä on välttämätön tehtävä, jotta kaikki tapahtuisi niin kuin kaiken on tapahtuminen. Nytkin Jeesus huomauttaa, että ”minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte”. Jeesuksen piti kärsimän ja kuoleman – tämä outo pitäminen ja kummallinen välttämättömyys suorastaan vaatii sitä, että se sanoitetaan korvaanpistävän epätavanomaisesti: ”piti kärsimän ja kuoleman”. Piti ja piti, ”mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja” (Matt. 26:20).

 

Yhteiset pesuvadit ja pyyhkeet

Juudaksen osaa me emme ymmärrä, mutta ehkei meidän erityisen ensisijainen tehtävämme ole yrittääkään. Meille Juudas piirtää rajan, jonka tuolle puolen meitä ei suurella varmuudella kutsuta eikä vaadita. Sitä vastoin meitä viitotaan Paavalin ja Aamoksen tielle. Tai ylipäätään samoille pesuille ja pyyhkeille Jeesuksen oppilaiden kanssa.

Jalkojen pesu ei ollutkaan mikä tahansa päähänpisto tai demonstraatio. On kiinnitetty huomiota siihen, että siinä missä Matteus, Markus ja Luukas kirjoittavat ehtoollisen asettamista, Johannes kertookin jalkojen pesemisestä; Johannes vaikenee ehtoollisen asetuksesta ylipäätään. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että yhteisen pesemisen ja yhteisen aterian tähtäyspiste näyttää olevan sama: ne liittävät Jeesuksen seuraajat sellaiseen yhteyteen hänen kanssaan, joka ei jää vain tähän, vaan ulottuu aina kuolemaan ja ylösnousemukseen saakka. ‘Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.”

 

Jalkojen pesu on kuolemanyhteyttä ja ylösnousemusyhteyttä

Siinä määrin kuin Jeesuksen seuraajat toistensa jalkoja pesevät, he ovat autuaat. Sikäli kuin he tämän tietävät ja sen mukaan toimivat, heidän elämänyhteydestään keskenään ja Jeesuksen kanssa tulee myös kuolemanyhteyttä ja ylösnousemuksenyhteyttä. Sen verran kuin heissä on toinen toisensa, ihmisten ja elämän kunnioitusta, elämä heissäkin voittaa. Kirkkoahan – juuri tätä uskon ja rakkauden elämänmuotoa – eivät voita mitkään tuonelan portit (Matt. 16: 18), vaan juuri tämän ”tietämisen” ja ”toimimisen” varassa se pääsee perille.

Jeesuksen seuraamisen tie, uskon ja rakkauden elämänmuoto, on moninainen, mutta yhtäläistä siinä on yhteen kuuluminen ja liikkeessä pysyminen. Jopa silloinkin, kun kirkkoa kuvataan rakennuksena eikä elämää pursuavana ruumiina, sen sanotaan koostuvan elävistä kivistä eikä joistakin jämähtäneistä lohkareista. Olennaista on rakentuminen eikä pysytteleminen.

Kaikilla Jeesuksen seuraajilla on paikkansa. Tai paremmin sanottuna: jokaisella meillä on vatimme ja pyyhkeemme. Itse kullekin riittää jotakin, joka on kokonaisuudessa tarpeen ja joka omalta osaltaan muokkaa maailmasta ja elämästä toinen toisellemme elinkelpoista.

 

Narnian ja Juudan laulut

Vaikka tänään ei olisikaan Varsinais-Suomen VIII kirkkomusiikkijuhlien juhlamessu, mieleeni ja muidenkin mieleen saattaisi silti tulla laulu. Moni meistä on lukenut C.S. Lewisin Narnia-kirjat ja siinä tapauksessa epäilemättä muistaa, kuinka leijona Aslan kulkee tyhjän maan halki laulaen ja saa laulullaan maan viheriöimään. Ehkä jo tästä mutta ennen muuta paljosta muusta kirjoissa kerrotusta päätellen Aslan on aivan ilmiselvä Kristuksen kuva: missä hän kulkee ja laulaa, siellä kuivettunut vihannoi ja siellä tyhjä täyttyy. Narnian leijona ja Juudan leijona ovat yksi ja sama.

Millainen laulumies Jeesus oli, ei tässä ole olennaista – joku varmaan jo ehti huolestuakin, josko saarnamieheltä äsken lipsahti jotakin sellaista, mistä me emme mitään tiedä. Jeesus kuitenkin edusti sellaista uskonnollista perinnettä, jossa pyhät tekstit resitoitiin, ja niinpähän kun Jeesus ”tapansa mukaan” meni synagogaan, hän epäilemättä puhelauloi (Luuk. 4: 16-19) Jesajaa. Ja kun tämän Johanneksenkin kertoman viimeisen aterian jälkeen koko joukko lähti Öljymäelle ”laulettuaan kiitosvirren” (Matt. 26:30), ei ole mitään järkevää syytä olettaa, että muiden veisatessa Jeesus olisi mököttänyt ääneti.

 

Joka laulaa kuorossa, ”pesee toisten jalkoja”

Mutta olennaista ei siis ole, missä määrin Jeesus ihan itse lauloi, vaan se Jumalan kansan aina ja kaikkina aikoina muodostama pyhiinvaeltajien kuoro, jossa niin hän kuin kaikki mekin olemme mukana. Syystä voidaan kysyä, onko sellaista uskontoa ylipäätään, johon laulu ei kuuluisi. Tai ainakaan sellaista kristillisen uskon muotoa, jota laulu ei suorastaan kannattelisi ja muovaisi. Tätä uskoa lauletaan. Joka laulaa, todellistaa Kristus-uskoa. Joka laulaa kuorossa, ”pesee toisten jalkoja”: hän laulaa toistenkin puolesta, antaa äänen heidänkin uskolleen ja vahvistaa siis yhteenkuuluvuutta elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa.

Ei ole mikään sattuma, ettei nimenomaan pääsiäistä saa laulutta kuvatuksi. Kirkkomusiikkijuhlia olisikin itse asiassa kannattanut viettää pääsiäisaikana keväällä, koska silloin ehtoollisen viettoa aletaan joka kerta valmistella näillä sanoilla: ”Kuolemalla hän on voittanut kuoleman ja riemullisella ylösnousemisellaan avannut meille tien ikuiseen elämään. Hän antoi sydämeemme uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme. Me kiitämme sinua tästä taivaan lahjasta ja laulamme sinulle ylistystä enkelien ja kaikkien pyhien kanssa.”

 

Kuorolaisen vati ja pyyhe ovat hänen äänensä ja laulunsa

Kuorolaisen vati ja pyyhe ovat hänen äänensä ja laulunsa. Jos pyhiinvaeltajien kuoro vaimenee, pysähtyy myös Jumalan kansan riento. Jeesuksen seuraaminen ei onnistu vain oppilauseiden varassa, kristillinen usko jää puolitiehen, jos sen katsotaan olevan pelkkää uskonnollisten totuuksien myöntämistä. ”Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat”: joka toisten kanssa ja puolesta virittää soimaan Jeesuksen seuraajien yhteisen ilon ja ikävän, pyynnön ja kiitoksen, toivon ja uupumuksen tai kaiken kaikkiaan rukouksen ja ylistyksen, autuuttaa meitä kaikkia.

Kuten sanottu, kysymys on koko elämästä ja kuolemasta aina ylösnousemukseen saakka. Sinne meidät viedään, sikäli kuin me ”pesemme toistemme jalkoja”, annamme itsemme toinen toisellemme. Se meitä odottaa ja sitä me laulaen ennakoimme. Kuinka Hippolytos Roomalainen tämän sanoittaakaan:

Oi rajaton ilo, kutsu kaikille;
kuoleman varjot on karkotettu ja elämä annetaan kaikille, taivaan portit on avattu.
Jumalasta on tullut ihminen, että ihmisestä tulisi Jumala.
Hän on murtanut rikki kuoleman kalterit,
kuolleita on noussut haudoistaan, että maa olisi varma lupausten täyttymyksestä.
Ja laulut ovat palanneet takaisin maan päälle.