Luuk. 10:38-42

 

Näistä Jeesuksen ystävistä, tästä Martasta ja tästä Mariasta, kerrotaan Raamatussa kahdesti. Luukas kertoo sen, minkä juuri kuulimme, muttei muuta. Johanneksen evankeliumi puolestaan ei tätä kerro, mutta olettaa Martan ja Marian selvästikin kaikkien tietämiksi ja tuntemiksi. Johanneksen kertomus on pitkä, lähes kokonaisen luvun mittainen. Martan ja Marian veli Lasarus on kuollut ja nyt ihmetellään, mitä Jeesuksen olisi pitänyt tehdä, mitä hän olisi voinut tehdä ja mitä häneltä nyt voi odottaa.

”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kumpikin sisaruksista sanoo saman toisistaan tietämättä, ensin Martta, sitten Maria. Jos Kristus olisi lähellä, kuolema olisi kaukana. Jos hyvä hallitsisi, pahaa ei tapahtuisi.

Sinä iltana, jona Estonia lähti viimeistä kertaa Tallinnan satamasta, ilmeisesti jopa sinä nimenomaisena hetkenä, jona se matkalleen lähti, radion iltahartaudessa veisattiin tuo sama virsi kuin äsken. Siinäkin oletetaan, että tuskainen löytää Jumalasta avun ja lohdutuksen, silloin kun on myrsky ja yö.

Ehkä hartaus kaikkineen suuntasi monienkin ajatukset merelle, mutta sitä mikä oli tapahtumassa ei mikään inhimillinen myötäeläminen, siunaus eikä rukous pystynyt muuttamaan. Enemmän olisi tarvittu: ”Herra, jos olisit ollut siellä, kukaan ei olisi kuollut.”

 

Herra, jos olisit ollut täällä

Vaikka aivot sanovatkin, ettei se noin voi mennä, kaikki muut sisäelimet mutisevat, huokaavat tai huutavat toista. Ei se noin voikaan mennä. Ei voida ajatella, että Jumala estäisi tietynkokoiset ja tietynlaiset katastrofit muuttamalla väärät päätökset, korjaamalla virheet, huomauttamalla vääristä arvioinneista tai – ellei muu auta – muuttamalla olosuhteita.

Yleisellä tasolla meidän on myöntyminen siihen, ettemme me pysty kuvittelemaan sellaista maailmaa, josta onnettomuudet olisi suljettu pois – niin palavasti kuin sellaisen maailman kaipaus meidän koko kehossamme tuntuukin.

Se ruumiin kaiherrus ei vain suostu loppumaan, koska sitä ei ruoki mikään yleinen, vaan erityinen. Sen synnyttää tämä tietty elämä, jota me itse kukin vain kertaalleen, tässä ajassa ja paikassa, elämme. Mitä tässä kokee, sitä kysyy.

Yleisesti ottaen Martta ja Maria olettavat ja odottavat mahdottomia, kun he valittavat: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” He luottavat erityistapaukseen, elämänjärjestyksestä poikkeamiseen. Yleensä maailmassa kuollaan, se on elämänmeno, mutta Jeesuksen ystävyydessä ja Herran läheisyydessä ei varmaankaan. Ja heidän ainutkertaisesta elämästäänhän on kysymys.

 

Kuolemanalaisuus

Martta ja Maria eivät pety. Ruotsalainen nobelkirjailija Pär Lagerkvist saattaa silti olla oikeassa, kun hän Barabbas-kirjassaan kuvaa elämään palautettua Lasarusta miehenä, jonka kasvot olivat kuin autiomaa ja joka ”haileilla, loistottomilla silmillään” katsellen ”puhui hitaasti ja yksitoikkoisesti”. Lasarus oli herätetty kahden kuoleman väliin, totta kyllä merkiksi Jumalan Pojan voimasta ja vallasta mutta yhtä aikaa samaan vanhaan kuolemanalaisuuteen, joka koskee kaikkia yhtäläisesti ja yleisesti.

Kyllähän tämän ymmärtää. Kyllä sen tajuaa, että kuolema on maailman meno. Ei voi väittää vastaan Juhana Cajanukselle, jonka virren mukaan on ”katsottava tietä kaiken maailman. Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat: huomaat kaiken kuolevan”.

Vaan kun seisoo Tahkunan niemellä Hiidenmaalla, siinä mistä Virossa on lyhin matka Estonian uppoamispaikalle, ei vain suostu ymmärtämään. Siinä majakan juurella on onnettomuudessa hukkuneiden lasten muistomerkki. Vinoon, kallistuneesta laivasta muistuttavaan kehikkoon on ripustettu kello, jossa on neljän lapsen kasvot. Kun myrskyää, kello alkaa soida. Se soittaa hätäkelloja tai sanomakelloja tai mitä soittaakaan. Mutta tyynelläkin se löytää ihmismielestä kaikupohjan. Eikä enää haluakaan mitään ymmärtää. Ei vain pysty.

 

Sama tie meillä kaikilla

Mitä muinaisista Martoista ja Marioista ja Lasaruksista, aikuisista ihmisistä, Jeesuksen ystävinä joka tapauksessa mitä etuoikeutetuimmista. Mitä Lasaruksen jatkoajasta, oli se sitten hankalasti elettävissä tai mitä ihanin. Kun meille on annettu vain yksi elämä elettäväksi, miksei se joidenkin kohdalla saa päästä edes kunnolla alkuun? ”Herra, jos olisit ollut siellä, ne lapset eivät olisi hukkuneet.”

Tukholman suomalaisen seurakunnan kappalainen Juhani Rekola ei kaihtanut asettaa kysymysmerkkiä niin syvään kuin on tarvis – tässä tapauksessa se uppoaa 80 metrin syvyyteen. Jos ei varjelusta tunnista, sitä tunnista eikä sitä silloin liioin pidä tunnustaa.

1970-luvun alussa julkaisemassaan kirjassa Beetlehem on kaikkialla Rekola kirjoitti: ”Juuri tällaisena mekin koemme Jumalan, Jumalana, joka ei näytä auttavan. Eikä tunnu lainkaan olevan niin, että Jumala varjelisi nimenomaan ne, jotka häneen uskovat ja luottavat. Emme havaitse, että kun onnettomuusprosentti jumalattomien kohdalla on vaikkapa kymmenen prosenttia, se hurskaitten kohdalla on vain viisi. Todennäköisesti luku on molempien kohdalla aivan sama. … Sama tie on kyllä meillä kaikilla. Näin koemme Jumalan, Jumalana, joka ei jostain syystä tunnu auttavan omiaan eikä myöskään vieraita. Ei hän halkaise taivaita eikä astu alas. Ei hän tee niin.”

Ei, niin hän ei selvästikään tee. Hän ei halkaise taivaita vaan kohtaa meidät maailmassa, joka on kokonaisuus ja kokonainen tällaisenaan. Niin hellittämättömästi kuin ihmiskunta vuosituhansia onkin yrittänyt ratkaista, miksi maailmassa on niin paljon pahaa, jos kerran Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, vastausta vaille se on jäänyt.

Kaikenlaisia kiinnostavia huomioita ja näkökohtia on kyllä esitetty, mutta tosipaikan tullen ne eivät voisi vähempää kiinnostaa. Tosipaikan tullen ei sano muuta kuin ”Herra, miten voit olla täällä, kun täällä näin kuollaan”.

 

Jumala on astunut alas

Ei, Jumala ei selvästikään halkaise taivaita. Mutta sen hän on kyllä tehnyt, että hän on astunut alas. Ajatus Jumalasta, joka suostuu jakamaan ihmisen osan, on käsittämätön. Se on järjetön, se ylittää ymmärryksen. Juuri siksi se myös on ainoa vastaus, joka vastaa meille, jotka emme pysty ymmärtämään, jotka emme halua ymmärtää, jotka emme ole suostuteltavissa ymmärtämään.

Ei tässä mitään ymmärrettävää ole. Me vain kuulemme, kuinka Kristus kuolemaisillaan huutaa: ”Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?” Toisin sanoen: ”Jos olisit täällä, minä en kuolisi.”

Jumala ei halkaise taivaita, mutta alas hän on laskeutunut. Siksi ei ole mieletöntä veisata ”kanssasi voin käydä tuskan pimeään”. Me hakeudumme sellaisen Jumalan luo, joka on hakeutunut meidän joukkoomme. Meidän osamme on sellainen Jumala, joka ”otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi”.

Jo aivan alussa, ennen kuin juuri mitään Uudesta testamentista oli kirjoitettukaan, Kristuksen seuraajat toistivat uskonsa tunnustuksena: ”Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti” (Fil. 2, 7-8).

 

Kuoleman voittajan kanssa

Kun lukemassani evankeliumissa Maria valitsee hyvän osan asettumalla kuulolle, hän ei ehkä sittenkään tiedä mihin hän on liittymässä. Vielä myöhemminkin hän kokee kuunnelleensa hyvän ylläpitäjää ja kuoleman karkottajaa; ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kuoleman voittajan kanssa hän onkin tekemisissä – mutta sellaisen, joka voittaa kuoleman kuolemalla ja pahuuden pahan alle alistumalla.

Hyvän osan Maria valitsee, lähelle tulevan Jumalan läheisyyden ja Kristuksen seuraamisen, mutta niin valitessaan hän tuskin tietää, ettei se valinta elämältä eikä myöskään kuolemalta säästä. Niiden läpi vie se tie, jolle hän astuu.

Juhani Rekola ei edelleenkään väistele: ”Jeesus kamppaili toivottaman taistelun elämää tuhoavine turmiovaltojen kanssa. Ne voittavat myös meidät, ja kuitenkin voimme voittaa ne, kun saamme asettaa ne Jeesuksen ristintaistelun yhteyteen.” Tässä läheisyydessä ja yhteydessä me tuhoudumme. Ja koska me siinä tuhoudumme, me emme tuhoudu.

Juuri tämän kertoi se Roomalaiskirjeen katkelma, jonka kuulimme suomeksi ja viroksi. ”Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elämmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle. Juuri sitä vartenhan Kristus kuoli ja heräsi elämään, että hän olisi niin kuolleiden kuin elävienkin Herra.”

Ei niin, että ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut” eikä ”Herra, jos olisit ollut siellä, kukaan ei olisi hukkunut”. Vaan ”Herra, kun sinä olet täällä, me, meidän veljemme, sisaremme, lapsemme ja kaikki rakkaamme elämme ja kuolemme sinun ominasi ja sinussa”. Kaikessa pahassa se on meidän hyvä osamme.

Arvo Pärt sävelsi juuri noihin Roomalaiskirjeen sanoihin sen Pari Intervallon, jota me jäämme kuuntelemaan tunnustettuamme uskomme tuohon ja tuollaiseen Jumalaan.